hänen mustavalkoisuutensa

Ensimmäinen Begemot oli 18-vuotissyntymäpäivälahjani. Se oli mustavalkoinen, viisas, suuri, mukavuutta rakastava kissa. Begemot oli saanut nimensä Mihail Bulgakovin mestarillisesta teoksesta Saatana saapuu Moskovaan, jota ei voi ylistää tarpeeksi. Venäjän sana begemot tarkoittaa virtahepoa ja yhdistetään myös muissa kielissä jollain tavalla Pimeyden ruhtinaaseen. Jos nimi on hieno, niin oli kissakin. Se asui vanhempieni luona, koska oli oppinut käymään ulkona. Begemot oli lievästi vammainen: se ei osannut naukua eikä pitää kieltään suussa (jälkimmäinen johtuu siitä, että sen leuka oli pysyvästi vinossa). Se oli vasta 8-vuotias, kun näin sen viimeksi. Sitten se katosi, jäi todennäköisesti auton alle. Suru on valtava, vaikka tapauksesta on jo muutama kuukausi.


Tänään elämääni saapui Begemot II. Sekin on mustavalkoinen, mutta toistaiseksi pienempi. Se on syntynyt lokakuun alussa. Jos uskoisin uudelleen syntymiseen, toivoisin, että tämä olisi edeltäjänsä uusi ruumis, mutta en usko. Kissanpennut ovat yleisesti ihania ja tämä tyyppi vaikuttaa oikein mukavalta erikseenkin. Tässä menee nyt pari päivää niin, että uusi kissa ja jo täällä asuneet kissat vaanivat toistensa jokaista liikettä, eivätkä käyttäydy yhtään normaalisti. Sitten outous unohtuu ja tulokas löytää paikkansa tässä perheessä. Onneksi minulla on parisänky, sillä muuten viereeni ei millään mahtuisi kolmea kissaa.

Mutta ahdistus saisi kyllä mennä kokonaan ohi.

Tyttökerho

Isosisko antoi minulle joululahjaksi Laura Honkasalon uutuuden Tyttökerho. Se kertoo Katrista, joka haaveilee lakkaamatta rakkaudesta, löytää sellaisen ja tajuaakin, ettei se oikeastaan ole yhtään minkään arvoista. Isosiskolla oli varmasti syynsä ostaa juuri tämä kirja minulle, joka jatkuvasti tilitän mieselämääni, joka on enemmän tai vähemmän säälittävää räpellystä.

Nautin kirjasta. Ajattelin lukiessani omaa elämääni ja samastuin sekä päähenkilöön että yhteen sivuhenkilöistä. Lopulta se ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta. Tiedän jo, että parisuhde ei ole arvo sinänsä ja vain sisäinen tasapaino voi tehdä ihmisestä oikeasti onnellisen.

Kirjan kuvaus miehistä tuntuu houkuttelevan todelta. Kaikki ihanat miehet tuntuvat kaipaavan seksiä ja korkeintaan ystävyyttä, mutteivät missään nimessä parisuhdetta. Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu, kun mies sanoo, että olen kiva ja nätti ja haluttava, mutten kiinnosta sillä lailla. Olen kuullut sanottavan, että tämä kirja kuvaa meidän sukupolveamme: kaikki pitäisi saada, mutta mihinkään ei olla valmiita. Ristiriitaista on sikälikin, että kirjassa halveksitaan ja halutaan samoja asioita, esimerkiksi rivitaloasuntoja.

Mutta vaikka kirja kovasti julistaa sinkkuuden ihannetta, kaikki päähenkilön tiiviistä tyttöporukasta (häntä itseään lukuunottamatta) päätyvät yhteen jonkun kanssa, ihan sovinnaisesti ja heterosti. Mies, joka lopulta kelpaa, on ihan tavallinen. Taiteelliset ja mielenkiintoiset miehet näyttävät olevan yksinomaan pahasta. Pitäisiköhän minunkin aikaa viettää enemmän aikaa TTY:llä?

Kirjasta jäi sellainen olo, että vaikeiden ihmisten kanssa ei tarvitse olla ystävä. Kusipäämies Milo petti naistaan, joka oli hankala ja masentunut (myöhemmin kävi ilmi, että masennus taisi johtua Milosta). Päähenkilön masentunut ystävä Nuppu vietti aikaa sairaalassa ja sitten vanhempiensa mökillä, eikä enää sen jälkeen ollut ensinkään masentunut. Ehkä otin tekstin tapani mukaan liian henkilökohtaisesti, mutta ahdistuin sen välittämästä ajatuksesta. Ei voi olettaa, että kukaan haluaa olla vaikean ihmisen kanssa oikeasti. Hän on taakka, jonka kanssa ollaan korkeintaan siinä toivossa, että hän joskus muuttuisi takaisin entiselleen. Hankalan ihmisen kanssa oleminen ei ole ystävyyttä, koska siinä ei rentoudu, vaan sen jälkeen on pakko mennä rentoutumaan ei-hankalien ystävien kanssa. Tottahan se varmaan onkin, muttei tietenkään kovin miellyttävä totuus kaltaiselleni vaikealle ihmiselle.

Tyttökerho jatkaa Honkasalon ensimmäisen romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun puhetta pysymättömyydestä. Siinä kaivataan lapsuutta, isoäitiä, isää, tiivistä ystävyyttä ja vaikka mitä muuta. Se on minun sukupolveni tärkein läksy. Että oppii nauttimaan elämästä, vaikka tietää, ettei mikään ole pysyvää.

huonosti nukutun yön jälkeen

Joululoma alkaa ylihuomenna. Alan olla jo liian väsynyt työntekoon, odotan vain lomaa. On jotenkin tosi rankkaa, en saanut viime yönäkään nukuttua kaikien päässä risteilevien ajatusten takia. Tosi inhottavaa, että kaikki aika kuluu nykyään omien asioiden vatvomiseen.

Eilen meille kerrottiin, miten ollaan Vinon hallituksessa. Meininki ei ole pahemmin muuttunut, paitsi että nyt meitä varoitettiin loppuun palamisesta. Tällainen työ on hemmetin yksinäistä, koska sitä tekee niin paljon vain omasta halustaan. Onneksi tähän kiinnitetään nyt huomiota, jos se vaikka vähän auttaisi.

Periaatteessa lähin kollegani otti ensi vuoden virkavapaata ja tilalle tulee ystävä. Olen tyytymätön vaihdoksen prosessiin, mutta iloinen lopputuloksesta. Isosisko (joka ei ole isosiskoni, mutta kuvittelee olevansa) puhui minulle opiskelun tärkeydestä, vaikka teenkin töitä. Totta on, että olisi syytä opiskellakin. Olen ollut huono opiskelija tänä vuonna, mutta yritän tosissani petrata tulevana vuonna.

Välillä pysähdyn miettimään, onko tässä kaikessa mitään mieltä. Että entä jos minun pitäisikin lopettaa tämä keskinkertainen järjestösähellys ja keksiä jotain ihan muuta? Entä, jos politiikka on oikeasti ihan perseestä, eikä me sittenkään voida muuttaa sitä?

taajuuksilla

En ole suuri scifin ystävä, mutta nyt on menossa Frank Herbertin Dyyni. Siitä johtui mieleeni ajatus, että uskonto vaatii virittymisen omalle taajuudelleen. Siis hengellisiä asioita ei aisti, jos ei ota niiden hengellisyyttä vastaan. Minä esimerkiksi en ole koskaan saanut kiksejä sen enempää mormonismista kuin buddhalaisuudesta. Jeesuksen kuva tuo minulle jossain mielessä rauhaa, mutta se liittyy enemmän ihmissuhteisiini kuin uskonelämääni.

Ja minä, jos kuka, olen yrittänyt tulla uskoon. Kysymys ei ole yrittämisen puutteesta. Olen pyytänyt Jumalaa sydämeeni, mutta todistusta ei vaan ole tullut. Se on outoa, sillä pelkän haluamisen pitäisi periaatteessa riittää. Mutta minä en kaiketi ole onnistunut löytämään oikeaa taajuutta. Siis oikeaa asennetta.

Taajuusajattelu pätee aika moneen muuhunkin asiassa. Koulussa en tuntunut millään pääsevän matemaattiselle taajuudelle, joten minun oli mahdotonta menestyä missään matemaattisessa. Ihmissuhteissa tuntuu joskus yksinkertaisesti mahdottomalta päästä samalle aaltopituudelle jonkun kanssa.

Kysymys saattaa olla pelkästään asenteesta, sillä taajuusajattelu johtaa liian helppoon luovuttamiseen. Olen sitä mieltä, että kaikista ihmisistä on pyrittävä pitämään, eikä sitä periaatetta voi kiertää millään tekosyyllä. Taajuudet olisivat sitäpaitsi aika surkea tekosyy.

Taajuudet johtavat kysymykseen siitä, onko olemassa jumala, joka säätää ihmisiä jonkun logiikan mukaan eri taajuuksille. Millään muulla tavalla on mahdotonta selittää se, että jotkut omaksuvat buddhalaisen, toiset krisitillisen ja kolmannet jonkun muun taajuuden. Ukkeli ruuvimeisselin kanssa hienosäätämässä vauvojen aivoja on oikeastaan aika huvittava mielikuva.

Ei ikinä pitäisi kertoa äidilleen ahdistuksestaan. Sitä huolestumisen määrää on vaikea kestää.

irrallisia

Olin eilen niin huonona, etten mennyt töihin ollenkaan. Ahdistus onneksi väheni päivän aikana. Tänään on ollut jo paljon kohtuullisempaa. Mutta voisi olla parempikin olo.

Kävin eilen onnittelemassa Vastedesta 20-vuotisesta taipaleesta. Juhlat olivat hauskat, ainakin niin kauan kuin minä olin siellä. Lähdin aikaisin, koska minua väsytti ja ahdisti. Pidin keskinkertaisen puheen, jonka aikana olin erityisen hermostunut siitä, että YTHS:n setä istui yleisössä.




Joulun jälkeen joku näistä muuttaa minun luokseni. Sitten on kissanristiäiset.

Yhteiskunnallisesti olen edelleen huolissani maahanmuuttajista. Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että heidän asemaansa heikennetään koko ajan koko EU:ssa? Ihan liian surullista, että sitä jaksaisi edes käsittää kunnolla.

prostituoidut

Luotettu kantajani raportoi ViNOn liittokokokouksesta niin hyvin, ettei minun varmaan tarvitse. Liittarissa oli kivaa ja olin tyytyväinen valintoihin. Edessä on mielenkiintoinen vuosi paitsi varapuheenjohtajuuden, myös opiskelijavaltuuskunnan ansiosta. Minulla ei vielä ole mitään valmista linjaa valtuuskunnalle, mutta tässä vaiheessa ei ehkä tarvitsekaan olla. Persoonallisuuteni on varmaan muuttunut, kun olen näin innoissani siitä.

Tulin surulliseksi, kun luin Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ottaneen kantaa seksin oston kriminalisoinnin puolesta. Olin ennen itsekin samaa mieltä, mutta olen järkiintynyt. Jos seksin ostosta tehtäisiin rikos, se siirtyisi maan alle, ja prostituoitujen asema huononisi vielä nykyisestäänkin.

Eivät asiat ole tälläkään hetkellä hyvin, etenkään maahanmuuttajaprostituoitujen kannalta. He eivät voi hakea sosiaaliturvaa eivätkä terveydenhoitoa tai mitään muutakaan yhteiskunnan tarjoamaa, koska viranomaisen kohtaaminen tarkoittaisi karkoitusta. He pelkäävät myös parittajien kostoa, eikä kukaan suojele heitä siltä. Prostituoitujen ihmisoikeudet ovat tabu. Kaikkein surullisinta on, että naisjärjestöt eivät välitä näistä naisista, vaan puhuvat kuin moraaliset porvaristantat konsanaan. Niitä ei tunnu kiinnostavan tavallisen seksityöläisen elämä ja mielipiteet ollenkaan. No, prostituoidut eivät ole ensimmäinen ryhmä, jonka parhaan toiset tahtovat kovin kärkkäästi määritellä. Kyllähän minunkin pitäisi tietää, että olisi parempi vaan lakata tämä vammaispalveluiden puutteesta valittaminen ja olla kiitollinen siitä, että jokainen vammainen sentään pääsee ainakin kerran päivässä vessaan.

En kannata prostituutiota sinänsä. Olisi parempi, jos kenenkään ei tarvitsisi myydä itseään. Kysymys on vallasta, eikä seksiin pitäisi liittyä valtaa, vaan kiintymystä. Tottakai pitäisi edistää yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei ole pakko olla prostituoitu. Mutta jos joku haluaa myydä itseään tai joutuu tekemään niin, yhteiskunnan ei pitäisi viedä häneltä ihmisarvoa. Minulla ei ole mitään oikeutta viedä kenenkään ihmisarvoa vain siksi, että hän tekee jotain, mihin minä en suostuisi.

Mieliala kohenee hiljalleen, mutta syön liikaa, enkä ole vieläkään alkanut urheilla. Kohta olen pyöreä kuin pulla, eikä sitten ole kivaa.

asia elämän top kolmessa

Kävin eilen katsomassa Atomintutkija-nimisen näytelmän Telakalla. Teatteri on parasta elämässä, heti saunan ja lakritsin jälkeen. Etenkin hyvä teatteri. Mutta on huonostakin teatterista hyötynsä. Sitä ei huvita seurata intensiivisesti, mutta kun on istuttava hiljaa paikallaan, tulee mietittyä omia asioitaan. Oli teatteriesitys hyvä tai huono, sen jälkeen päässä on uusia ajatuksia. Ei ole mitään syytä edellyttää, että yksikään uusista ajatuksista liittyisi itse esitykseen. Huono teatteri on vähän kuin levottoman ihmisen meditaatiota.

Atomintutkija ei, kuten sanottu, ollut huono, vaan loistava. Se oli koottu kohtauksista, joihin sisältyi yhteiskuntakritiikkiä, huumoria ja kaikenlaista muuta. Kaikki ei jäänyt mieleen, mutta se onkin hyvän teatterin tuntomerkki. Hyvässä esityksessä on niin paljon, että vaikkei tajuaisi jotain, saa kuitenkin paljon.

