27.12.05

hänen mustavalkoisuutensa

Ensimmäinen Begemot oli 18-vuotissyntymäpäivälahjani. Se oli mustavalkoinen, viisas, suuri, mukavuutta rakastava kissa. Begemot oli saanut nimensä Mihail Bulgakovin mestarillisesta teoksesta Saatana saapuu Moskovaan, jota ei voi ylistää tarpeeksi. Venäjän sana begemot tarkoittaa virtahepoa ja yhdistetään myös muissa kielissä jollain tavalla Pimeyden ruhtinaaseen. Jos nimi on hieno, niin oli kissakin. Se asui vanhempieni luona, koska oli oppinut käymään ulkona. Begemot oli lievästi vammainen: se ei osannut naukua eikä pitää kieltään suussa (jälkimmäinen johtuu siitä, että sen leuka oli pysyvästi vinossa). Se oli vasta 8-vuotias, kun näin sen viimeksi. Sitten se katosi, jäi todennäköisesti auton alle. Suru on valtava, vaikka tapauksesta on jo muutama kuukausi.


Tänään elämääni saapui Begemot II. Sekin on mustavalkoinen, mutta toistaiseksi pienempi. Se on syntynyt lokakuun alussa. Jos uskoisin uudelleen syntymiseen, toivoisin, että tämä olisi edeltäjänsä uusi ruumis, mutta en usko. Kissanpennut ovat yleisesti ihania ja tämä tyyppi vaikuttaa oikein mukavalta erikseenkin. Tässä menee nyt pari päivää niin, että uusi kissa ja jo täällä asuneet kissat vaanivat toistensa jokaista liikettä, eivätkä käyttäydy yhtään normaalisti. Sitten outous unohtuu ja tulokas löytää paikkansa tässä perheessä. Onneksi minulla on parisänky, sillä muuten viereeni ei millään mahtuisi kolmea kissaa.

Mutta ahdistus saisi kyllä mennä kokonaan ohi.

25.12.05

Tyttökerho

Isosisko antoi minulle joululahjaksi Laura Honkasalon uutuuden Tyttökerho. Se kertoo Katrista, joka haaveilee lakkaamatta rakkaudesta, löytää sellaisen ja tajuaakin, ettei se oikeastaan ole yhtään minkään arvoista. Isosiskolla oli varmasti syynsä ostaa juuri tämä kirja minulle, joka jatkuvasti tilitän mieselämääni, joka on enemmän tai vähemmän säälittävää räpellystä.

Nautin kirjasta. Ajattelin lukiessani omaa elämääni ja samastuin sekä päähenkilöön että yhteen sivuhenkilöistä. Lopulta se ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta. Tiedän jo, että parisuhde ei ole arvo sinänsä ja vain sisäinen tasapaino voi tehdä ihmisestä oikeasti onnellisen.

Kirjan kuvaus miehistä tuntuu houkuttelevan todelta. Kaikki ihanat miehet tuntuvat kaipaavan seksiä ja korkeintaan ystävyyttä, mutteivät missään nimessä parisuhdetta. Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu, kun mies sanoo, että olen kiva ja nätti ja haluttava, mutten kiinnosta sillä lailla. Olen kuullut sanottavan, että tämä kirja kuvaa meidän sukupolveamme: kaikki pitäisi saada, mutta mihinkään ei olla valmiita. Ristiriitaista on sikälikin, että kirjassa halveksitaan ja halutaan samoja asioita, esimerkiksi rivitaloasuntoja.

Mutta vaikka kirja kovasti julistaa sinkkuuden ihannetta, kaikki päähenkilön tiiviistä tyttöporukasta (häntä itseään lukuunottamatta) päätyvät yhteen jonkun kanssa, ihan sovinnaisesti ja heterosti. Mies, joka lopulta kelpaa, on ihan tavallinen. Taiteelliset ja mielenkiintoiset miehet näyttävät olevan yksinomaan pahasta. Pitäisiköhän minunkin aikaa viettää enemmän aikaa TTY:llä?

Kirjasta jäi sellainen olo, että vaikeiden ihmisten kanssa ei tarvitse olla ystävä. Kusipäämies Milo petti naistaan, joka oli hankala ja masentunut (myöhemmin kävi ilmi, että masennus taisi johtua Milosta). Päähenkilön masentunut ystävä Nuppu vietti aikaa sairaalassa ja sitten vanhempiensa mökillä, eikä enää sen jälkeen ollut ensinkään masentunut. Ehkä otin tekstin tapani mukaan liian henkilökohtaisesti, mutta ahdistuin sen välittämästä ajatuksesta. Ei voi olettaa, että kukaan haluaa olla vaikean ihmisen kanssa oikeasti. Hän on taakka, jonka kanssa ollaan korkeintaan siinä toivossa, että hän joskus muuttuisi takaisin entiselleen. Hankalan ihmisen kanssa oleminen ei ole ystävyyttä, koska siinä ei rentoudu, vaan sen jälkeen on pakko mennä rentoutumaan ei-hankalien ystävien kanssa. Tottahan se varmaan onkin, muttei tietenkään kovin miellyttävä totuus kaltaiselleni vaikealle ihmiselle.

