ei pahat päivät ole hyviä

En tiedä, kuinka kauan kukaan jaksaa minua enää. Hajoan joka toinen päivä. Minusta tuntuu, että pilaan ystävyyden, joka on tärkeä ja kaunis. Niinkuin olen tehnyt liian monta kertaa ennenkin. Otan kaiken liian vakavasti. Oma moka. Omaa mokaa ihan kaikki. Anteeksi.

palvelemaan ihmistä

Oli itkuinen päivä. Mutta nyt on parempi olo. Sinänsä aika pelottavaa, että jokin niinkin mitätön asia kuin uni voi viedä ihmisen näin pois raiteiltaan.

Kirjassa Talous ja demokratia on mielenkiintoisia artikkeleita maailman tilanteesta. Olen vielä puolessa välissä, mutta vakuuttunut siitä, että kirja on tosi hyvä. Artikkelit ovat sopivan pituisia ja tasoisia minulle, joka en ole asiantuntija sen aiheissa.

Intialainen kirjoittaja vaatii, että länsimaiden maataloustuet on lakkautettava kohtuuttomuudessaan, suomalaisen mielestä ne ovat kestämättömän pieniä. Molemmat ovat oikeassa. Maanviljelijän on käytännössä mahdotonta saada elantonsa ruoan tuottamisesta, koska kauppa on vääristynyttä. Kannatan ehdottomasti kirjan pääsanomaa: lokalisaatiota. Yhteiskunnan olisi pyrittävä siihen, että ihmiset voisivat kuluttaa mahdollisimman paljon lähellä tuotettuja elintarvikkeita, miksei muitakin tuotteita. Tämä vaatii toki jonkinasteista protektionismia, mutta jos sillä voidaan lisätä ihmisten hyvinvointia ja vielä parantaa ympäristön tilaa, se on ihan suotavaa.

Tärkeä pointti kirjan Hyvinvointivaltio-osasta: politiikka on kääntynyt. Ennen mietittiin, miten kauppa- ja talouspolitiikka voivat turvata hyvinvoinnin, nykyään hyvinvointia on perusteltava sillä, että se edistää kauppaa ja taloutta. Hirveän usein tulee itsekin sorruttua samaan, löytää itsensä selittämästä, että kyllä tämä sosiaalitoimi on meidän kilpailukyvyn kannalta olennaista. Hei, haloo!

vastustaja, jonka kanssa ei voi taistella

Äiti sanoi aamulla, että vaikutan onnelliselta. On mukavaa, jos edes näytän siltä. Eilen illalla ja tänään on ollut tosi heikko olo, enkä oikein osaa ajatella sen paremmin onnellisia kuin onnettomia.

Olin tiistaina puhumassa seminaarissa, jonka aihe oli esteetön opiskelu. Olin tyrmistynyt, kun auditorion etuosaan, jossa puheenvuoro piti pitää, oli portaita. Olin siis matkustanut Ouluun asti puhuakseni tilaisuudessani, johon en edes päässyt! Olin vähällä lähteä saman tien takaisin. Pidin kuitenkin puheenvuoroni, tosi vihaisen. Sen saama suosio ärsytti lisää. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vammaisten sorron esiinnostamista pidetään aiheellisena ja rohkeana. Mutta jos sitä oikeasti pidettäisiin aiheellisena ja rohkeana, eivätkö kuulijat myös tekisi jotain?

Vammaispolitiikassa on se perustavanlaatuinen ja vakava ongelma, että se hyssytellään kuoliaaksi. Kaikki ovat yhtä mieltä vammaisten oikeuksien turvaamisesta, mutta johonkin se yksimielisyys unohtuu, kun jutuista oikeasti päätetään. Tuollakin, Oulun yliopistolla, on varmaan todettu, että kyllä nuo portaat on huonot, mutta salin muuttaminen esteettömäksi maksaisi liikaa. Ja kyllä joku kohtuus täytyy olla. Yliopistoa ei voi pitää pahana, vaan täytyy ymmärtää "tosiasiat" eli raha. Näin vammaispoliittinen keskustelu on taas vaiennettu tehokkaasti ja melkoisen pysyvästi. Melkein toivoisin, että joku avoimesti vastustaisi esteettömyyttä. Sen kanssa voisi taistella kunnolla. Sikäli museovirasto on ihanteellinen instanssi.

miksi vammaisen saa abortoida mutta tyttöä ei?