Amerikkaan rikkautta etsineiden tarinat kiehtovat minua. Atomintutkijassakin oli kohtaus miehestä, joka oli lähtenyt valtameren taakse. Hänestä tuli talokauppahuijari, vaikka aluksi näytti, että hänestä ei tule edes isää lapselle, jonka hän oli saanut alulle. Näitä ihmisiä pidetään sankareina, heistä ollaan ylpeitä. Onpa rohkeaa lähteä toiselle puolelle maapalloa, aloittaa uusi elämä. Samaan aikaan omia rajojamme vartioidaan mustasukkaisesti. Maahanmuuttajalla pitää olla todistettava nyyhky- tai kauhutarina, että hän saisi edes oikeudenmukaisen käsittelyn. Ja sittenkään ei välttämättä saa turvapaikkaa. Ettei kukaan vaan käyttäisi hyödykseen tätä onnelaa, ottaisi meiltä pois sitä mikä meidän on. Jos meidän hyvinvointimme on rakennettu toisten kärsimykselle, minä en tahdo sitä.

Atomintutkija kertoi pieniä tarinoita. Ja juuri sellaiset ovat suurimpia, kunhan osaa katsoa. Telakalla osataan. Ihminen on tärkeä, koska hän on ihminen. Mielenkiintoinen sinänsä. Sen näkemisen pitäisi olla teatterin perustehtävä.

valtuuskunnan kokouksen jälkeen

YTHS:n setä sanoi, että olen liian itsekriittinen. Siinä ei ole mitään uutta. Toisaalta itsekriittisyys on hyvä ominaisuus, koska ilman sitä ei voi kehittyä. Armollisuus itseäni kohtaan tuntuu sellaiselta ylellisyydeltä, johon minulla ei ole varaa.

Valtuuskunnan kokouksessa viikonloppuna oli hauskaa, vaikka olinkin tosi ahdistunut. Tuntuu hyvältä tietää, että on olemassa kokonainen puolue ihmisiä, joita kiinnostaa ahdistuneisuuteni. Pauhasin vammaispolitiikasta pitkät pätkät. On kummallista, ettei eduskunnan lisärakennus ole täysin esteetön, vaikka sitä on kuulemma tehty tosi hartaasti ja demokraattisesti. Jos valtuuskunnan puheenjohtaja joskus estyy olemasta paikalla, minun pitäisi ottaa johto, mutta jos en pääse puheenjohtajan korokkeelle, voin unohtaa sen homman saman tien.

Valtuuskunnassa puhuttiin feminismistä. Minusta olisi typerää, jos Vihreä liitto ei nimittäisi itseään feministiseksi puolueeksi. Nimittäin feminismi ei ole keltään pois. Se tarkoittaa parhaimmillaan, että ihminen voi olla sellainen kuin on, riippumatta sukupuolesta tai muusta ominaisuudesta (kuten vammaisuudesta). Ymmärrän myös telaketjufeministien vihaisuuden. Ei mikään ihme, että suututtaa, kun miehillä on edelleen täysin mielivaltaisia etulyöntiasemia ties missä. Toisaalta naiset ovat pahasti plussalla joissain asioissa. Toisaalta joidenkin feministeiksi itseään kutsuvien pitäisi miettiä uudestaan, nähdä ihmiset laajemmin kuin pelkästään sukupuolittain. Feminismistä on iloa vasta sitten, kun se avaa ihmisen silmät sorrolle ja syrjinnälle ja saa taistelemaan niitä vastaan. Laajasti ottaen myös eläinten oikeudet voi vaivattomasti liittää feminismiin, koska myös eläimet ovat sorrettuja, tuntevia olentoja.

Osallistuin elämäni ekaa kertaa mielenosoitukseen. Se oli aika jees. Oli vahva vaikuttamisen tunnelma, vaikka eihän sitä tiedä, vaikuttaako se loppujen lopuksi mihinkään. Aion jatkossakin osallistua miekkareihin. Jos ei tee mitään, ei tapahdukaan mitään.

Itsenäisyyspäivä sujui varsin pienieleisesti. Tapasin ystäviä. Ne ovatkin ehdottomasti kotimaan ja koko maailman paras anti.

ei pahat päivät ole hyviä

En tiedä, kuinka kauan kukaan jaksaa minua enää. Hajoan joka toinen päivä. Minusta tuntuu, että pilaan ystävyyden, joka on tärkeä ja kaunis. Niinkuin olen tehnyt liian monta kertaa ennenkin. Otan kaiken liian vakavasti. Oma moka. Omaa mokaa ihan kaikki. Anteeksi.

palvelemaan ihmistä

Oli itkuinen päivä. Mutta nyt on parempi olo. Sinänsä aika pelottavaa, että jokin niinkin mitätön asia kuin uni voi viedä ihmisen näin pois raiteiltaan.

Kirjassa Talous ja demokratia on mielenkiintoisia artikkeleita maailman tilanteesta. Olen vielä puolessa välissä, mutta vakuuttunut siitä, että kirja on tosi hyvä. Artikkelit ovat sopivan pituisia ja tasoisia minulle, joka en ole asiantuntija sen aiheissa.

Intialainen kirjoittaja vaatii, että länsimaiden maataloustuet on lakkautettava kohtuuttomuudessaan, suomalaisen mielestä ne ovat kestämättömän pieniä. Molemmat ovat oikeassa. Maanviljelijän on käytännössä mahdotonta saada elantonsa ruoan tuottamisesta, koska kauppa on vääristynyttä. Kannatan ehdottomasti kirjan pääsanomaa: lokalisaatiota. Yhteiskunnan olisi pyrittävä siihen, että ihmiset voisivat kuluttaa mahdollisimman paljon lähellä tuotettuja elintarvikkeita, miksei muitakin tuotteita. Tämä vaatii toki jonkinasteista protektionismia, mutta jos sillä voidaan lisätä ihmisten hyvinvointia ja vielä parantaa ympäristön tilaa, se on ihan suotavaa.

Tärkeä pointti kirjan Hyvinvointivaltio-osasta: politiikka on kääntynyt. Ennen mietittiin, miten kauppa- ja talouspolitiikka voivat turvata hyvinvoinnin, nykyään hyvinvointia on perusteltava sillä, että se edistää kauppaa ja taloutta. Hirveän usein tulee itsekin sorruttua samaan, löytää itsensä selittämästä, että kyllä tämä sosiaalitoimi on meidän kilpailukyvyn kannalta olennaista. Hei, haloo!

vastustaja, jonka kanssa ei voi taistella

Äiti sanoi aamulla, että vaikutan onnelliselta. On mukavaa, jos edes näytän siltä. Eilen illalla ja tänään on ollut tosi heikko olo, enkä oikein osaa ajatella sen paremmin onnellisia kuin onnettomia.

Olin tiistaina puhumassa seminaarissa, jonka aihe oli esteetön opiskelu. Olin tyrmistynyt, kun auditorion etuosaan, jossa puheenvuoro piti pitää, oli portaita. Olin siis matkustanut Ouluun asti puhuakseni tilaisuudessani, johon en edes päässyt! Olin vähällä lähteä saman tien takaisin. Pidin kuitenkin puheenvuoroni, tosi vihaisen. Sen saama suosio ärsytti lisää. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vammaisten sorron esiinnostamista pidetään aiheellisena ja rohkeana. Mutta jos sitä oikeasti pidettäisiin aiheellisena ja rohkeana, eivätkö kuulijat myös tekisi jotain?

Vammaispolitiikassa on se perustavanlaatuinen ja vakava ongelma, että se hyssytellään kuoliaaksi. Kaikki ovat yhtä mieltä vammaisten oikeuksien turvaamisesta, mutta johonkin se yksimielisyys unohtuu, kun jutuista oikeasti päätetään. Tuollakin, Oulun yliopistolla, on varmaan todettu, että kyllä nuo portaat on huonot, mutta salin muuttaminen esteettömäksi maksaisi liikaa. Ja kyllä joku kohtuus täytyy olla. Yliopistoa ei voi pitää pahana, vaan täytyy ymmärtää "tosiasiat" eli raha. Näin vammaispoliittinen keskustelu on taas vaiennettu tehokkaasti ja melkoisen pysyvästi. Melkein toivoisin, että joku avoimesti vastustaisi esteettömyyttä. Sen kanssa voisi taistella kunnolla. Sikäli museovirasto on ihanteellinen instanssi.

miksi vammaisen saa abortoida mutta tyttöä ei?

Simo Vehmas esittää kirjassaan Vammaisuus ajatusmalleja vammaisuudesta. Olin erityisen mielissäni laajasta selektiivisen abortin pohdinnasta. Vehmas vertasi vammaisuuden oletusta abortin syynä sukupuoleen. Täällä paheksutaan intialaisia tyttösikiöiden murhaamisesta, mutta hyväksytään abortti vammaisuuden perusteella joskus jopa syvästi inhimillisenä tekona. Minulle, joka meinasin joutua roskiin, tämä oivallus oli jotenkin vapauttava. Ja vammaisaktivistina tutun oloinen. Ei tämä niin kummallista ole, ellei siitä tehdä kummallista.

Vehmas moittii yhteiskuntaa ihan aiheellisesti siitä, että vammaisuudesta puhutaan aina karmeimpien mahdollisten esimerkkien kautta. Meidän ei anneta määritellä vammaisuutta itse, vaan sen tekee edelleen joku muu - lääkärit, Kela, sosiaalitoimisto. Ongelma on erityisen suuri kehitysvammaisilla, joita pidetään kutakuinkin eläiminä. Mutta kenellä oikeastaan on oikeus elää täysivaltaisesti tässä maailmassa? Mitä iloa on jaosta meihin ja heihin? Miksi vammaisuus tekisi ihmisestä yhtään huonomman? Vehmas on oikeassa korostaessaan, ettei vammaisen elämä välttämättä ole vammaisuuden takia yhtään huonompaa kuin kenen tahansa. Esimerkiksi epämusikaalisilla ihmisillä on varmaan ihan kiva elämä, vaikka musikaaliset ihmiset eivät voisi kuvitella elämää ilman musikaalisuuttaan elämisen arvoiseksi. Niin, että juoskaa vaan. Minä konttaan ja nautin siitä.

Ainoa pettymys kirjassa oli historiaa ja uskontoa käsittelevä osuus. Kyllä vammaisasiat tulivat ajankohtaisiksi jo ennen teollistumista, eikä agraariyhteiskunta todellakaan tarjonnut turvaa vammaisille ihmisille. Vehmas esittää agraariyhteiskunnan lempeänä yhteisönä, jossa riitti kyllä tekemistä niillekin, joiden panos ei ollut sataprosenttinen, mutta jättää mainitsematta esimerkiksi huutokaupat, joissa vammaiset sijoitettiin niihin taloihin, jotka vaativat vähiten korvausta. Näyttää siltä, että Vehmas on perehtynyt enemmän kehitys- kuin esimerkiksi liikuntavammaisten tilanteeseen. Tässä painotuksessa ei välttämättä ole mitään väärää, koska kehitysvammaiset ovat monin tavoin sorretumpia kuin muut.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Lisäksi kannattaa lukea Kalle Könkkölän elämänkerta Huoneekseni tuli maailma.

Haluaisin tutkia, miten eri uskonnot suhtautuvat vammaisuuteen. Kristinuskosta ja Tiibetin buddhalaisuudesta tiedänkin jo vähän.

tieteen tavoite on totuus

Jussi Vähämäen ja Jakke Holvaksen Odotustila oli inspiroiva lukukokemus, vähän kuin Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, joka tosin keskittyi enemmän psykologiaan. Vähämäen ja Holvaksen pääviesti on, että ihmisen elämä on muuttunut odottamiseksi. Odotetaan parempia mahdollisuuksia, työsuhteen vakituistamista... Vaikka työlle on uhrattava kaikki mahdollinen, siltä ei voi odottaa mitään - tyydytystä, kiitosta, palkkakehitystä, arvostusta...

Filosofit ottavat tietenkin kantaa yliopistopolitiikkaan, kuten siellä työskenteleviltä voi odottaa. He muistuttavat, ettei tiedon tarkoitus ole olla käytettävää, vaan totta, ja sikäli on menty pahasti harhaan. Jos yliopistoon palkataan ihmisiä enää johtamis- ja sosiaalisten kykyjen perusteella, totuuden etsiminen saattaa jäädä varjoon. Yliopistot muuttuvat hyvää vauhtia tehtaiksi, jotka eivät luo keskustelua, vaan reagoivat siihen. Tieteen tekemisen pohja rapautuu sillä tavalla nopeasti. Luin jostain, että nykyään suurin osa tutkijoista opettaa, vaikkei läheskään kaikilla tieteentekijöillä olisi siihen kykyä, saati halua. Ihan kuin tutkimus jotenkin riippuisi opettamisesta. Tai toisin päin. Joku saattaa olla oikein hyvä opettaja, vaikkei tutkisi mitään. Sitten itketään opetuksen surkeata tasoa.

Vähämäki ja Holvas moittivat Siltalaa siitä, että hän kannustaa toivoon, sillä toivo ei johda toimintaan, kapinaan. Mutta kuka viitsii kapinoida, jos toivoa paremmasta ei ole? Tilanne saa pahentua vielä aika paljon nykyisestä ennen kuin ollaan siinä tilanteessa, ettei kapinointi voisi jossain mielessä pahentaa tilannetta. Jo sitä ennen on ihan hyvä toimia.

Kevennyksenä olen lukenut unkarilaisen István Örkényn Minuuttinovelleja. Voin suositella lämpimästi. Niitä voi lukea nopeasti, mutta niihin voi myös perehtyä pitkästi, kerroksia löytyy.

Päätin sittenkin asettua ehdolle ViNOn varapuheenjohtajaksi.

typeryyttä

Kun menee hyvin, ajattelee aina, että hyvä olo on helppo säilyttää. Pitää vain syödä oikein, lukea tarpeeksi, nukkua hyvin ja niin edelleen. On hirveän helppoa antaa ohjeita itselleen ja tehdä hyviä päätöksiä.

Mutta sitten tulee ahdistus. Se ei kysy mitään, tulee vaan. Sille ei oikein ole mitään syytä, koska periaatteessa kaikki on paremmin kuin voisin millään kuvitella. Vaikka kuinka rentoutuisi, tuntuu kuin jokin estäisi normaalin hengityksen ja ajatuksen virtaamisen. Hyvistä neuvoista ja aikeista ei ole mitään iloa. Itsekin tietää, että ahdistus on täysin typerää. Että oikeasti kaikki eivät vihaa minua ja oikeasti en ole lihava. Ja mieluummin käyttäisi aikansa muuten kuin rypemällä ääliömäisessä itsesäälissä.