Tyttökerho jatkaa Honkasalon ensimmäisen romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun puhetta pysymättömyydestä. Siinä kaivataan lapsuutta, isoäitiä, isää, tiivistä ystävyyttä ja vaikka mitä muuta. Se on minun sukupolveni tärkein läksy. Että oppii nauttimaan elämästä, vaikka tietää, ettei mikään ole pysyvää.

20.12.05

huonosti nukutun yön jälkeen

Joululoma alkaa ylihuomenna. Alan olla jo liian väsynyt työntekoon, odotan vain lomaa. On jotenkin tosi rankkaa, en saanut viime yönäkään nukuttua kaikien päässä risteilevien ajatusten takia. Tosi inhottavaa, että kaikki aika kuluu nykyään omien asioiden vatvomiseen.

Eilen meille kerrottiin, miten ollaan Vinon hallituksessa. Meininki ei ole pahemmin muuttunut, paitsi että nyt meitä varoitettiin loppuun palamisesta. Tällainen työ on hemmetin yksinäistä, koska sitä tekee niin paljon vain omasta halustaan. Onneksi tähän kiinnitetään nyt huomiota, jos se vaikka vähän auttaisi.

Periaatteessa lähin kollegani otti ensi vuoden virkavapaata ja tilalle tulee ystävä. Olen tyytymätön vaihdoksen prosessiin, mutta iloinen lopputuloksesta. Isosisko (joka ei ole isosiskoni, mutta kuvittelee olevansa) puhui minulle opiskelun tärkeydestä, vaikka teenkin töitä. Totta on, että olisi syytä opiskellakin. Olen ollut huono opiskelija tänä vuonna, mutta yritän tosissani petrata tulevana vuonna.

Välillä pysähdyn miettimään, onko tässä kaikessa mitään mieltä. Että entä jos minun pitäisikin lopettaa tämä keskinkertainen järjestösähellys ja keksiä jotain ihan muuta? Entä, jos politiikka on oikeasti ihan perseestä, eikä me sittenkään voida muuttaa sitä?

17.12.05

taajuuksilla

En ole suuri scifin ystävä, mutta nyt on menossa Frank Herbertin Dyyni. Siitä johtui mieleeni ajatus, että uskonto vaatii virittymisen omalle taajuudelleen. Siis hengellisiä asioita ei aisti, jos ei ota niiden hengellisyyttä vastaan. Minä esimerkiksi en ole koskaan saanut kiksejä sen enempää mormonismista kuin buddhalaisuudesta. Jeesuksen kuva tuo minulle jossain mielessä rauhaa, mutta se liittyy enemmän ihmissuhteisiini kuin uskonelämääni.

Ja minä, jos kuka, olen yrittänyt tulla uskoon. Kysymys ei ole yrittämisen puutteesta. Olen pyytänyt Jumalaa sydämeeni, mutta todistusta ei vaan ole tullut. Se on outoa, sillä pelkän haluamisen pitäisi periaatteessa riittää. Mutta minä en kaiketi ole onnistunut löytämään oikeaa taajuutta. Siis oikeaa asennetta.

Taajuusajattelu pätee aika moneen muuhunkin asiassa. Koulussa en tuntunut millään pääsevän matemaattiselle taajuudelle, joten minun oli mahdotonta menestyä missään matemaattisessa. Ihmissuhteissa tuntuu joskus yksinkertaisesti mahdottomalta päästä samalle aaltopituudelle jonkun kanssa.

Kysymys saattaa olla pelkästään asenteesta, sillä taajuusajattelu johtaa liian helppoon luovuttamiseen. Olen sitä mieltä, että kaikista ihmisistä on pyrittävä pitämään, eikä sitä periaatetta voi kiertää millään tekosyyllä. Taajuudet olisivat sitäpaitsi aika surkea tekosyy.

Taajuudet johtavat kysymykseen siitä, onko olemassa jumala, joka säätää ihmisiä jonkun logiikan mukaan eri taajuuksille. Millään muulla tavalla on mahdotonta selittää se, että jotkut omaksuvat buddhalaisen, toiset krisitillisen ja kolmannet jonkun muun taajuuden. Ukkeli ruuvimeisselin kanssa hienosäätämässä vauvojen aivoja on oikeastaan aika huvittava mielikuva.

