uskonpuute

Olin eilen katsomassa, kun tamperelainen ryhmä tiibetiläisittäin suuntautuneita buddhalaisia istuttivat puun Dalai Laman 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Tilaisuus oli pienimuotoinen ja kaunis. Muistin elävästi, miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa jossain mormonien tilaisuudessa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja minä kauhusta kankeana, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten pitäisi käyttäytyä.

Minun mielestäni kaikki uskonnot ovat samaa settiä, vähän erilaisilla korostuksilla ja kuorrutuksilla. On hyvä, että on paljon vaihtoehtoja, joista kukin voi löytää omansa. Jokaisen ihmisen on tulkittava uskonto itselleen ymmärrettäväksi, joten samaakin uskoa tunnustavilta voi saada erilaisen käsityksen uskonnon sisällöstä ja merkityksestä. Pyhät kirjoitukset ovat melkein missä tahansa uskonnossa niin runsaat ja vaikeaselkoiset, että niitä ei sinällään voi noudattaa kirjaimellisesti. Teologiset tutkimuksetkin osoittavat, että ainakin suurimpien uskontojen päälinjat ovat samanlaisia: käsketään palvella jumalaa ja olla hyvä muille ihmisille. Mikään pyhä kirja ei kehota sotaan, vaan rauhaan. Olen itse perehtynyt lähinnä kristillisiin oppeihin, jonkin verran myös islamilaisiin, tiibetiläisiin ja taolaisiin. Olen niistä syvästi kiinnostunut, erityisesti niiden merkityksestä yksittäisille ihmisille. Välillä olen jopa kateellinen ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi kyseenalaistaa niitä ohjeita, joita heidän vakaumuksensa tarjoaa. Perustelu "koska se on Jumalan tahto" toimii aina. Mitä siihen voi sanoa vastaan?

Joskus poden syyllisyyttä, kun tunnen suhtautuvani uskonnollisiin ystäviini kuin vähän hölmöihin. Välillä he odottavat minulta vastauksia, joita voi antaa vain joku itsekin uskova. Sellainen minä en missään tapauksessa ole, enkä väitäkään niin. Mormonien kielellä: minulla ei ole todistusta. Ehkä siihen tarvitaan sydäntä, eikä minun sydämeni ole virittynyt tarpeeksi herkäksi. Mutta voi luoja, kuinka minä nautin uskonnollisista keskusteluista! Politiikassa harvemmin puhutaan hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, elämän tarkoituksesta, kuolemasta ja niin edelleen. Tapaluterilaisen lapsuuden ja puolimormoninuoruuden jälkeen on ollut hämmentävää tutustua uskontoihin, joihin liittyy koristeellisia seremonioita, pyhiä esineitä (minullakin on buddhapatsas, ikoneita ja rukousnauha) - mystiikkaa. Mutta minusta ei ole uskonnolliseksi, joten kommenttini kuulostavat jäisen analyyttisiltä: "Tuollaisia ajatuksiahan on Raamatussakin." tai "Joo, onhan se mahtavaa, että sä saat siitä jotain." Ja miten voisin puolustautua? En mitenkään.