Ja kaikkein pahinta on, että se tuhoaa ihmissuhteeni. Sen, mikä on kaikkein tärkeintä.

nuoria ja aikuisia

Kävi kummallisesti. Minut valittiin edariin. 21 ääntä, eikä niistä mikään ole minun. Tiedän kaksi tai kolme, jotka äänestivät minua. En voi olla muuta kuin otettu. Tässä vaiheessa en vielä osaa sanoa, mitä kaikkea saan aikaan, mutta jotain täytyy tehdä. YO-talon esteettömyys on konkreettinen tavoite numero yksi, ideologisia tavoitteita on aika paljon enemmän. Opiskelijapolitiikka on ihan uusi alue minulle ja tavallaan odotan tutustumista siihen. Toisaalta puheet siitä, kuinka kamalan tiukkaa SYLin liittokokouksessa on, ahdistavat jo nyt. Onneksi menen vain varaedustajaksi.

Huvitti myös hakea ViNOn varapuheenjohtajaksi. Missään ei ole niin innostavaa tehdä töitä. Koko jengi on motivoitunutta ja fiksua, ja sen kanssa on kivaa lähteä baariin puhumaan lisää työrupeaman jälkeen. Mutta sitten muistin viime vuoden, jolloin meinasin palaa loppuun ViNOn hallituksen jäsenyyden takia. Innolla on kääntöpuolensa. Tuntuu koko ajan, että pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Mikään ei riitä. Minä en taitaisi jaksaa sellaista, kun on muutakin. Sitäpaitsi uskon, että kaksi vähemmän innostavaa, mutta ihan kivaa järjestöä tarvitsevat minua enemmän. ViNOssa voi toimia muutenkin.

Jos yliopisto on yhtään kuin ViNO, tutustun siihen mielelläni. Hyviä tyyppejä, korkealentoisia ajatuksia ja antautumista päämäärille... Nuorten kanssa on ihanaa toimia, koska suurin osa jengistä uskoo vielä siihen, että maailmaa voi oikeasti parantaa. "Aikuisten" järjestöt ovat paljon maltillisempia, mutta toisaalta niissä kaikkea ei tarvitse tehdä samana vuonna. Radikaaleina pysyvät vain harvat, ja heidän mielipiteensä aletaan jättää huomiotta, koska he eivät ymmärrä, millainen maailma on ja mitä siinä toimiminen vaatii.

Teatteriohjaaja puhui viime viikolla toivosta. En enää muista, puhuiko hän siitä, että kokee työnsä merkitykseksi toivon ylläpitämisen, mutta minusta se on keskeistä hänen näytelmissään. Olen saanut niistä toivoa ja voimaa enemmän kuin osaan kuvaillakaan. Enimmäkseen niiden ansiosta olen tajunnut, että vaihtoehtoja on, ja vielä ihan todellisia. ViNOssa tämä on hallitseva ajatus. Missä vaiheessa tulevaisuuden näkemyksekkäästä lupauksesta tulee rutinoitunut status quo -henkilö.

Olen hankkinut CMX:n uuden levyn. Vaikka ärsyttää tykätä samasta kuin kaikki muutkin, pidän siitä ihan älyttömästi.

vaikutuksia

Istuin sunnuntaina suvauskoulutuksessa. Suvaus tarkoittaa sukupuolivaikutusten arviointia. Viisaat naiset puhuivat siitä, kuinka kaikkien poliittisten päätösten sukupuolivaikutukset pitäisi arvioida, mieluiten etukäteen. Etäs vihreä valtuutettu pohdiskeli ääneen, että esimerkiksi sydänleikkauksiin varataan rahaa rutisematta ja reippaasti, kun taas tekonivelleikkauksissa on jatkuvasti resurssipula. Yllätys yllätys: sydänsairauksia on enemmän miehillä, tekoniveliä tarvitsisivat naiset.

Jos tällaisia kerroksia ei löytyisi, päätöksentekoa ei voisi kutsua poliittiseksi. Jokainen neuvottelupöydän ääressä tahtoo jotain. Mutta en suostu uskomaan, että kukaan tietoisesti haluaa pahaa kellekään. Tuskin sydänsairaita edustavat aktiivisesti toivovat kärsimystä tekonivelpotilaille. Aina ei vaan tulla ajatelleeksi.

Poliitikon tärkein ominaisuus ei ole tieto, vaikka sekin on tärkeää. Tärkeintä on kuunnella ihmisiä. Eikä riitä, että istuu tupailloissa kuuntelemassa, vaan täytyy myös toimia. Tässäkin kaupungissa on kiistattomasti todettu moneen kertaan, että sosiaali- ja terveyspalvelut on turvattava. Ja Nekalan koulu pitää saada kuntoon kiireesti. Mutta ei. Sosiaali- ja terveystoimea ajetaan alas ja Nekalan remontti siirtyi ties kuinka monetta kertaa hamaan tulevaisuuteen. Kaikkein ahdistavinta tässä on, että todennäköisesti päättäjät ovat vilpittömiä toivoessaan hyvää ja kaunista. Mutta valtuuston kokouksessa ei muisteta, että kaikenmaailman "kilpailukykyä lisäävät" eTampereet siirtävät Nekalan hankkeen ei-koskaan-kansioon.

Jännittää, kun pääsen budjettineuvotteluihin.

kiitos, rakkaat

Se on ohi nyt. Tajusin sen eräänä päivänä jääkaapilla. Minun on mahdoton käsittää, miksi olen joskus ollut syömättä kokonaisia päiviä. Minulla on ylipäätään parempi olo. OIkein hyvä, jopa.

En ole tullut uskoon, vaikka se oli aika lähellä. Olen kyllä meditoinut aina välillä, mutta hyvin epädogmaattisesti. Eikä minulle ole tapahtunut muutakaan suurta ja ihmeellistä. Hyvät ystävät, olen sanonut teille monesti, että kysymys on prosessista, jossa minä tarvitsen läsnäolevia tyyppejä eli teitä. Kiitos. Ja anteeksi, että olin hankala ja olen vähän vielä jatkossakin.

Olen lihonut viime aikoina hemmetisti, tietenkin syömisen normalisoitumisen takia. Se harmittaa, koska en tietenkään halua lihoa. Toivottavasti olen teidän mielestänne ihan jees sittenkin, kun en enää mahdu tähän hameeseen.

Väsyttää hemmetisti. Analyysia ei nyt oikein synny, mutta kunhan tiedätte.

perustulounelmia

Invalidiliitto järjesti seminaarin "Perustulolla koko elämä". Veto on yllättävä, koska Suomessa ei ole perustulojärjestelmää, eikä demarihko Epäkelpoliitto sitä varmaan ensimmäisenä ole vaatimassakaan. Seminaarin ohjelmasta selvisi, ettei kysymys ole kannanotosta perustulon puolesta. Oikeastaan seminaarissa puhuttiin vammaisista ihmisistä, jotka elävät koko elämänsä sosiaaliturvalla: työkyvyttömyyseläkkeellä, sairauspäivärahoilla jne.

Ajatus on varmaan ollut, että sosiaaliturva on yhteiskunnan kustantama tulo, joka lankeaa jokaiselle, joka ei pysty hankkimaan omaa toimeentuloaan. Jos ei tee koskaan töitä, toimeentulo koostuu pelkistä peruspalikoista eli mitään ansiosidonnaisia lisiä ei tule, eivätkä tulot muutu elämän aikana. Eletään siis jatkuvasti perusosilla. Jos mutkat vedetään oikein suoriksi, tästä voi päätyä ajatukseen perustulolla elämästä.

Mutta jos Suomessa olisi perustulojärjestelmä, moni asia olisi toisin. Vammaistenkaan ei tarvitsisi käyttää kallista aikaansa oikeuksiensa selvittelyyn, lomakkeiden täyttämiseen ja vammaisuutensa todistelemiseen, että saisivat turvattua edes sen perusosan. Muita osia ei edes tarvitsisi haikailla, koska hyvä perustulo olisi sellainen, että sillä oikeasti eläisi. Ja jos sattuisi tekemään töitä, edes vähän ja satunnaisesti, saisi todellisia lisätuloja, eikä niiden takia tarvitsisi käydä läpi kohtuutonta paperirumbaa. Vammaisten työllistäminen olisi helppoa, koska työnantajan ei tarvitsisi pelätä korotettujen eläkkeiden maksamista. Ja mikä parasta, vammainen ihminen ei tuntisi itseään yhteiskunnalliseksi taakaksi, vaan yhdenvertaiseksi osaksi yhteiskuntaa aivan kuten kaikki muutkin perustulolla elävät. Ei olisi väliä sillä,

Minä tahtoisin pitää seminaarin. Siellä pohdittaisiin, millaista elämä oikealla perustulolla olisi. Tulisi varmaan parempi olo kuin tuosta seminaarista. Ohjelman perusteella sen lopputulema oli synkkä: vammaiset elävät köyhyydessä 16-vuotiaasta (silloin eläkettä alkaa saada) hautaan.

hajalla

Jos uskonnollinen kirja saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen, mitä se tarkoittaa? Olen keksinyt kaksi selitystä, mutta en tiedä, kumman mukaan toimia.

Toisaalta se voi johtua siitä, että kirja on avannut minussa jotain olennaista. Että olen päässyt lähemmäs jotain suurta ja kokemus on niin voimakas, että itkettää. Silloin pitäisi jatkaa perehtymistä. Tiedän hyvin, että uskonnollinen herääminen tapahtuu juuri näin, ainakin joillekin. "Kun Jumala tulee, ei fysiikka kestä."

Toisaalta voi olla, että sisäinen oikeudentajuni tms. näkee luetun niin vääränä, että en voi kuin itkeä. Jos näin on, minun pitäisi pistää "hihhulikirjat kiinni", kuten tietojenkäsittelytieteilijä kehotti.

Tämä on oikeastaan pelottavaa. Pitäisi päättää oikein. Jos olen saanut kosketuksen johonkin elämää suurempaan, ei kannata lopettaa tähän. Mutta jos hajoan, koska kirja on paskaa, minun pitäisi viipymättä lopettaa sen ajatteleminenkin. Yhden polun seuraaminen vie auttamattomasti pois toiselta.

Mikään kristillinen kirja ei ole koskaan aiheuttanut minulle tunnekuohuja. Paitsi Raamattu kerran. Lähinnä olen raivonnut uskonnollisten kirjoitusten yhteiskunnallisille elementeille (mm. sitä, että Jeesus parantaa rampoja, eikä anna niille apuvälineitä). Miksi siis yhtäkkiä hajoan täysin yhdestä lauseesta, joka sinänsä ei ole kovin merkittävä? Ja miksi sama tapahtui uudelleen, kun olin lukenut koko kirjan?

Voimat eivät riitä. Minä en suostu tällaiseen hajoilemiseen. Ja toisaalta en voi olla miettimättä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Tiedän käyväni läpi vaikeaa prosessia elämässäni, joten olen herkempi kuin tavallisesti. Tällaisessa epätoivossa olisi hirveän helppo kääntyä, tarttua tarjolla olevaan uskonnolliseen oppiin kuin oljenkorteen. Mutta itse uskonnollisuus olisi vähän niin ja näin, koska paniikissaan on unohtanut kysyä itseltään olennaisia kysymyksiä.

Miten uskonto muka helpottaisi minun elämääni? Toisiko se lopulta vain lisää ahdistusta? Minä en nimittäin olisi kovin hyvä harjoittaja. Olen sitäpaitsi aina ajatellut, että uskonnot ovat liian eksklusiivisia. Ei ole kohtuullista, että onnelliseksi voisi tulla vain, jos uskoisi jotain tiettyä auktoriteettia. Jo periaatteessa sellainen on väärin. Jos minä uskoisin johonkin, se ei saisi olla autoritääristä.

Matti Wuori on kuollut. Eläköön Matti!

ne täytyy vallata!

Ylioppilaskunnan edustajistovaalien ehdokassopimus näytti paljon virallisemmalta kuin kunnallisvaalien. Allekirjoituksellenikin vaadittiin kaksi todistajaa! Minä, joka vannoin, etten mene yliopistopolitiikkaan, olen ajautunut sille tielle. Kotonani on pidetty edariryhmän kokous ja minä olen ottanut vahvasti kantaa sen vaaliohjelmaan. Seuraavaksi minut kuulemma lähetetään legendaariseen SYLin liittokokoukseen. Siellä kuulemma naidaan ristiin ja juopotellaan. Ja viilataan pilkkua.

Yliopistopolitiikka on aina tuntunut minusta vähän lällyltä. Eihän yliopisto ole koko maailma, miksi ihmeessä tuhlata paukkuja siihen? Sitäpaitsi demokratia uupuu ylioppilaskunnista kokonaan: edarivaalien äänestysprosentti on onneton, samoin esimerkiksi TAMYn toimintoihin osallistuvien määrä. Jos olen oikein ymmärtänyt, edarin päätösvalta ei edes ole kummoinen.

Toisaalta yliopistopolitiikalla näyttää olevan merkitystä - yksilön kannalta. Moni nykyinen huippuvaikuttaja on aloittanut toimintansa yliopistopolitiikasta. Politiikan teko on opittu yo-kunnassa. Olen varma, että se heijastuu politiikan laajemmille kentille. Ihmiset noudattavat mielellään niitä sääntöjä, joihin heidät on opetettu. Tämä on oikeastaan vähän pelottavaa, sillä olen ollut huomaavinani, ettei ylioppilaskuntapäätöksiä tehdä aina kovin avoimesti. Toiminta vaikuttaa jäykältä. Mieluummin ottaisin vaikutteita vaikka aktivistien spontaanista ja radikaalista toiminnasta.

Kansanedustaja Ilkka Taipale sanoi eräänä päivänä eduskunnassa, että ylioppilaspolitiikka on nykyään munatonta, johon kollegansa Jaakko Laakso, että yo-kunnat pitää siksi vallata viipymättä. Tämä idealistinen tavoite painoi paljon, kun päätin ryhtyä ehdokkaaksi. Kun opiskelijoita kohdellaan kuin tehotuotettua broileria, radikaalille ylioppilasliikkeelle olisi tekemistä. Olen valmis vallankumouksen eturintamaan.

ilmasto muuttuu - muuttuuko politiikka?

Europarlamentaarikkoni kävi tänään keskustelemassa tamperelaisten kanssa oikeudenmukaisemmasta ja sen ansiosta turvallisemmasta maailmasta. Puhuttiin ihmisten eriarvoistumisesta ja ilmastonmuutoksesta. Molemmat lukeutuvat sarjaan vakavat uhat, joihin ei voi puuttua aseellisesti.