Ei ikinä pitäisi kertoa äidilleen ahdistuksestaan. Sitä huolestumisen määrää on vaikea kestää.

16.12.05

irrallisia

Olin eilen niin huonona, etten mennyt töihin ollenkaan. Ahdistus onneksi väheni päivän aikana. Tänään on ollut jo paljon kohtuullisempaa. Mutta voisi olla parempikin olo.

Kävin eilen onnittelemassa Vastedesta 20-vuotisesta taipaleesta. Juhlat olivat hauskat, ainakin niin kauan kuin minä olin siellä. Lähdin aikaisin, koska minua väsytti ja ahdisti. Pidin keskinkertaisen puheen, jonka aikana olin erityisen hermostunut siitä, että YTHS:n setä istui yleisössä.




Joulun jälkeen joku näistä muuttaa minun luokseni. Sitten on kissanristiäiset.

Yhteiskunnallisesti olen edelleen huolissani maahanmuuttajista. Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että heidän asemaansa heikennetään koko ajan koko EU:ssa? Ihan liian surullista, että sitä jaksaisi edes käsittää kunnolla.

12.12.05

prostituoidut

Luotettu kantajani raportoi ViNOn liittokokokouksesta niin hyvin, ettei minun varmaan tarvitse. Liittarissa oli kivaa ja olin tyytyväinen valintoihin. Edessä on mielenkiintoinen vuosi paitsi varapuheenjohtajuuden, myös opiskelijavaltuuskunnan ansiosta. Minulla ei vielä ole mitään valmista linjaa valtuuskunnalle, mutta tässä vaiheessa ei ehkä tarvitsekaan olla. Persoonallisuuteni on varmaan muuttunut, kun olen näin innoissani siitä.

Tulin surulliseksi, kun luin Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ottaneen kantaa seksin oston kriminalisoinnin puolesta. Olin ennen itsekin samaa mieltä, mutta olen järkiintynyt. Jos seksin ostosta tehtäisiin rikos, se siirtyisi maan alle, ja prostituoitujen asema huononisi vielä nykyisestäänkin.

Eivät asiat ole tälläkään hetkellä hyvin, etenkään maahanmuuttajaprostituoitujen kannalta. He eivät voi hakea sosiaaliturvaa eivätkä terveydenhoitoa tai mitään muutakaan yhteiskunnan tarjoamaa, koska viranomaisen kohtaaminen tarkoittaisi karkoitusta. He pelkäävät myös parittajien kostoa, eikä kukaan suojele heitä siltä. Prostituoitujen ihmisoikeudet ovat tabu. Kaikkein surullisinta on, että naisjärjestöt eivät välitä näistä naisista, vaan puhuvat kuin moraaliset porvaristantat konsanaan. Niitä ei tunnu kiinnostavan tavallisen seksityöläisen elämä ja mielipiteet ollenkaan. No, prostituoidut eivät ole ensimmäinen ryhmä, jonka parhaan toiset tahtovat kovin kärkkäästi määritellä. Kyllähän minunkin pitäisi tietää, että olisi parempi vaan lakata tämä vammaispalveluiden puutteesta valittaminen ja olla kiitollinen siitä, että jokainen vammainen sentään pääsee ainakin kerran päivässä vessaan.

En kannata prostituutiota sinänsä. Olisi parempi, jos kenenkään ei tarvitsisi myydä itseään. Kysymys on vallasta, eikä seksiin pitäisi liittyä valtaa, vaan kiintymystä. Tottakai pitäisi edistää yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei ole pakko olla prostituoitu. Mutta jos joku haluaa myydä itseään tai joutuu tekemään niin, yhteiskunnan ei pitäisi viedä häneltä ihmisarvoa. Minulla ei ole mitään oikeutta viedä kenenkään ihmisarvoa vain siksi, että hän tekee jotain, mihin minä en suostuisi.

Mieliala kohenee hiljalleen, mutta syön liikaa, enkä ole vieläkään alkanut urheilla. Kohta olen pyöreä kuin pulla, eikä sitten ole kivaa.

9.12.05

asia elämän top kolmessa

Kävin eilen katsomassa Atomintutkija-nimisen näytelmän Telakalla. Teatteri on parasta elämässä, heti saunan ja lakritsin jälkeen. Etenkin hyvä teatteri. Mutta on huonostakin teatterista hyötynsä. Sitä ei huvita seurata intensiivisesti, mutta kun on istuttava hiljaa paikallaan, tulee mietittyä omia asioitaan. Oli teatteriesitys hyvä tai huono, sen jälkeen päässä on uusia ajatuksia. Ei ole mitään syytä edellyttää, että yksikään uusista ajatuksista liittyisi itse esitykseen. Huono teatteri on vähän kuin levottoman ihmisen meditaatiota.