Simo Vehmas esittää kirjassaan Vammaisuus ajatusmalleja vammaisuudesta. Olin erityisen mielissäni laajasta selektiivisen abortin pohdinnasta. Vehmas vertasi vammaisuuden oletusta abortin syynä sukupuoleen. Täällä paheksutaan intialaisia tyttösikiöiden murhaamisesta, mutta hyväksytään abortti vammaisuuden perusteella joskus jopa syvästi inhimillisenä tekona. Minulle, joka meinasin joutua roskiin, tämä oivallus oli jotenkin vapauttava. Ja vammaisaktivistina tutun oloinen. Ei tämä niin kummallista ole, ellei siitä tehdä kummallista.

Vehmas moittii yhteiskuntaa ihan aiheellisesti siitä, että vammaisuudesta puhutaan aina karmeimpien mahdollisten esimerkkien kautta. Meidän ei anneta määritellä vammaisuutta itse, vaan sen tekee edelleen joku muu - lääkärit, Kela, sosiaalitoimisto. Ongelma on erityisen suuri kehitysvammaisilla, joita pidetään kutakuinkin eläiminä. Mutta kenellä oikeastaan on oikeus elää täysivaltaisesti tässä maailmassa? Mitä iloa on jaosta meihin ja heihin? Miksi vammaisuus tekisi ihmisestä yhtään huonomman? Vehmas on oikeassa korostaessaan, ettei vammaisen elämä välttämättä ole vammaisuuden takia yhtään huonompaa kuin kenen tahansa. Esimerkiksi epämusikaalisilla ihmisillä on varmaan ihan kiva elämä, vaikka musikaaliset ihmiset eivät voisi kuvitella elämää ilman musikaalisuuttaan elämisen arvoiseksi. Niin, että juoskaa vaan. Minä konttaan ja nautin siitä.

Ainoa pettymys kirjassa oli historiaa ja uskontoa käsittelevä osuus. Kyllä vammaisasiat tulivat ajankohtaisiksi jo ennen teollistumista, eikä agraariyhteiskunta todellakaan tarjonnut turvaa vammaisille ihmisille. Vehmas esittää agraariyhteiskunnan lempeänä yhteisönä, jossa riitti kyllä tekemistä niillekin, joiden panos ei ollut sataprosenttinen, mutta jättää mainitsematta esimerkiksi huutokaupat, joissa vammaiset sijoitettiin niihin taloihin, jotka vaativat vähiten korvausta. Näyttää siltä, että Vehmas on perehtynyt enemmän kehitys- kuin esimerkiksi liikuntavammaisten tilanteeseen. Tässä painotuksessa ei välttämättä ole mitään väärää, koska kehitysvammaiset ovat monin tavoin sorretumpia kuin muut.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Lisäksi kannattaa lukea Kalle Könkkölän elämänkerta Huoneekseni tuli maailma.

Haluaisin tutkia, miten eri uskonnot suhtautuvat vammaisuuteen. Kristinuskosta ja Tiibetin buddhalaisuudesta tiedänkin jo vähän.

tieteen tavoite on totuus

Jussi Vähämäen ja Jakke Holvaksen Odotustila oli inspiroiva lukukokemus, vähän kuin Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, joka tosin keskittyi enemmän psykologiaan. Vähämäen ja Holvaksen pääviesti on, että ihmisen elämä on muuttunut odottamiseksi. Odotetaan parempia mahdollisuuksia, työsuhteen vakituistamista... Vaikka työlle on uhrattava kaikki mahdollinen, siltä ei voi odottaa mitään - tyydytystä, kiitosta, palkkakehitystä, arvostusta...