Ei tiedetä, kuinka paljon ilmastonmuutos on ihmisen syytä, mutta tiedetään, että joku osuus tämän lajin toiminnalla on. Sitäpaitsi jos tutkijat kerran ovat löytäneet käyttökelpoisia keinoja jarruttaa ilmastonmuutosta, niitä kannattaa käyttää. Kysymys on isoista asioista, kuten juomaveden loppumisesta.

Oli yllättävää kuulla, että EU-maat, etenkin niin sanotut vanhat jäsenet, ovat hillinneet päästöjään paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi Venäjä. Luulisi, että päästöt kulkisivat käsi kädessä elintason kanssa. Mutta näköjään ympäristöteknologialla on sittenkin vaikutusta. EU on muutenkin tehnyt ilmastonmuutoksen torjumiseksi enemmän kuin muu maailma. Tosin verrrattuna muihin jäsenmaihin Suomi on jättänyt liikaa tekemättä. Iso kysymys kuuluu, miten sellaiset jättipäästäjät kuin Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat saadaan mukaan ilmastotalkoisiin tai ylipäätään ympäristötoimintaan. Monet afrikkalaiset kehitysmaat ovat onneksi jo mukana.

USAn touhu on traagisuudessaan koomista. Jossain väitettiin, että Bush on julistanut maansa käyvän sotaa luontoa vastaan. Ja mikä ettei - olisi ihan jännittävää nähdä, milloin W myöntäisi häviönsä. Harmi vaan, että nyt panokset ovat liian isot leikkeihin. Ympäristö pitäisi ottaa tosissaan. Aika kovapäisiä amerikkalaiset ovat, kun eivät tätä vieläkään tajua.

Tilaisuutemme meni hienosti, mutta yksi asia jäi kiusaamaan. Miksi aina täytyy ylistää Eurooppaa verrattuna Yhdysvaltoihin? Nytkin huokailtiin, että voi kun täällä ollaan onnellisempia ja tajutaan maailman tilanne paremmin. Minusta on lähinnä surullista, että maailmassa on paikkoja, joissa menee huonosti. Ihan kuin eurooppalaiset voisivat oman onnellisuutensa ansiosta sanella Yhdysvaltojen meininkiä. Joo, USAn on muutettava tapojaan, mutta EUn alentuva asenne ei auta siinä yhtään.

prekariaatti

Alkuvuonna kukaan ei säästynyt puheeltani prekariaatista. Hoin sitä joka välissä ja kaikille. Ja tänään Hesarissa väitettiin, ettei prekariaatti enää toimi, että se on menettänyt mahdollisuutensa, joka sillä ehkä joskus oli. Hämmästyin.

Teatterintutkijan kanssa keskustelu prekariaatista tyssää aina siihen, että se pitäisi määritellä. Minä selitän, että se on laaja ilmiö, eikä riitä, että puhutaan vain osa- ja määräaikaista työtä tekevistä ihmisistä. Kyllähän prekariaattia ovat myös ne, jotka jatkuvasti elävät työsuhteensa määrä- tai osa-aikaistamisen pelossa, pätkätyöläisten työkaverit, puolisot, lapset ja niin edelleen. Sitten Teatterintutkija kysyy, mitkä ryhmät sitten eivät kuulu prekariaattiin. En osaa vastata. Mutta ehkä pointti ei olekaan siinä, ketkä voidaan lokeroida prekariaattiin ja ketkä eivät. Sellaisessa lähestymistavassa on jopa sellainen vaara, että aletaan jakaa ihmisiä eri kasteihin - prekariaattiin ja muihin. On kysymys yhteiskunnan prekaarisuudesta, epävarmuudesta. Ihmiseltä voidaan vaatia ties mitä, vaikka työnantajalla ei ole aikomustakaan tarjota vakituista, kokopäiväistä työtä. Sellaista työtä, jolla eläisi, ottaisi asuntolainan, perustaisi perheen. Kaikki eivät tietty sellaista työtä haluakaan. En minä esimerkiksi, ainakaan nyt, kun ei ole mitään tarvetta vakiintua.

Kuten Hesarikin toteaa, prekariaatista kannetaan huolta puoluekentän koko kirjossa. Miksei kukaan sittenkään tee mitään? Mikseivät edes selkeimmät tapaukset - osa- ja määräaikaiset - järjestäydy? Miksei hallitus ole puuttunut tilanteeseen voimakkaasti? Herkästi keskusteluun nostetaan esimerkkejä ihmisistä, joille "joustavat ratkaisut" ovat unelmien täyttymys. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeri kirjoitti keväällä Hesarin aitiopaikalle, että osa-aikatyö on elämänlaatua valtavasti kohottava harppaus moniongelmaisille pitkäaikaistyöttömille, jotka ovat jo siinä jamassa, että heiltä ei kokopäivätyö onnistuisikaan. Nämä esimerkit näyttävät havainnollisesti, mikä Suomen ongelma on. Täällä ei voi saada aikaan konfliktia, koska keskustelu tyrähdytetään alkuunsa.

Tietenkään prekaarisuuteen ei puututa tosissaan. Se on niin laaja ilmiö. Ministeriöissäkin paahtaa koko ajan niiden toiminnalle elintärkeitä "harjoittelijoita", korkeakoulusta valmistuneita huippuammattilaisia, palkalla, joka ei ole paljon työttömyyskorvauksen perusosaa kummempi. Kaikenlaisissa silpputyösuhteissa oleville ei tarvitse antaa vuosilomia, joten he tekevät töitä ympäri vuoden. Koska voiton tekeminen ja tehokkuus ovat tämän päivän mantra, epäilen, ettei prekaarisuudesta edes tosissaan pyritä eroon.

Kyllä, ihmisten pitäisi tehdä vähemmän töitä. Kyllä, on kivaa, että ainoan elämänsä aikana saa kokeilla montaa eri työpaikkaa ja ammattia. Ei, lainanottoa vaativat isot hankinnat eivät tee ihmistä onnelliseksi. Mutta pidemmän päälle epävarmuus rasiittaa. Vaikka tahtoisikin vakiintua, ei voi. Harrastuksiin ei voi panostaa, kun ei tiedä, missä on kahden kuukauden kuluttua. Itsekin ajattelen, että vaikka tämä tynkätyö sopii kuvioihini tällä hetkellä ihateellisesti, tämä on vain väliaikainen ratkaisu. Joskus täytyy tulla jotain, millä oikeasti elän ja mihin voin panostaa. Tällä alalla se taitaa olla haave vain. Perustulo olisi ratkaisu. Jos jokainen saisi ainakin sellaisen summan, jolla jotenkin pärjää, ei koskaan tarvitsisi pelätä, saako ensi kuussa ostettua ruokaa. Silloin voisi toteuttaa itseään, kokeilla erilaisia töitä ja toisaalta perustaa perheen tai toteuttaa muuta isompaa pitkällä tähtäimellä.

Prekaarisuudessa ei ole kysymys niinkään siitä, miten asiat ovat. Kysymys on pelosta. "Kaikki pelkäävät. Kukaan ei tee mitään. Täytyy uskaltaa." Oikeassa olet, Raskolnikov. Mutta kukaan ei ole sanonut, että tekijän täytyy olla yksi, organisoitunut järjestö, jolla on selkeä johtaja.

autoraivoa, taas

Epätoivoni syveni tänään, kun Aamulehti kirjoitti autoilun lisääntyvän niin, ettei loppua näy. Kainalojutussa esiteltiin maaseudulla asuva kahden auton perhe. Tapaus oli tyypillinen: ensin oli ollut yksi auto, mutta sitten vaimolle oli päätetty hankkia oma kauppakassi. Syy oli jotain niinkin typerää, että mies oli kyllästynyt siihen, että vaimolta tuli usein tekstiviestejä, joissa pyydettiin tuomaan matkalla jotain kaupasta. Nyt sitten mies ajaa suoraan töistä kotiin ja nainen tekee erillisiä kauppareissuja.

Miehet ovat mestareita perustelemaan itselleen, että tarvitsevat autoa ehdottomasti ja välttämättä. Naiset tuntevat syyllisyyttä useammin, se on todettu tutkimuksissakin. Puolueettomasti katsottuna juuri naisten arki sisältää sellaisia tehtäviä, joilla yksityisautoilun voisi perustella: valtavien kauppakassien roudaamista, lasten kuskaamista päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin, lääkärireissuja ja niin edelleen. Käytännössä kuvio menee kuitenkin niin, että farmari-Volvo on perheen isällä, joka ajaa sillä yksin sellaisia matkoja, jotka voisi helposti kulkea julkisilla. Ja ottaa pultit, kun joku toivoo autoa käytettävän joskus jonkun muun perheenjäsenen ehdoilla. Onko sen jauhopussin hakeminen muka oikeasti liian suuri panos perhe-elämään?

Jos perheeseen kerran on hankittava auto, yhden pitäisi riittää vallan mainiosti. Jos kerran leikitään yhteistaloutta, pitäisi löytyä sen verran koordinaatiokykyä, että saa sovittua sen käytöstä järkevästi. Lopullinen tavoite on tietenkin, ettei perheessä olisi yhtään yksityisautoa, vaan palvelut toimisivat niin, ettei sellaista tarvittaisi. Miehet voisivat alkaa vertailla vaikka ekologista jalanjälkeään.

autoton arki

Olen epätoivoinen. Yksityisautot lisääntyvät, vaikka mitä tekisi. Niiden haitat tiedetään, ja lista ei ole mitätön. Autoilu saastuttaa, aiheuttaa meteliä ja onnettomuuksia ja vaarantaa ihmisten ja eläinten terveyden. Autotiet ja parkkipaikat vievät elintilaa ihmisiltä ja ennenkaikkea muulta luonnolta.

Näyttää siltä, että kohta ei edes kaupungissa pärjää ilman autoa. Ei sikäli, etten olisi huolissani myös syrjäseuduista. Kaikki eivät sielläkään voi ajaa autoa, mutta kauppaan pitäisi silti päästä. Eikä autoilusta seuraavat ilmiöt tee hyvää maaseudullekaan. Tässäkin kaupungissa on päädytty nostamaan bussilippujen hintoja ja harventamaan vuoroja, koska bussien käyttö on lippujen hintojen korotusten ja harventuneiden vuorojen takia vähentynyt. Samaan aikaan kaavoitetaan asuinalueita, joille kulkeminen on bussilla mahdotonta, etenkin jos on lapsia. Automarketeissa on hyvät valikoimat, mutta niissä käyminen vaatii auton. Automarketista nimittäin ostetaan paljon kerralla, koska se on niin kaukana, ettei sinne voi tulla usein. Tavaroiden roudaamiseen tarvitaan auto.

Suurin ongelma ei kuitenkaan ole käytäntö. Käytäntöä voi aina muuttaa, esimerkiksi tukemalla joukkoliikennettä suuremmilla summilla, kaavoittamalla toisin ja mitä kaikkea. Ongelma on asenne. Auto edustaa ihmisille vapautta, kieltämättä myös vaurautta. Oma auto on muka niin kätevä ja niin edullinen. Mutta onko oikeasti? Ajaminen, etenkin pitkien matkojen, väsyttää. Autosta koituu maksuja koko sen elinkaaren ajan: bensa, vakuutukset, huollot ja niin edelleen. Joukkoliikenteessä sen sijaan on helppo keskittyä kaikkeen muuhun kuin itse matkaamiseen, eikä tarvitse pelätä, että kapine hajoaa keskellä tietä. Onko muutaman metrin omin avuin kulkeminen pysäkille ja siltä edelleen määränpäähän valtava haaste samalle lajille, joka on kiivennyt vuorille ja juossut maratoneja? Onko raitis ilma turmioksi äijille? Ai niin, heidän ansiostaan sitä ei kohta enää ole.

Koko maailmasta ei saa tulla Almatya. (Se on kyllä kaunis paikka, mutta keskustassa ei voi olla ulkona, koska siellä on liikaa yksityisautoja, jotka kuluttavat bensaa kuin viimeistä päivää. Eikä se tuolla tahdilla ole kovin kaukana)

aluekuntia, ilmastopolitiikkaa ja tarroja

Kuopiossa ei olekaan niin kamalaa kuin muistin, mutta voisi olla kivempaakin. Rotvallit ovat jumalattoman korkeita. Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, kun torjun tiukalla äänensävyllä ystävällisten savolaisten avuntarjoukset, joita satelee koko ajan kaupungilla.

Olin tilaisuudessa, jossa puhuttiin globalisaatiosta ja paikallisuudesta. Puhuimme myös ehdotetusta aluekuntamallista, joka tarkoittaisi, että Suomessa olisi kaksikymmentä aluekuntaa, jotka päättäisivät demokraattisesti valituin elimin esimerkiksi palveluista. Tämä ei poistaisi kuntia, vaan täydentäisi nykyistä mallia. Se olisi ehdottomasti parempi kuin nykyiset maakuntavaltuustot, koska niiden edustajia ei valita suoralla vaalilla, vaan kähmimällä hämärästi. Aluekunnissa vaalit olisivat suorat, ainakin jos vihreät saisivat päättää.

On mielenkiintoista, kuinka näennäisesti korkeintaan valtiollinen aluekuntamalli auttaa ymmärtämään globaalin päätöksenteon kysymyksiä. On määriteltävä, mitkä tehtävät kuuluvat pienelle yksikölle, esimerkiksi kunnalle tai valtiolle, mitkä isommalle, esimerkiksi aluekunnalle tai Euroopan unionille. Ja miten varmistetaan, että kaikki päätöksenteko on aidosti demokraattista niin, että kansalaisia kuullaan oikeasti? Nämä ovat isoja kysymyksiä, puhuttiin mistä vaan päätöksenteosta.

Kunnilla ei tällä hetkellä ole kovin suurta päätösvaltaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissaan, koska niiden rahat eivät tahdo riittää edes lakisääteisten velvollisuuksien kohtuulliseen täyttämiseen. Suuremmissa yksiköissä palvelut voisi ostaa yhdessä, mikä olisi erittäin järkevää esimerkiksi erikoissairaanhoidossa. Tällä hetkellä seudullinen yhteistyö on vapaaehtoista eli käytännössä tehotonta. Jos olisi isompi yksikkö, yhden kunnan talous ei menisi kuralle, jos vaikka yhden pariskunnan molemmat puolisot joutuvat perhelomalla kolariin ja heistä tulee vammaispalvelun asiakkaita. Hyvä kysymys toki on, miten peräkylän mummon kauppamatka pidettäisiin edelleen kohtuullisena.

Sitten on ilmastonmuutos (sivumennen sanoen: me emme kuulemma olekaan mikään maailmanlopun puolue, mikä on huojentavaa). Yksittäinen valtio voi tietenkin tehdä jotain, muttei millään estää ilmastokatastrofia. Ilmastosta on siis päätettävä ylikansallisella, globaalilla tasolla. Koska maapallo on yhteinen, on ajateltava yli oman maan keinotekoisten rajojen.