Atomintutkija ei, kuten sanottu, ollut huono, vaan loistava. Se oli koottu kohtauksista, joihin sisältyi yhteiskuntakritiikkiä, huumoria ja kaikenlaista muuta. Kaikki ei jäänyt mieleen, mutta se onkin hyvän teatterin tuntomerkki. Hyvässä esityksessä on niin paljon, että vaikkei tajuaisi jotain, saa kuitenkin paljon.

Amerikkaan rikkautta etsineiden tarinat kiehtovat minua. Atomintutkijassakin oli kohtaus miehestä, joka oli lähtenyt valtameren taakse. Hänestä tuli talokauppahuijari, vaikka aluksi näytti, että hänestä ei tule edes isää lapselle, jonka hän oli saanut alulle. Näitä ihmisiä pidetään sankareina, heistä ollaan ylpeitä. Onpa rohkeaa lähteä toiselle puolelle maapalloa, aloittaa uusi elämä. Samaan aikaan omia rajojamme vartioidaan mustasukkaisesti. Maahanmuuttajalla pitää olla todistettava nyyhky- tai kauhutarina, että hän saisi edes oikeudenmukaisen käsittelyn. Ja sittenkään ei välttämättä saa turvapaikkaa. Ettei kukaan vaan käyttäisi hyödykseen tätä onnelaa, ottaisi meiltä pois sitä mikä meidän on. Jos meidän hyvinvointimme on rakennettu toisten kärsimykselle, minä en tahdo sitä.

Atomintutkija kertoi pieniä tarinoita. Ja juuri sellaiset ovat suurimpia, kunhan osaa katsoa. Telakalla osataan. Ihminen on tärkeä, koska hän on ihminen. Mielenkiintoinen sinänsä. Sen näkemisen pitäisi olla teatterin perustehtävä.

7.12.05

valtuuskunnan kokouksen jälkeen

YTHS:n setä sanoi, että olen liian itsekriittinen. Siinä ei ole mitään uutta. Toisaalta itsekriittisyys on hyvä ominaisuus, koska ilman sitä ei voi kehittyä. Armollisuus itseäni kohtaan tuntuu sellaiselta ylellisyydeltä, johon minulla ei ole varaa.

Valtuuskunnan kokouksessa viikonloppuna oli hauskaa, vaikka olinkin tosi ahdistunut. Tuntuu hyvältä tietää, että on olemassa kokonainen puolue ihmisiä, joita kiinnostaa ahdistuneisuuteni. Pauhasin vammaispolitiikasta pitkät pätkät. On kummallista, ettei eduskunnan lisärakennus ole täysin esteetön, vaikka sitä on kuulemma tehty tosi hartaasti ja demokraattisesti. Jos valtuuskunnan puheenjohtaja joskus estyy olemasta paikalla, minun pitäisi ottaa johto, mutta jos en pääse puheenjohtajan korokkeelle, voin unohtaa sen homman saman tien.

Valtuuskunnassa puhuttiin feminismistä. Minusta olisi typerää, jos Vihreä liitto ei nimittäisi itseään feministiseksi puolueeksi. Nimittäin feminismi ei ole keltään pois. Se tarkoittaa parhaimmillaan, että ihminen voi olla sellainen kuin on, riippumatta sukupuolesta tai muusta ominaisuudesta (kuten vammaisuudesta). Ymmärrän myös telaketjufeministien vihaisuuden. Ei mikään ihme, että suututtaa, kun miehillä on edelleen täysin mielivaltaisia etulyöntiasemia ties missä. Toisaalta naiset ovat pahasti plussalla joissain asioissa. Toisaalta joidenkin feministeiksi itseään kutsuvien pitäisi miettiä uudestaan, nähdä ihmiset laajemmin kuin pelkästään sukupuolittain. Feminismistä on iloa vasta sitten, kun se avaa ihmisen silmät sorrolle ja syrjinnälle ja saa taistelemaan niitä vastaan. Laajasti ottaen myös eläinten oikeudet voi vaivattomasti liittää feminismiin, koska myös eläimet ovat sorrettuja, tuntevia olentoja.

Osallistuin elämäni ekaa kertaa mielenosoitukseen. Se oli aika jees. Oli vahva vaikuttamisen tunnelma, vaikka eihän sitä tiedä, vaikuttaako se loppujen lopuksi mihinkään. Aion jatkossakin osallistua miekkareihin. Jos ei tee mitään, ei tapahdukaan mitään.

Itsenäisyyspäivä sujui varsin pienieleisesti. Tapasin ystäviä. Ne ovatkin ehdottomasti kotimaan ja koko maailman paras anti.