Filosofit ottavat tietenkin kantaa yliopistopolitiikkaan, kuten siellä työskenteleviltä voi odottaa. He muistuttavat, ettei tiedon tarkoitus ole olla käytettävää, vaan totta, ja sikäli on menty pahasti harhaan. Jos yliopistoon palkataan ihmisiä enää johtamis- ja sosiaalisten kykyjen perusteella, totuuden etsiminen saattaa jäädä varjoon. Yliopistot muuttuvat hyvää vauhtia tehtaiksi, jotka eivät luo keskustelua, vaan reagoivat siihen. Tieteen tekemisen pohja rapautuu sillä tavalla nopeasti. Luin jostain, että nykyään suurin osa tutkijoista opettaa, vaikkei läheskään kaikilla tieteentekijöillä olisi siihen kykyä, saati halua. Ihan kuin tutkimus jotenkin riippuisi opettamisesta. Tai toisin päin. Joku saattaa olla oikein hyvä opettaja, vaikkei tutkisi mitään. Sitten itketään opetuksen surkeata tasoa.

Vähämäki ja Holvas moittivat Siltalaa siitä, että hän kannustaa toivoon, sillä toivo ei johda toimintaan, kapinaan. Mutta kuka viitsii kapinoida, jos toivoa paremmasta ei ole? Tilanne saa pahentua vielä aika paljon nykyisestä ennen kuin ollaan siinä tilanteessa, ettei kapinointi voisi jossain mielessä pahentaa tilannetta. Jo sitä ennen on ihan hyvä toimia.

Kevennyksenä olen lukenut unkarilaisen István Örkényn Minuuttinovelleja. Voin suositella lämpimästi. Niitä voi lukea nopeasti, mutta niihin voi myös perehtyä pitkästi, kerroksia löytyy.

Päätin sittenkin asettua ehdolle ViNOn varapuheenjohtajaksi.

typeryyttä

Kun menee hyvin, ajattelee aina, että hyvä olo on helppo säilyttää. Pitää vain syödä oikein, lukea tarpeeksi, nukkua hyvin ja niin edelleen. On hirveän helppoa antaa ohjeita itselleen ja tehdä hyviä päätöksiä.

Mutta sitten tulee ahdistus. Se ei kysy mitään, tulee vaan. Sille ei oikein ole mitään syytä, koska periaatteessa kaikki on paremmin kuin voisin millään kuvitella. Vaikka kuinka rentoutuisi, tuntuu kuin jokin estäisi normaalin hengityksen ja ajatuksen virtaamisen. Hyvistä neuvoista ja aikeista ei ole mitään iloa. Itsekin tietää, että ahdistus on täysin typerää. Että oikeasti kaikki eivät vihaa minua ja oikeasti en ole lihava. Ja mieluummin käyttäisi aikansa muuten kuin rypemällä ääliömäisessä itsesäälissä.

Ja kaikkein pahinta on, että se tuhoaa ihmissuhteeni. Sen, mikä on kaikkein tärkeintä.

nuoria ja aikuisia

Kävi kummallisesti. Minut valittiin edariin. 21 ääntä, eikä niistä mikään ole minun. Tiedän kaksi tai kolme, jotka äänestivät minua. En voi olla muuta kuin otettu. Tässä vaiheessa en vielä osaa sanoa, mitä kaikkea saan aikaan, mutta jotain täytyy tehdä. YO-talon esteettömyys on konkreettinen tavoite numero yksi, ideologisia tavoitteita on aika paljon enemmän. Opiskelijapolitiikka on ihan uusi alue minulle ja tavallaan odotan tutustumista siihen. Toisaalta puheet siitä, kuinka kamalan tiukkaa SYLin liittokokouksessa on, ahdistavat jo nyt. Onneksi menen vain varaedustajaksi.