Minun visioni on, että kansalaisliikkeiden osuus paikallisessa vaikuttamisessa korostuisi. Tällä hetkellä kansalaisista itsestään lähteviä juttuja on aika vähän. Vaikka kansalaisjärjestöjä on, ne ovat aika perinteisiä ja hiljaisia. Tarvitaan suoraa toimintaa, suoria sanoja. Ennen kaikkea tarvitaan kannustava ilmapiiri, että ihmiset uskaltaisivat tulla esiin mielipiteineen. Esimerkiksi tarrojen liimauskampanja, josta jengi sai valtavia sakkoja, oli kansalaisten yritys vallata yhteistä tilaa takaisin markkinavoimilta, mutta se tukehdutettiin näyttävästi. Kansalaisliikkeet voivat olla globaalejakin, mutta niiden voima on nimenomaan asioiden tekemisestä paikallisella tasolla. Niissä toimiakseen ei tarvitse olla poliitikko tai asiantuntija, riittää, kun välittää. Siksi niitä kannattaisi kuunnella tosissaan.

ei ole sellaista elämäntapaa

Pirkanmaan vihreillä piiripäivillä tuntui välillä kuin olisi ollut uskonnollisissa opetuksissa. Ihmiset kertoivat ilmastosynneistään ja Kansanedustajani jakeli synninpäästöjä. Matkalla takaisin Tampereelle kauhisteltiin, yksi autonsa, toinen kynttilöidensä takia. Minun listani oli pitkä: 60 neliötä, vaikka asun yksin, huoneistokohtainen sauna, kotiovessa sähkölukko, tietokoneaddiktio... Olenko nyt ollenkaan kunnon vihreä?

Käsittääkseni en ole liittyessäni Vihreään liittoon liittynyt uskonnolliseen yhteisöön, jonka jäsenyys edellyttää tietynlaisia elämäntapoja. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, vihreissä on myös niitä, jotka syövät lihaa, käyttävät yksityisautoa tai jopa omistavat turkiksia. Eivätkä he ole yhtään huonompia vihreitä kuin kukaan muukaan, koska ei vihreitä voi asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Aate on yhteinen, elämäntapansa saa kukin valita itse. Se on keskeinen vihreä arvo.

Miksei kukaan kysy kokoomuslaiselta, miksi hän lajittelee jätteensä? Miksei kukaan moiti demaria, jos hän jää kotiäidiksi? Tai miksi rkp:läistä ei leimata huonoksi, jos hän ei vaadi kaupassa ruotsinkielistä palvelua? Koska heidän ei katsota olevansa aatteensa mannekiineja muualla kuin töissä, politiikan kentällä. Sen sijaan vihreitä pidetään yleisesti - myös omissa piireissä - epäonnistuneina, jos he eivät omalla esimerkillään lujita kanssaihmisten uskoa vihreisiin arvoihin. Onko meidän ajamamme maailma niin ihmeellinen, ettei sitä voi uskoa todeksi, ellemme me itse jatkuvasti vakuuttele elävämme siinä?

En väitä, etten itse haluaisi noudattaa tietynlaista elämäntapaa. Se muodostuu aika pitkälti vihreiden hyväksymien arvojen mukaisesti: pyrin välttämään turhaa kuluttamista ja kunnioittamaan kaikkea elämää maapallolla (miksei avaruudessakin, koska sielläkin sitä varmasti on). Etenkin vammaispolitiikassa tämä on tärkeää, koska muuten sanoma ei mene perille.

Mutta jos minun poliittista pätevyyttäni tai mielipidettäni arvioidaan minun elämäntapani perusteella, ollaan hakoteillä. Näin tapahtuu aina välillä, kun vihreitä moititaan tekopyhyydestä. Esimerkiksi jos minä sanoisin, että en kannata oman saunan rakentamista kaikkiin Tampereen kerrostaloihin, joku voisi kirjoittaa, että no mutta sillähän on itselläänkin oma sauna, joten sen puheet voi jättää omaan arvoonsa. Mistä kukaan tietää tilanteeni taustaa? Tai mitä se kellekään kuuluu, jos en itse koe relevanttina tuoda sitä esiin? Minun henkilökohtaiset valintani kuuluvat ihan muualle kuin neuvottelupöytään. Eivätkä ne ainakaan tee minusta huonoa vihreää.

ettei valtiolla olisi uskoa

Luen tenttiin. Kirja on Hugh McLeodin Secularisation of the Western Europe 1848-1914. Olen puolessa välissä, mutta teksti vaikuttaa tähän asti äärimmäisen mielenkiintoiselta. McLeod käsittelee Englannin, Saksan ja Ranskan maallistumista monelta kannalta: poliittiselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta. Se on virkistävää, sillä yleensä maallistumisesta puhutaan hirvittävän yksipuolisesti.

Erityisesti minua kiinnostaa poliittinen näkökulma, joka ei yksinäänkään ole yksiulotteinen kysymys. Millaisia lakeja, asetuksia ja toimenpideohjeita pitää kehittää, että yhteiskunta maallistuu? Ja millaiset tulokset tulkitaan maallistumiseksi?

Ranskan politiikka on tunnetusti jo kauan (McLeodin mukaan juuri vuodesta 1848) pyrkinyt pitämään valtion tiukasti erossa uskonnosta. Siellä on katsottu, että uskonto on jokaisen yksityisasia, joka kuuluu selkeästi ihmisten vapaa-aikaan ja kotiin. Vielä pidemmälle on menty kommunistisissa maissa, missä uskovia ihmisiä on pidetty enemmän tai vähemmän huonoina kansalaisina, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten on maita, joissa uskonnolla on näkyvä ja tunnustettu rooli politiikassakin. Esimerkiksi Tuplavee uhoaa olevansa ristiretkellä.

Vaikka päätöslauselmat olisivat kuinka maallisuuteen pakottavia, ihmiset harjoittavat uskontoaan, se tiedetään ihan varmasti. Joskus se jopa vahvistaa uskonnollisia ryhmiä, jotka kokevat valtaa pitävät niinä esteinä, jotka voittamalla kirkkaus koittaa. Koska uskonnolliset yhteisöt toimivat valtiossa, politiikan on otettava niihin kantaa, yritti olla kuinka maallinen tahansa. Jos vaikka mormonit haluavat rakentaa temppelin Espooseen, Espoon kaupungin on otettava kantaa hankkeeseen. Mormonien perustelut temppelinsa rakentamiselle ovat vahvasti uskonnolliset: heille on tärkeää, että voi käydä mahdollisimman pyhässä paikassa mahdollisimman lähellä. Espoon kaupunki vähän empii, pelkää ehkä alueelleen vyöryviä pyhiinvaeltajamormoneja ja ympäröivien tonttien arvon kehitystä. Myös lähiseudun asukkaat ottavat kantaa, kuka mitenkin. Mormonit saavat temppelinsä, ja sen avajaisia vietetään 2006 kesällä (silloin siellä on myös avoimien ovien päivä ei-jäsenille, jonne pääsyä minä odotan suurella hartaudella). Käydyssä keskustelussa on epäilemättä tullut esille selkeästi uskonnollisia argumentteja. Jos ei muuta, uskontoa on dissattu. Sekin on uskonnollinen kannanotto.

Täysin maallista politiikkaa ei ole, ellei uskonto katoa maailmasta tyystin. Tuskin katoaa. Jos minulta kysytään, Dalai Laman ajama yleismaailmallinen myötätunto ei ole yhtään huono poliittinen tavoite ja keino. Valitettavasti uskonnolliset argumentit sisältävät liian usein hyvän tahdon lisäksi sellaisia arvotuksia, joista en pidä ollenkaan. Esimerkiksi Irlannin aborttikielto tökkii aika pahasti. Periaatteessa en ole uskonnollisia argumentteja vastaan, mutta kun ne eivät pysy normaaleissa mittasuhteissa, koska niiden auktoriteetiksi ei ilmoiteta puhujaa itseään vaan jumala, joka on kaikkitietävä. Ja kuka voisi vastustaa omaa luojaansa? Ja yhtäältä en ole varma, onko puhtaasti maallinen keskustelu kaikissa tilanteissa oikeasti maallista. Eikö olisi ihan hyvä, että esimerkiksi aborttikysymyksessä esittäisi kaikki omat perustelunsa, vaikka osa niistä liittyisi uskonnostakin kumpuaviin käsityksiin?

maailmantuska

Jee, olen saanut ekan oikean kommentin blogiini! Tätä lukee edelleen korkeintaan viisi ihmistä ja hyvä niin.

Maailmantuska on kohta lukioaikaisissa mitoissaan, ellei ylikin. Lukiolaisminäni ei tivannut itseltään, miten oli onnistunut maailmanparannuksessaan, koska sillä ei ollut siitä minkäänlaista kokemusta. Nykyinen minäni taas on kuvitellut viimeiset kuusi vuotta tekevänsä jotain, mutta tulokset ovat heikkoja, jopa olemattomia. Vaikka olisin voinut tehdä jo paljon enemmän.

Kaikkein kauheinta tässä kriisissä on, että kysymys ei ehkä olekaan siitä, että yhteiskunta on paska, vaan minusta. Minä en ole tarpeeksi ahkera, fiksu ja taitava. Eikä toivoa paremmasta juuri ole. Minun älykkyyteni ei ehkä riitäkään mihinkään merkittävään. Turha sanoa, että kannattaa yrittää ja tehdä ainakin vähän. Minulle ei nimittäin riitä vähän. Yritän hokea itselleni, että kyllä tällaistenkin urpojen mielipiteitä tarvitaan, mutta se on vain itsepetosta. Oikeasti maailmassa riittää ihmisiä, joiden toiminnasta on oikeasti jotain hyötyä.

Minä en ole edes kovin rohkea. En uskalla avata suutani paikoissa, joissa ehdottomasti pitäisi. Kun tarvittaisiin faktatietoa, minulla ei ole sitä. En osaa tehdä teräviä päätelmiä. En ole taitava käytännön asioissa. En ole karismaattinen. Hädässä olevan ihmisen kohtaaminen tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä, koska en tajua ihmisiä ollenkaan. Olen menettänyt intoni kirjoittamiseen liian kauan sitten, eikä se ole osoittanut merkkejä paluusta, joten tekstini ovat huonoja. En ole luova, että voisin parantaa maailmaa taiteen kautta. Yksinkertaisesti minulla ei ole mitään valmiuksia maailman parantamiseen. Miten ihmeessä tajuan sen vasta nyt?

Mutta jos minä en tee tätä, mitä teen?

parempi maailma vai nätimmät paperit?

Kun en päässyt yliopistoon, tarvitsin tekemistä. Samaan aikaan olin menettämässä mielenterveyteni repivän maailmantuskan takia. Osittain näistä syistä, mutta enimmäkseen sattumalta, ajauduin yhdistyksiin. Ensin Kynnykseen, sitten vihreisiin. Ajatus siitä, että voisin tehdä jotain maailman parantamiseksi ja toisten auttamiseksi tuntui hienolta. Yhdistyksissä pörräsi hyviä tyyppejä. Rehellisesti sanoen en tiedä, mikä minut on lopulta pitänyt mukana tässä touhussa - ehkä vaan olen liian laiska, että viitsisin ottaa uutta suuntaa.

Vaikka motiivini ovat hämärät, olen varma, etten ainakaan janonnut yhdistysbyrokratiaa. Maailma ei sanottavasti parane jäsenrekisterejä setvimällä ja ilmoittamalla muuttuneista nimenkirjoittajista Patentti- ja rekisterihallitukselle. Jos kaikki RAY:n hakemusten ja raporttien tekemiseen kuluva aika käytettäisiin vammaisten oikeuksien ajamiseen, henkilökohtainen avustaja olisi ollut subjektiivinen oikeus jo kymmenen vuotta. En ihmettele, että monet kyllästyvät järjestötoimintaan.

Maailmanparantamisyhdistysten, jollaisissa minäkin pörrään, ideana on olla ääni ruohonjuuritasolta, asiantuntija, lobbaaja. Yhdistyksen äänellä saa tarkemmat korvat kuuntelemaan kuin yksin. Saa myös tavata samanhenkisiä ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia. Mutta kun aatteellisen yhdistyksen hallituksessa pohditaan kymmenen tuntia, millaisiin sektoreihin budjetti jaetaan ja monessako erässä työntekijän palkka kannattaa maksaa, voimat loppuvat niin, että keinoja maailman pelastamiseen ei jaksa miettiä ollenkaan. Minulla ei esimerkiksi tällä hetkellä ole yhtään selkeää visiota siitä, mitä voisin seuraavaksi tehdä vaikka Tampereen esteettömyyden eteen. Puhumattakaan, että ehtisi toteuttaa niitä.

Jäljelle jää vain huono omatunto, kun on hoitanut huonosti sekä yhdistysbyrokratian että maailmanparantamisen, kun on yrittänyt tasapainoilla niiden välillä.

tuhlaaja-ala

Jos katsoo Tampereen kaupunginvaltuustossa istuvien ammatteja, huomaa, että eniten on sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä. Valtaosa vaalien aikaisista iskulauseista koskee palvelujen turvaamista. Lukemattomat sosiaali- ja talouspoliittiset tutkimukset osoittavat, että palvelujen tarjoaminen kannattaa. Vallassa ovat demarit, nuo hyvinvointivaltion isät ja äidit. Taloustilanne ei ole ollenkaan niin heikko kuin muutama vuosi sitten.

Samaan aikaan puhutaan sosiaali- ja terveyssektorin kalleudesta. Siltä vaaditaan tuottoja, kuten kaikilta muiltakin Tampere OY:n osastoilta. Sanotaan, että se on tehoton, koska tuloksia ei synny tappotahdilla. Sille myönnetään toistuvasti vähemmän rahaa kuin se tarvitsee, vaikka totuus on varsin hyvin tiedossa. Kaupunkilaisia syytetään päättäjien ja virkamiesten keskusteluissa siitä, että he vaativat palveluitaan vaikka oikeudessa asti. Kuntatalouden säästökuuri on jäänyt päälle, vaikka pahin oli ohi jo kauan sitten.

