kielistä

Minua on aina pidetty vähän outona, koska pidän ruotsin kielestä. Siitä on ollut minulle paljon iloa ja hyötyä. Tällä hetkellä jääkaappini ovessa lukee jääkaappirunoudella: "Jag bör bjuda Jesus till middag". Se on huonoa ruotsia ja tarkoittaa, että minun pitäisi kutsua Jeesus päivälliselle. Siitä voi yrittää löytää syvempiä merkityksiä, jos tahtoo, ja kertoa minullekin. On ruotsi tarjonnut minulle paljon muutakin.

Ruotsissa erittäin suosittu koomikko ja kirjailija Jonas Gardell on kirjoittanut mahtavia teoksia, joista suosikkini Ett ufo gör entré on suomennettukin (Kummajainen astuu kehiin, ellen väärin muista). Kun luin koulukiusaamisesta ja käsittämättömästä ujoudesta kertovan Ufon, tuntui kuin valtava muuri sisälläni olisi murtunut. Joku oli käsittänyt, millaisten asioiden kanssa minä olen taistellut lapsesta asti - ja etenkin pieniltä näyttävien asioiden valtavan merkityksen. Jos en osaisi ruotsia, Gardell olisi varmaan jäänyt kokematta. Hänen muita kirjojaan ei valitettavasti ole käännetty suomeksi.

Kaikkein parasta kielitaidossa on aina se, että sen ansiosta voi luoda kontakteja ihmisiin. Etenkin ruotsalaiset ovat aina mielissään, kun huomaavat minun puhuvan kieltään. Suomenruotsalaiset puhuvat yleensä suomea, vaikka minä tahtoisin toisin. Tottakai ruotsalaisetkin puhuvat englantia, mutta on silti kivaa, että voi puhua heidän kieltään.

On ehkä naiivia väittää, että jonkin kielen osaaminen vähentää ennakkoluuloja. Rasistikin voi osata ties kuinka montaa kieltä, juuri niitä, joita hänen sortamansa ihmiset puhuvat. Mutta minulle kielten opiskeluun liittyy tietynlainen päätös: minä haluan päästä lähemmäs noita ihmisiä. On kamalaa, ettei kaikkia kieliä voi millään opetella, vaikka olisi kivaa, jos pystyisi kommunikoimaan kaikkien kanssa heidän omalla kielellään.

Pidän kielten osaamisesta myös siksi, että muiden kielien kautta oppii jotain omasta kielestään. Esimerkiksi rakkaassa ruotsissani asioita ei jätetä sinne, vaan siellä. Tällaiset pienet asiat piristävät päivää aika kivasti.

Jos kuitenkin kysytään EU:n kielipolitiikasta, olen kerettiläinen. Minun mielestäni unionilla voisi olla yksi valtakieli, jota kaikki sen virkamiehet ja luottamushenkilöt käyttäisivät, ehkäpä englanti. Tai sitten jokaiselle EU:n kansalaiselle (kuka on EU:n kansalainen, on hyvä kysymys) pitäisi opettaa tietty määrä kieliä niin, että me kaikki osaisimme useamman kuin yhden vieraan kielen. Tällöin esimerkiksi ranskalaisten, saksalaisten ja brittien nenään ei ehkä tarttuisi niin suuri herne. Tärkeät paperit pitäisi tietenkin silti kääntää kaikille unionin virallisille kielille, koska omalla kielellään asiat ymmärtää lopulta aina paremmin. Se on aitoa demokratiaa ja läpinäkyvyyttä.

Vaikka suuren ja mahtavan neuvostoliiton kielipolitiikka oli pakottamista ja siis täysin väärin, en voinut olla iloitsematta sen tuloksista Keski-Aasian vammaisten naisten järjestöjen verkostoprojektin käynnistämisseminaarissa Kazakstanissa toukokuussa. Kazakstanin, Kirgisian, Turkmenistanin, Usbekistanin ja Tadzikistanin edustajat puhuivat keskenään sujuvaa venäjää, eikä haitannut ollenkaan, että heidän kansalliset kielensä olivat osin todella erilaisia. EU:n kielipolitiikan ei tarvitse perustua pakottamiseen ja omien kielten kieltämiseen (eli salailemiseen), vaan ihan terveeseen järkeen. Helpottaa ihmisten kanssakäymistä ja liikkuvuutta ja siksi unionin toimintaa, jos kaikki puhuvat samaa kieltä. Jos ihmiset haluavat - ja mikseivät halua - pitää oman kielensä elossa, se voi tietenkin tapahtua paikallistasolla. Ei ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi töissä ja kotona puhutaan eri kieliä.

Nu lever sommaren.