Huvitti myös hakea ViNOn varapuheenjohtajaksi. Missään ei ole niin innostavaa tehdä töitä. Koko jengi on motivoitunutta ja fiksua, ja sen kanssa on kivaa lähteä baariin puhumaan lisää työrupeaman jälkeen. Mutta sitten muistin viime vuoden, jolloin meinasin palaa loppuun ViNOn hallituksen jäsenyyden takia. Innolla on kääntöpuolensa. Tuntuu koko ajan, että pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Mikään ei riitä. Minä en taitaisi jaksaa sellaista, kun on muutakin. Sitäpaitsi uskon, että kaksi vähemmän innostavaa, mutta ihan kivaa järjestöä tarvitsevat minua enemmän. ViNOssa voi toimia muutenkin.

Jos yliopisto on yhtään kuin ViNO, tutustun siihen mielelläni. Hyviä tyyppejä, korkealentoisia ajatuksia ja antautumista päämäärille... Nuorten kanssa on ihanaa toimia, koska suurin osa jengistä uskoo vielä siihen, että maailmaa voi oikeasti parantaa. "Aikuisten" järjestöt ovat paljon maltillisempia, mutta toisaalta niissä kaikkea ei tarvitse tehdä samana vuonna. Radikaaleina pysyvät vain harvat, ja heidän mielipiteensä aletaan jättää huomiotta, koska he eivät ymmärrä, millainen maailma on ja mitä siinä toimiminen vaatii.

Teatteriohjaaja puhui viime viikolla toivosta. En enää muista, puhuiko hän siitä, että kokee työnsä merkitykseksi toivon ylläpitämisen, mutta minusta se on keskeistä hänen näytelmissään. Olen saanut niistä toivoa ja voimaa enemmän kuin osaan kuvaillakaan. Enimmäkseen niiden ansiosta olen tajunnut, että vaihtoehtoja on, ja vielä ihan todellisia. ViNOssa tämä on hallitseva ajatus. Missä vaiheessa tulevaisuuden näkemyksekkäästä lupauksesta tulee rutinoitunut status quo -henkilö.

Olen hankkinut CMX:n uuden levyn. Vaikka ärsyttää tykätä samasta kuin kaikki muutkin, pidän siitä ihan älyttömästi.

vaikutuksia

Istuin sunnuntaina suvauskoulutuksessa. Suvaus tarkoittaa sukupuolivaikutusten arviointia. Viisaat naiset puhuivat siitä, kuinka kaikkien poliittisten päätösten sukupuolivaikutukset pitäisi arvioida, mieluiten etukäteen. Etäs vihreä valtuutettu pohdiskeli ääneen, että esimerkiksi sydänleikkauksiin varataan rahaa rutisematta ja reippaasti, kun taas tekonivelleikkauksissa on jatkuvasti resurssipula. Yllätys yllätys: sydänsairauksia on enemmän miehillä, tekoniveliä tarvitsisivat naiset.

Jos tällaisia kerroksia ei löytyisi, päätöksentekoa ei voisi kutsua poliittiseksi. Jokainen neuvottelupöydän ääressä tahtoo jotain. Mutta en suostu uskomaan, että kukaan tietoisesti haluaa pahaa kellekään. Tuskin sydänsairaita edustavat aktiivisesti toivovat kärsimystä tekonivelpotilaille. Aina ei vaan tulla ajatelleeksi.

Poliitikon tärkein ominaisuus ei ole tieto, vaikka sekin on tärkeää. Tärkeintä on kuunnella ihmisiä. Eikä riitä, että istuu tupailloissa kuuntelemassa, vaan täytyy myös toimia. Tässäkin kaupungissa on kiistattomasti todettu moneen kertaan, että sosiaali- ja terveyspalvelut on turvattava. Ja Nekalan koulu pitää saada kuntoon kiireesti. Mutta ei. Sosiaali- ja terveystoimea ajetaan alas ja Nekalan remontti siirtyi ties kuinka monetta kertaa hamaan tulevaisuuteen. Kaikkein ahdistavinta tässä on, että todennäköisesti päättäjät ovat vilpittömiä toivoessaan hyvää ja kaunista. Mutta valtuuston kokouksessa ei muisteta, että kaikenmaailman "kilpailukykyä lisäävät" eTampereet siirtävät Nekalan hankkeen ei-koskaan-kansioon.

Jännittää, kun pääsen budjettineuvotteluihin.