Puhtaasti periaatteellisella tasolla olisi mahdollista siirtää rahaa sektorilta toiselle, esimerkiksi kiinteistötoimelta sosiaali- ja terveystoimelle, mutta jos niin tehdään, siirto on yleensä kosmeettinen. Olen miettinyt, mistä se johtuu. Aiheuttaako sosiaali- ja terveystoimen muihin verrattuna jättimäinen budjetti harhan, että nimenomaan siitä pitää leikata? Onko säästöjä hehkuttavilla poliitikoilla taikavoimia, joilla ne lumoavat kaikki muut? Eikö ihmisten hyvinvointi olekaan valtuutetuille oikeasti tärkeää?

Sosiaali- ja terveyslautakunnassa ei voi vaikuttaa sille annettavan rahan määrään. Korkeintaan voi katsoa, että vähää olemassaolevaa jaetaan oikein ja että vedetyt linjat ovat järkeviä. Lautakunnassa mietitään, mistä voisi vielä nipistää, kun kaupunginhallitus muistaa jatkuvasti huomauttaa, että juuri tämä ylittää budjettinsa ihan koko ajan. Viime vuonna lautakunta vetosi valtuustoon, että se tajuaisi oman tyhmyytensä, mutta valtuusto pysyi jääräpäisenä. Tehty lisäys oli niin pieni, ettei sillä saatu oikeastaan mitään. Sosiaali- ja terveyslautakunnan rankaiseminen menee naurettavuuksiin asti: muut lautakunnat viedään varajäsenineen joka vuosi kerran tai kaksi kylpylään tai vastaavaan kohteeseen kahdeksi päiväksi, mutta sosiaali- ja terveyslautakunnan koulutukset ovat tiukasti yksipäiväisiä tai sitten varajäsenet eivät pääse mukaan. Kiusa se on pienikin kiusa.

Kaikkein inhottavin säästökeino tuli esiin muun muassa Anna Metterin taannoin julkaisemassa tutkimuksessa. Hän osoitti, että valtio ja kunnat säästävät vuosittain miljoonia euroja, koska ihmiset eivät hae tukia, joihin ne on varattu. Ongelmallisia ovat esimerkiksi ehkäisevä toimeentulotuki, työkyvyttömyyseläke, vammaistuet ja sairauspäivärahat. Metteri osoittaa kuulemma (en ole vielä lukenut itse tutkimusta), että monet eivät tiedä olevansa oikeutettuja etuuksiin, jotka laki selvästi heille takaa. Toinen ongelma on, etteivät ihmiset osaa tai jaksa hakurumbaa. Se ei ole yhtään ihme, jos ihminen on sairas tai keskellä vakavaa kriisiä. Vaikka olenkin sosiaalipolitiikan opiskelija, en ensimmäiseksi sairastuessani mieti, mihin rahaan olen tällä kertaa oikeutettu. Onneksi sairastun yleensä vain perusflunssaan ja minulla on työterveyshuolto.

Tampereella on tullut esiin, että viranomaiset laiminlyövät neuvontavelvollisuuttaan laimin. Heidän pitäisi kertoa asiakkaalle, mihin hänen tilanteessaan on oikeus. Esimerkiksi, jos vanhuksen liikkuminen on tarpeeksi vaikeaa, hänelle pitäisi kertoa vammaispalvelulain ilosanomasta. Kela, joka ei muuten ole mikään hyvis, hoitaa ainakin yliopisto-opiskelijoiden valistamisen mallikkaasti lähettämällä kaikille hyväksytyille opintotukihakemukset ja ohjeet niiden täyttämiseen. Eikö mummollekin voisi jakaa lomakkeita jo lääkärillä, joka tutkii hänen kipeän selkänsä? Kertomatta jättäminen on niin silmiinpistävän yleistä, että se vaikuttaa järjestelmälliseltä. Enkä ihmettele - tällä tavalla viranomainen tekee kuten päättäjät ovat neuvoneet eli säästää rahaa.

sekavahkoja mietteitä buddhalaisuudesta

Palasin reissultani toissayönä. Vasta sähköpostitulvaani läpikäydessä olen tajunnut, kuinka paljon vastuuta olen ottanut. Tavallisesti eri velvollisuudet hoituvat enemmän tai vähemmän kätevästi lomittain, eikä runsautta oikeastaan edes huomaa. Ja nyt pitäisi olla ajatuksia parin ViNOn työryhmän syksyn toiminnasta, Trevin päämääristä ja periaatteista ja kaikenlaisesta muusta. Miksi kaikkien sähköpostilistojen pitkiin aikoihin mielenkiintoisimmat keskustelut on käyty juuri silloin, kun minä olen ollut poissa, enkä ole päässyt kommentoimaan?

Dalai Lama puhui kahdeksan päiväänsä, minä kuulin niistä kuusi. Opetukset oli selvästi tarkoitettu minua perehtyneemmälle yleisölle, mutta paikalla kannatti olla pelkästään tunnelman takia. Ihmiset olivat niin innokkaita, täynnä luottamusta ja hyvää tahtoa, että tunsin itseni tunnepummiksi imiessäni sitä kaikkea itseeni. Erityisen onnelliseksi tulin näyttelyssä, jossa esiteltiin pyhäinjäännöksiä (jostain pyhästä ihmisestä on ruumiin polton jälkeen jäänyt helmiä ja niin edelleen) - en niinkään jäännösten kuin matkakumppanini innon takia.

Opetukset järjestettiin vastarakennetussa jäähallissa, jonne kerääntyi monta tuhatta ihmistä. Kun Hänen Pyhyytensä ensi vuonna tulee käymään Suomessa, en usko, että väkimäärä yltää edes tuhanteen. Ihmisiä oli ympäri maailmaa, lähinnä Euroopasta kuitenkin. On aika uskomatonta, että tunnelma oli tapahtuman massaluonteesta huolimatta jotenkin samanlainen kuin jossain parinkymmenen ihmisen luennolla. Ihmiset näyttivät kokevan kuuluvansa jossain määrin yhteen. Kielimuuritkaan eivät olleet niin valtavia kuin olin kuvitellut, mutta toivoin silti, että osaisin puhua saksaa edes vähän paremmin.

Uskonnolliset menot ovat minun mielestäni melkein poikkeuksetta kauniita (luulen, että jostain eläinten tai ihmisten uhraamisesta en suuremmin nauttisi). Initaatio, joka on rankasti yksinkertaistetusti dharman harjoittamiseen valtuuttava rituaali, jäi siis aika ymmärrettävästi mieleeni. Tietenkään se ei toiminut ihan kuten olisi pitänyt, koska Hänen Pyhyydellään ei ollut mitään mahdollisuutta kiertää initoimassa jokaista osallistujaa, mutta hengen saattoi kyllä aistia salin takaosastakin. Vaikka en oikeastaan edes tajunnut, mitä initaatio ihmisille tarkoitti, kellot, rukoukset ja Dalain myötätuntoinen ääni koskettivat yllättävän syvältä.

Tuliko minusta nyt sitten buddhalainen? No ei. Ja tämä vastaus on pitkän pohdinnan tulos. Buddhalaisessa filosofiassa on paljon hyvää, huippuna yleismaailmallinen myötätunto. Tulin jopa siihen tulokseen, että jos ei voi rakastaa kaikkia maailman olentoja, ei oikeastaan rakasta ketään. Eikä se tietenkään tarkoita, että haluaisi harrastaa seksiä kaikkien niiden kanssa. Rakkaus on sitä, että toivoo hyvää toiselle ja on valmis antamaan jotain itsestään. Tässä voisi kirjoittaa tuhat sivua siitä, mitä rakkaus kulloinkin on ja käsitellä mahdollisesti ilmeneviä ristiriitoja, mutta jätetään se myöhempään. Joka tapauksessa siitä, että toivoo kaikille hyvää, ei varmaan ole elämässä mitään haittaa. Mutta en usko, että itseään voi pakottaa tulemaan uskoon. Jos ei tule, ei vaan tule.

Pitäisi matkustaa enemmän.

Gruss Gott!

Outoa, ettei munchenilaisen hotellin tietokoneessa ole skandinaavisia merkkeja ollenkaan, vaikka kylla niita kaytetaan saksankin kielessa.

Muistin Munchenin jotenkin idyllisempana. Oikeastaan tama ei ole keskimaaraista esteettomampi tai viihtyisampi. Mutta vie tama ehdottomasti voiton esimerkiksi Brysselista. En voi olla rakastamatta Raatihuonetta, kirkkoja ja hassuja baijerilaisia matkamuistoja. Ilahduttavaa oli loytaa taalta valtavan iso kauppa, jossa myydaan kaikenlaisia luomujuttuja - ja porvoolaista lakua. Naiden murre muistuttaa hyvin vahan sita, mita lukiossa opetettiin saksana, mutta yritan urheasti hoitaa kaiken saksaksi.

Tanaan kaytiin kahdessa kirkossa. Ensimmaisessa, pienemmassa, ei paassyt eteista pidemmalle ihailemaan kaikkea Jumalalle tuhlattua kultaa, mutta sekin riitti antamaan kuvan pyhasta ilmapiirista. Toinen kirkko oli Munchenin ehka suurin kirkko, Frauenkirche, joka muistuttaa enemman pyhiinvaelluskohdetta kuin kirkkoa, jonne kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Sivukaytavilla on maalauksia, lasimaalauksia ja patsaita syvennyksissa, joihin useimmista ei paase. Ei tarvitsekaan, silla porttien lapi nakee ihan tarpeeksi. Kun kavin Frauenkirchenissa ensimmaista kertaa kuusi vuotta sitten, pelkasin. Ilmapiiri oli jotenkin niin suurellinen, etten tiennyt, miten minun pitaisi olla. Nyt ahmin pyhaa henkea niin, etta innostuin maksamaan 50 senttia siita, etta sain sytyttaa kynttilan muiden kynttiloiden joukkoon kirkon aulassa. Vaikka en millaan saa uskottua Jumalaan, kirkossa kayminen jotenkin puhdistaa. Kai siina on jotain ikiaikaista, kun samat kertomukset on toistettu huolellisesti kerta toisensa jalkeen.

Kauniisti hymyileva matkaseuralaiseni sanoi ahdistuneensa Frauenkirchenista. Hanen mielestaan sen lattiat lainehtivat verta. Veri on ihmisista, jotka on vakivaltaisesti pakotettu rakentamaan kirkkoa ja niista, joiden veri on vuotanut kirkosta kasin annettujen maaraysten takia. Totta on, etta katolinen kirkko ei ole kohdellut omiaan tai toisia historian saatossa kovin hyvin. Mietin verivertausta pitkaan. Ei sita oikein voi kieltaa. Totta, kirkot tulvivat veresta. Mutta teinko vaarin hiljentyessani hetken ja sytyttaessani kynttilan? Tuskin. Kuten Sinuhe sanoi, on hyva uhrata aina sille jumalalle, jonka alueella sattuu olemaan, vaikka ihan varmuuden vuoksi. Sitapaitsi en usko, etta kynttilan sytyttaminen ja kauniit toiveet paremmasta maailmasta menevat koskaan ihan hukkaan.

Kavimme myos Kaupunginmuseossa, missa oli useita nayttelyita. Mieleen jai erityisesti maalaus melkein kuolleesta perheesta, jonka isan Daavidin tahden muotoisesta sydamesta oli napanuoran nakoiset kanavat aidin ja tyttolapsen sisaan. Vieressa kerrottiin naisesta, joka on koko elamansa paennut holokaustia. Minun on vaikea ymmartaa juutalaisvihaa, tai yleensa ihmisten lokerointia. Ihmisiahan tassa kaikki ollaan, ja ainakin uskonnon pitaisi nimenomaan tehda ihmisten elama paremmaksi, ei hankaloittaa sita.

Ajatus yleismaailmallisesta ihmisyydesta nousi esiin siina museon kerroksessa, josta Kauniisti hymyileva piti selvasti eniten. Siella oli ainakin minun silmaani valtava kokoelma soittimia eri maista ja eri aikakausilta. Kaikkien kulttuurien soitinvalikoima naytti aika samanlaiselta: oli kielisoittimia, rumpuja ja puhaltimia. Eivat ihmiset niin erilaisia ole, mina ajattelin. Musiikki on kivaa, asui missa vaan.

kaikkein vaikeinta on luottaa

En yhtään ihmettele, että buddhalaiset opit ovat niin suosittuja nykyään. Buddhalaisuus korostaa jatkuvaa muutosta ja tuomitsee takertumisen. Esimerkiksi tiibetiläisten opetusten mukaan toisiin ihmisiin kiintyminen on takertumista, joka taas on pahinta mitä voi tapahtua. On osattava päästää irti pettymättä. Kiintymys aiheuttaa lopulta vain mustasukkaisuutta ja tuskaa. On ymmärrettävä koko ajan, että huomenna tai tunnin päästä kaikki voi olla ihan toisin.

Minun sukupolveni, jos kuka, on joutunut tekemisiin elämän virran kanssa. Töissä meitä painostaa koko ajan tieto siitä, että työsopimus tai vetämämme projektin rahoitus on määräaikainen. Meidän on panostettava satakymmenen prosenttia elämästämme työhön, jonka loppumista emme kuitenkaan saa surra. On kehityttävä koko ajan, etsittävä uusia haasteita, oli se sitten kuinka repivää tahansa. No, jopa mahdollisuus kiintyä työpaikkaan ja -tovereihin on eliminoitu tehokkaasti siten, että yhteisiä vapaamuotoisempia hetkiä on entistä vähemmän ja ihmiset vaihtuvat koko ajan.

Omaan alaansakaan on turha kiintyä, koska sitä on todennäköisesti vaihdettava ehkä jopa monta kertaa. Miksi käyttääkään kaikkea kapasiteettiaan yhteen asiaan, kun voi kehittää itseään koko ajan. Entäs, jos uuden oppiminen on mahdotonta, eikä vähiten siksi, että on menettänyt yhden itsetuntonsa vahvimmista rakennusaineista, ammattiylpeytensä?

Ihmisiin ei saa kiintyä. Minun sukupolveni vanhemmat ovat eronneet, perheet hajalla. Vaikka minun vanhempani ovatkin pysyneet yhdessä, en usko hetkeäkään ikuiseen avioliittoon. Sellaiset ovat sitäpaitsi onnettomia: yhdessä pysytään vain tottumuksen voimasta, vaikka olisi miten kurjaa tahansa. Nykyään ei päätetä olla yhdessä, vaan hengaillaan niin kauan kuin seksi sujuu ja on kivaa. Mitään muuta ei saa odottaakaan, koska sitoutuminen ahdistaa ja se ei ole yhtään kivaa.

Ystäviin ei saa kiintyä, koska ne muuttavat ennen pitkää toiseen kaupunkiin tai maahan, eivätkä anna kuulua itsestään. Huonoin syy olla muuttamatta kauemmas on, että haluaa olla lähellä ystäviään. Ei ystävien takia saa uhrata omia unelmiaan, koska eivät nekään uhraa unelmiaan minun takiani. Entä, jos ystävät ovat se unelma?

Kiintymisen vastapari on luottamus. Jos ei saa kiintyä, ei voi luottaa. Me voimme luottaa korkeintaan itseemme, eikä sekään välttämättä kannata. Koska emme voi luottaa keneenkään, meidän on oltava koko ajan varuillamme, ettei meitä satutettaisi. Meidän on koko ajan epäiltävä toistemme motiiveja, koska ne ovat luultavasti pahoja. Buddhalaisuuteen kuuluu, että siitäkin huolimatta me teemme toisille vain hyvää, mutta kuka sen jaksaa muistaa? Elämä on peli, jonka ainoa sääntö on muutos.

Buddhalaisuus, kuten kaikki uskonnot, tarjoaa tietenkin jotain, mihin voi luottaa: omat oppinsa. Meditoimalla ja suorittamalla tiettyjä rituaaleja voi valaistua, saavuttaa ylimmän tietoisuuden, rauhoittua. Mutta miten minä voisin luottaa siihenkään?

Legioonateatteri

Aamun Hesari kertoo, että tamperelainen Legioonateatteri menettää Raha-automaattiyhdistyksen tuen, jonka turvin se on toiminut kymmenen vuotta. Legioonateatteri tekee tasokkaita esityksiä hienolla ideologialla. Se kertoo aktivoineensa työttömiä, mikä kuulosti minusta ensin alentuvalta. Mutta jos aktivointi on muuta kuin väkinäistä puuhastelua, sitä kannattaa tukea. Teatterin tekeminen voi helposti auttaa löytämään elämän kadonneen mielekkyyden.

Legioonateatteri ei varmaan kannata taloudellisesti. Se on niitä hankkeita, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Vaikka se on elänyt projektituella (ja projekti tarkoittaa jotain määräaikaista), sen toiminta on Rahiksenkin mielestä pysyvästi tarpeellista. Ilman tukea se ei kuitenkaan voi millään jatkua. Lipputulot tuskin kattavat edes välttämättömiä menoja, osallistumismaksujen periminen olisi järjetöntä ja sponsoreiden hankkiminen söisi ahnaasti henkilöstöresursseja, jotka eivät muutenkaan ole kehuttavat.

Hesarissa arvellaan, että Legioonateatteri putosi avustettavien joukosta ainakin osittain siksi, että veteraanien kuntoutukseen on suunnattu tänä vuonna huima lisämääräraha. En väitä, ettei veteraaneja pitäisi ollenkaan kuntouttaa, mutta se ei minun mielestäni kuulu RAYlle, vaan Kelalle tai vastaavalle. Veteraanien kuntoutus on selvästi julkisen sektorin homma, kun taas RAY, Veikkaus ja kumppanit voisivat mieluiten tukea kolmatta sektoria, kuten järjestöjä ja kulttuurielämää.

Legioonateatterin kohtelu kertoo paljon yhteiskunnan meiningistä. Juhlapuheissa kansalaisten omaa kulttuuritoimintaa ylistetään ja siihen kannustetaan, mutta arkena odotetaan, että se tehdään ilmaiseksi. Ilmaiseksihan Legioonateatterikin toimii, mutta kaikkea ei saa nollabudjetilla - muun muassa tiloja ja teatteritekniikkaa. Ilman työntekijää voi toteuttaa ehkä yhden projektin, jos on tarpeeksi hullua väkeä, mutta pidemmän päälle se ei onnistu. Miksi pitäisikään onnistua? Miksei ihminen saisi elää työllä, jonka osaa ja joka on tärkeää? Taide tekee koko yhteiskunnasta huomattavasti siedettävämmän paikan elää. Etenkin laadukas taide saa mielen liikeelle, vapauttaa ihmisen keksimään uusia ratkaisuja myös niin sanotuissa tuottavissa tehtävissä. Ei sellaisen tekemisen halusta pitäisi joutua kuolemaan nälkään.

muinaisjäänne

Olen kuullut juttuja armeijasta, sivarista ja totaalikieltäytymisestä, jälkimmäisestä valitettavasti kaikkein vähiten. Olen odottanut poikia kotiin sekä Riihimäeltä että Lapinjärveltä. Vankilasta en vielä, mutta sekin aika tulee. Lehtijuttujen ja ystävien kokemusten perusteella ei ole vaikea tehdä johtopäätöstä: asevelvollisuus on vanhanaikainen ja turha. Ennen kaikkea se on tabu.

Suomi on kansainvälisen Amnestyn mustalla listalla, koska rankaisee ihmisiä heidän mielipiteensä takia. Suomalainen totaalikieltäytyjä elää maanpaossa Belgiassa, koska joutuisi täällä välittömästi vankilaan. En löytänyt tähän hätään tilastoja, mutta tiedän, että Suomen systeemi on Euroopassa muinaisjäänne. Pakollisesta asevelvollisuudesta on luovuttu monessa maassa jo ajat sitten. Etenkin suomalainen, rangaistusluontoinen siviilipalvelus on häpeäpilkku. Sivarien ongelmia lisää sekin, ettei palveluspaikkoja ole alkuunkaan tarpeeksi, osittain höhlän rahoitusjärjestelmän vuoksi. Miksi armeijan voi suorittaa kuudessa kuukaudessa, mutta sivariin tuhraantuu kolmetoista? Ja miksi uskonto on pätevä syy saada vapautus (Jehovan todistajien ei tarvitse mennä armeijaan), mutta rauhanaate ei?

Suomessa vapautetaan yhä enemmän asevelvollisuusikäisiä palveluksesta, että alokkaiden määrä laskisi. Tilastojen perusteella näyttää siltä, että maanpuolustusintoisia poikia ja tyttöjä riittäisi, vaikka palvelus olisi vapaaehtoinen. Silti jo marginaalinen ehdotus järjestelmän muuttamisesta tekee esittäjästään maanpetturin, hölmön ja haihattelijan. Jos yhtään tuntee Suomen erityislaatuista historiaa ja kunnioittaa vanhempia sukupolvia, ei voi vastustaa asevelvollisuutta edes pahimmissa painajaisissaan.

Minä olen historiani lukenut. Sotaveteraaneja en voi muuta kuin kunnioittaa syvästi. Tosin sodanaikaiset aseistakieltäytyjät olivat suuria sankareita myös. Asevelvollisuuden vastustaminen ei ole mikään epäluottamuslause ketään kohtaan, vaan tervettä järkeä. Verorahoille on varmasti järkevämpääkin käyttöä kuin liian ison ihmiserän tappokoulutus. Ihmisillä ei menisi vähintään puolta vuotta opiskelusta, työstä ja perhe-elämästä ihan hukkaan, kuten käy ihmiselle, joka suorittaa velvollisuutensa pelkästä pakosta. Enkä tällä kiellä, ettei armeija olisi joillekin hyvinkin antoisa kokemus. Maataan voi kuitenkin palvella monella eri tavalla: maksamalla veroja, tekemällä töitä, osallistumalla vapaaehtoistoimintaan...

Oikeastaan asevelvollisuuden poistamista ei pitäisi joutua perustamaan muuta kuin yhdellä, ainoalla relevantilla, argumentilla. Ihmisen mielipiteen vapautta ei saa rajoittaa.

mieluummin helmiä sioille

Surin muutama päivä sitten, ettei kunnollista kesäteatteria enää ole. Poliittinen guruni tiesi omassa blogissaan kertoa, että Kumpulan kesäteatterissa Helsingissä on esitetty yhteiskunnallinen ja syvällinen esitys, Muuri. Harmi, etten ehtinyt enää nähdä sitä ennen kuin esitykset loppuivat.

Totesin, että olen mennyt arvioimaan teatterikesätarjonnan liian heppoisesti. Yleensäkin teatteria arvioidessa pitäisi muistaa, että on olemassa pieniä teattereita, ammattimaisia ja harrastelijoiden. Niistä laadukkaimpien tuotannosta löytyy kyseenalaistavia, syvällisiä, koskettavia, ajatuksia herättäviä ja kantaaottavia helmiä. Osa pienemmistä teattereista nauttii suurtakin arvostusta, mutta suurimman osan olemassaolossa ei edes tiedetä. Toisaalta pieniä teattereita on turha kaikkineen nostaa jalustalle - on niissä käsittämätöntä paskaakin.

Harrastajateatteriin haluaisin liittyä itsekin. En puherooliin, koska ääneni ei kanna kovin hyvin, mutta jos tanssijaksi... Teatterin tekeminen, etenkin lavalla olo, on tyydyttävintä, mitä voin kuvitella, kiitos umpinarsistisen luonteeni. Tiedän, etten koskaan ole siinä eliittitasoa, mutta haluan, että minulta vaaditaan, koska muuten menetän itseni ylittämisen ilonkin. Harrastajavoiminkin voi esittää jotain merkittävää, kertoa suuria tarinoita. Onhan tämä romantisointia, koska harrastajateatteriin liittyy läheisesti myös ikuinen resurssipula, liian tiukat aikataulut ja etenkin epävarmuus, jota laitosteatterissa ei varmaan kohtaa samassa mittakaavassa. Tästä kaikesta voi päätellä, että myös polittisesti tuen harrastajateattereiden toiminnan tukemista aika laajasti. Samoin kuin kaikenlaisen muunkin ihmisistä itsestään nousevan taiteen, oli se sitten tauluja tai skeittausta.

Esko Roine sanoo aina, että kansalle on tarjottava kevyttäkin ohjelmistoa. Ehkä, mutta ei kai senkään tarvitse olla välttämättä huonoa? Kyllä busseittain tuleville mummoille voi tarjota jotain muutakin kuin tyhjäpäisiä farsseja. Ei ihme, että teatterissa käynti on monelle tuskaa, kun heidän ainoa kokemuksensa siitä rajoittuu esityksiin, joita ei voi katsoa nukahtamatta. Kyllä niin sanottu suuri yleisökin arvostaa laatua, muistellaan vaikka Tuntematonta sotilasta, jota vain ja ainoastaan kehuttiin - ja yleisölukemat olivat huimat. Ja vaikka esityksen tarkoitus ei olisikaan muuta kuin viihdyttää, miksi siitä pitää tehdä huono, kun voisi tehdä laatuviihdettä? Tuskin on keltään pois katsoa hyvää teatteria. Veronmaksajana minusta tuntuisi paljon paremmalta, jos pennoseni käytettäisiin korkeatasoiseen teatteriin. Ei ole yhtään liikaa vaadittu.

kehityksen jarru

Tietojenkäsittelytieteilijän mielestä minun kaltaiseni ihmiset ovat kehityksen jarruja. Kehityksen pitäisi antaa kehittyä. Muuten ei kuulemma olisi edes aikoinaan laskeuduttu puusta. Aikamoista kohtalouskoa, sanon minä.

Kaikki kehitys ei ole hyvää. Esimerkiksi atomipommi olisi saanut jäädä keksimättä, samoin aseet. Eikä kaikki kehitys ole pahaakaan. Esimerkiksi puhelin on oivallinen keksintö. Jos tarkkoja ollaan, itse kehitystä ei varmaan voi koskaan syyttää, vaan tapoja, joilla ihmiset käyttävät sen tuloksia. Eikä kehitys tapahdu itsestään. Sekin on kiinni ympäröivästä maailmasta. On sanottu, että esimerkiksi toinen maailmansota vei psykologiaa tieteenä pitkän harppauksen eteenpäin, koska se synnytti ymmärrettävästi paljon traumoja, joita tutkia. Toisaalta merkittävät keksinnöt ja tutkimustulokset nopeuttavat aina kehitystä. Ja mikä on kehitystä? Muutos?

Noudatan tietyissä asioissa aika pitkälle menevää varovaisuusperiaatetta. Vastustan ydinvoimaa, koska ydinjäte on vaarallista, eikä sen tuottaminenkaan ollenkaan riskitöntä. Vaikka se säilöttäisiin mihin, täyttä turvallisuutta ei voi taata. Ei mitenkään. Ydinvoimalaonnettomuus on riski, jota ei pidä vähätellä, niin kamalia seurauksia sillä on luonnolle, eläimille ja ihmiselle. Sen sijaan olen äärimmäisen avoin kaikille tavoille, joilla energiaa voidaan tuottaa turvallisesti ja ympäristöystävällisesti ja (mikä tärkeintä) säästää. En haaveile mistään täydellisestä asketismista, koska haluan että Pomo hengittää vastakin. Totuus on joka tapauksessa myönnettävä: maapallo ei kestä nykyistä kulutustahtia. Ydinvoiman lisääminen on vain surkea yritys kääntää huomio pois ratkaisujen kehittämisestä. Eikö muun muassa ydinvoiman tietoinen, tuntuva, taloudellinen ja aatteellinen tukeminen tarkoita nimenomaan toisten ratkaisujen kehityksen jarruttamista? Tuskin se on yhtään enemmän oikein.

Varovaisuusperiaate pätee myös ruoassa, enkä nyt tarkoita henkilökohtaista ruokavaliotani. Geenimuunnellut ruoat eivät ehkä ole vaarallisia, mutta toisaalta saattavat olla. Varmuutta ei ole. Myönnän, että elämä on täynnä riskejä, mutta odotan mieluummin perusteellisten tutkimusten tuloksia. Liian monessa tapauksessa on osoittautunut, että jokin hyvältä näyttänyt keksintö tekee enimmäkseen hallaa - esimerkiksi freonit. Niiden harkitsematon maailmanvalloitus oli yksi suurimmista syistä otsonikatoon, joka ei ole sen luokan virhe, että se voitaisiin kuitata sanomalla hups, vaikka niiden käyttö on enimmäkseen lopetettu.

Aika hyviä näkökulmia sekä ydinvoimasta että ruoasta on esittänyt esimerkiksi yksi meppi.

Tieteen tehtävä on tutkia kehityksen mahdollisuuksia ja mahdollisia ja toteutuneita vaikutuksia. Muun muassa poliitikkojen harteilla ovat päätökset kehityksen jarruttamisesta tai nopeuttamisesta. Kysymys on eritasoisista prosesseista, joista monet liittyvät toisiinsa. Joskus on kaikkein järkevintä jättää asiat entiselleen, koska ne ovat hyvin tai parempia vaihtoehtoja ei ole. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.

ei-mikään

Olen alkanut harrastaa lenkkejä. Yleensä käyn Sorsapuistossa, mutta tänään tein erilaisen lenkin. Ajattelin, että Sorsapuiston hiekka on sateen jäljiltä turhan pehmeää. Lenkkeily ei tarkoita oikeastaan sen kummempaa kuin kelaaminen jossain. Pääasiallinen tarkoitus on kuntoilla mahdollisimman tuskattomasti.

Lenkillä tulee mietittyä asioita. Tai oikeastaan en ajattele silloin mitään, annan vaan asioiden päässäni mennä ja tulla omaan tahtiinsa. Siihen ei tarvittaisi lenkkejä, koska kulutan aikaani ei-mihinkään usein, jopa hyvinkin sosiaalisissa tilanteissa. Äskeisellä lenkilläni mielessäni kävivät ainakin seuraavat aiheet: meditaatio, maahanmuuttopolitiikka, miksi minua nykyään itkettää niin usein, seuraelämä ja aktivismi.

Ei-mikään on vähän kuin unta, mutta sen viestit eivät tule alitajunnasta asti, vaan vähän lähempää. Se on mielen vapauttamista, avautumista omalle itselleen. Tänään se ei ollut kovin syvällistä, mutta joskus sen aikana tulee käytyä läpi vaikeitakin juttuja. Vaikka ei-mikään ei olekaan aktiivista ajattelemista, sen jälkeen kaikki on jotenkin selvempää. Esimerkiksi johdonmukaisten argumenttien esittäminen on helppoa ei-minkään jälkeen. Luulen, että se pyyhkii epäolennaisuudet mielestä niin, että jäljelle jää vain olennainen.

Minun pitäisi oppia kirjoittamaan loppuja. Olen surkea lopettamaan tekstejä tyylikkäästi.

poikia

Kävin tänään Suomenlinnan kesäteatterissa. Esitys oli Maks ja Moritz, siis lastenteatteria. Näytelmässä ei paljon puhuttu, lähinnä tanssittiin. Pidin kohtausten absurdiudesta, ne olivat taitavia. Esitys eteni hyvin. Silti minulle tuli taas ikävä Suomenlinnan vakavia, vahvoja esityksiä - sellaisia kuin Mestari ja Margarita, Myrsky, Lokki ja Decamerone (se ei ollut vakava, mutta ei pinnallinenkaan). Nyt kun Pyynikilläkin menee pelkkää roskaa vuodesta toiseen, mikään kesäteatteri ei enää houkuttele. Se on sääli, sillä kesällä olisi aikaa käydä teatterissa.

Maksin ja Moritsin tarina on pelottava. Kun kaksi poikaa ei käyttäydy kiltisti, heidät jauhetaan jyviksi. Harry Potter on tosi helppoa tavaraa siihen verrattuna. Toisaalta Maksin ja Moritsin maailma on yksinkertainen. Ei tutkita, onko pojilla ADHD, millaiset heidän kotiolonsa ovat ja niin edelleen. Sadun kirjoittajan mielestä kaikki pojat ovat samanlaisia, mutta jotkut käyttäytyvät ilkeyttään huonosti, eikä vanhemmilla ole mitään tekemistä sen kanssa. Ei ole kasvatuslaitoksia, terapeutteja tai mitään sellaista.

Vaikka ovatko he oikeasti pahoja? Tuskin. Samanlaisia leimoja lyödään ihmisten otsaan nykyäänkin, vain eri nimillä, esimerkiksi juuri diagnooseilla. "Ei tuosta ole mihinkään, kun se on tuollainen." Minusta kaksoset ovat aina vaikuttaneet vain tylsistyneiltä. Koulunkäynti ei kiinnosta, mutta kaikkea mielenkiintoista koettavaa osuu silmiin koko ajan. Ei ole vaikea nähdä, että he ovat valtavan luovia tyyppejä. Mitä tapahtuisi, jos he saisivat vaikka kitaran ja rummut? Kaikki eivät ole lukijaihmisiä, eivätkä olleet aikaisemminkaan. Eikä tarvitsekaan olla. Nimenomaan luovat ihmiset, maksit ja moritsit, tekevät tästä elämästä siedettävämmän.

Aika velikultia.

että voitot kasvaisivat

Kaupunkifestivaaliin kuuluvat vahvasti ilmaisuus ja se, että esitykset näkyvät kaukaa. Aikoinaan Tammerfest oli ihanan ilmainen ja kuuluva festari. Hyviä bändejä sai käydä kuuntelemassa terasseilla ja teltoissa. Vaikka Ratinan päätapahtuma onkin aina ollut maksullinen, festarista on voinut nauttia, vaikka olisi täysin PA. En ole varma, mutta muistaakseni ennen oli myös enemmän puistokeikkoja, joille osallistumista ikäraja ei haitannut. Tammerfestin missio oli täyttää julkinen tila hyvällä musalla.

Toisin on nykyään. Jos haluaa keikoille, on maksettava vähintään kymppi, eikä se todellakaan ole pikkuraha, kun lisäksi on maksettava juomat. Ulkona sijaitsevat keikkapaikat on aidattu niin huolellisesti, että jos haluaa nähdä artistista vilauksenkin, joutuu maksamaan itsensä sisään. Puistokeikkoja on enää tosi vähän.

Jos Tammerfestin riistomeininki johtuu rahapulasta, festarin on hankittava kiireesti lisää sponsoreita, muun muassa Tampereen kaupungin avustusta pitää lisätä. Koska ilmaisuus lisää jengiä, luulisi mainostajien olevan valmiita maksamaan huomiosta. Kaikkien bändien ei tarvitse olla huippunimiä, vaan ilmaisella festarilla myös vähemmän nimekkäille ryhmille ja tyypeille annettaisiin mahdollisuus näyttää kykynsä.

Jos pyrkimys rajoittaa kuulijoiden määrää ja musiikin kuuluvuutta johtuu tiukkapipoisista keskusta-asukkaista, voin vain kysyä, miksi sitten on pakko asua siellä keskustassa.

Todennäköisesti kysymys on pelkästä ahneudesta, joka on ehkä verhottu joidenkin "järkiargumenttien" peittoon. Tyyliin: "Myynti ei ole ihan sata kertaa normaalin." Kaikkein älyttömintä on keikkapaikkojen eristäminen muurilla. Tulevat mieleen kopiosuojatut levyt. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole varaa maksaa keikoista, eivät saa missän nimessä nauttia musiikistakaan. Ihan kuin ei olisi mitään väliä sillä, että maksavia asiakkaita riittää, eikä jaettu ilo vie keltään mitään pois.

kielistä

Minua on aina pidetty vähän outona, koska pidän ruotsin kielestä. Siitä on ollut minulle paljon iloa ja hyötyä. Tällä hetkellä jääkaappini ovessa lukee jääkaappirunoudella: "Jag bör bjuda Jesus till middag". Se on huonoa ruotsia ja tarkoittaa, että minun pitäisi kutsua Jeesus päivälliselle. Siitä voi yrittää löytää syvempiä merkityksiä, jos tahtoo, ja kertoa minullekin. On ruotsi tarjonnut minulle paljon muutakin.

Ruotsissa erittäin suosittu koomikko ja kirjailija Jonas Gardell on kirjoittanut mahtavia teoksia, joista suosikkini Ett ufo gör entré on suomennettukin (Kummajainen astuu kehiin, ellen väärin muista). Kun luin koulukiusaamisesta ja käsittämättömästä ujoudesta kertovan Ufon, tuntui kuin valtava muuri sisälläni olisi murtunut. Joku oli käsittänyt, millaisten asioiden kanssa minä olen taistellut lapsesta asti - ja etenkin pieniltä näyttävien asioiden valtavan merkityksen. Jos en osaisi ruotsia, Gardell olisi varmaan jäänyt kokematta. Hänen muita kirjojaan ei valitettavasti ole käännetty suomeksi.

Kaikkein parasta kielitaidossa on aina se, että sen ansiosta voi luoda kontakteja ihmisiin. Etenkin ruotsalaiset ovat aina mielissään, kun huomaavat minun puhuvan kieltään. Suomenruotsalaiset puhuvat yleensä suomea, vaikka minä tahtoisin toisin. Tottakai ruotsalaisetkin puhuvat englantia, mutta on silti kivaa, että voi puhua heidän kieltään.

On ehkä naiivia väittää, että jonkin kielen osaaminen vähentää ennakkoluuloja. Rasistikin voi osata ties kuinka montaa kieltä, juuri niitä, joita hänen sortamansa ihmiset puhuvat. Mutta minulle kielten opiskeluun liittyy tietynlainen päätös: minä haluan päästä lähemmäs noita ihmisiä. On kamalaa, ettei kaikkia kieliä voi millään opetella, vaikka olisi kivaa, jos pystyisi kommunikoimaan kaikkien kanssa heidän omalla kielellään.

Pidän kielten osaamisesta myös siksi, että muiden kielien kautta oppii jotain omasta kielestään. Esimerkiksi rakkaassa ruotsissani asioita ei jätetä sinne, vaan siellä. Tällaiset pienet asiat piristävät päivää aika kivasti.

Jos kuitenkin kysytään EU:n kielipolitiikasta, olen kerettiläinen. Minun mielestäni unionilla voisi olla yksi valtakieli, jota kaikki sen virkamiehet ja luottamushenkilöt käyttäisivät, ehkäpä englanti. Tai sitten jokaiselle EU:n kansalaiselle (kuka on EU:n kansalainen, on hyvä kysymys) pitäisi opettaa tietty määrä kieliä niin, että me kaikki osaisimme useamman kuin yhden vieraan kielen. Tällöin esimerkiksi ranskalaisten, saksalaisten ja brittien nenään ei ehkä tarttuisi niin suuri herne. Tärkeät paperit pitäisi tietenkin silti kääntää kaikille unionin virallisille kielille, koska omalla kielellään asiat ymmärtää lopulta aina paremmin. Se on aitoa demokratiaa ja läpinäkyvyyttä.

Vaikka suuren ja mahtavan neuvostoliiton kielipolitiikka oli pakottamista ja siis täysin väärin, en voinut olla iloitsematta sen tuloksista Keski-Aasian vammaisten naisten järjestöjen verkostoprojektin käynnistämisseminaarissa Kazakstanissa toukokuussa. Kazakstanin, Kirgisian, Turkmenistanin, Usbekistanin ja Tadzikistanin edustajat puhuivat keskenään sujuvaa venäjää, eikä haitannut ollenkaan, että heidän kansalliset kielensä olivat osin todella erilaisia. EU:n kielipolitiikan ei tarvitse perustua pakottamiseen ja omien kielten kieltämiseen (eli salailemiseen), vaan ihan terveeseen järkeen. Helpottaa ihmisten kanssakäymistä ja liikkuvuutta ja siksi unionin toimintaa, jos kaikki puhuvat samaa kieltä. Jos ihmiset haluavat - ja mikseivät halua - pitää oman kielensä elossa, se voi tietenkin tapahtua paikallistasolla. Ei ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi töissä ja kotona puhutaan eri kieliä.

Nu lever sommaren.

perustuslaista, mutta lopulta kansanäänestyksistä

Lilliputtivaltio Luxemburg hyväksyi kansanäänestyksessä EU:n perustuslain. Uutisissa kerrottiin, että samalla kansan luottamuksen sai pääministeri, joka oli luvannut erota kielteisen äänestystuloksen sattuessa. On tietenkin kaunista, että maan johtava poliitikko asettuu noin vahvasti perustuslain taakse, mutta sisäpolitiikkaa ei saisi kytkeä perustuslakiäänestyksiin. Luxemburg ei ole yksin - kaikkien muidenkin maiden johtajat ovat tehneet saman. Oikeastaan 13 kansanäänestystä on siis päätynyt kannattamaan oman maansa vallanpitäjiä ja kaksi vastustamaan omiaan.

Kannatan edelleen kansanäänestysten lisäämistä. Kansalaisilla täytyy olla oikeus tuoda mielipiteensä esiin suoraan. Tottakai kansanäänestysten aikaan levitetään valheellista propagandaa, mutta levitetään oikeaa tietoakin. Kaikkein tärkeintä on, että kansanäänestys nostaa asiat julkiseen keskusteluun. Niistä tulee yhtä lailla kahvipöytien kuin massamedian puheenaiheita. Eikä siinä mitään, vaikka kaikki eivät käyttäisi äänioikeuttaan. Olennaista on mahdollisuus siihen. Suomalaista lakia kansanäänestyksistä pitää viilata niin, että kansanäänestystulokselle ei voi viitata edes periaatteessa kintaalla, vaan se sitoo eduskuntaa ja hallitusta. Nythän tässä maassa voi järjestää vain neuvoa antavia kansanäänestyksiä, mikä tarkoittaa merkittävää demokratiavajetta.

EU:n perustuslaista ei pitäisi äänestää tällä lailla maakohtaisesti, vaan unioninlaajuisesti. Kysymys on sopimuksesta, joka on sama kaikille. Koko unionille yhteinen äänestys tarkoittaisi muun muassa sitä, että keskustelua käytäisiin kaikissa jäsenmaissa yhtä aikaa. Keskustelun olisi helppo levitä niin, että sitä käytäisiin yli rajojen. Kansallisvaltioiden rajat ovat niin pahasti EU:n tarjoamien sosiaalisten ja kulttuuristen mahdollisuuksien tiellä, että ne olisi korkea aika kaataa. Ensimmäinen EU:n laajuinen kansanäänestys olisi konkreettinen ja toimiva tapa aloittaa.

ihan homona

Tiia Aarnipuu piti äsken ehkä vuoden mahtavimman puheen Setan Pridessa Tullintorin aukiolla. Sateenkaariväen oikeuksien eteen on tehtävä vielä rutosti töitä. Esimerkiksi tänä kesänä Krakovan pormestari kielsi Pride-tapahtuman, mutta salli marssin normaaliuden eli heterouden puolesta. Vaikka Suomessa ollaan muka edistyksellisiä, intersukupuolisten lasten sukupuolielimet leikataan niin, että hän on yleensä tyttö, eikä sellainen leikkaus ole ollenkaan riskitön.

Miksi ihmisen täytyy olla joko mies tai nainen? Koska yhteiskunta olettaa, että kaikki ovat. Esimerkiksi Suomen etunimilaki sanoo, että tytölle annetaan tytön nimi ja pojalle pojan. Mitä, jos sukupuoli on epäselvä? Aiheesta on vaiettu kauan, mutta onneksi tunnelin päässä näkyy jonkun verran valoa. Ainakin yksi lastenkirurgi on ilmoittanut, ettei enää leikkaa intersukupuolisena syntyneitä vauvoja. Lisäksi eräs intersukupuoliaktivisti on jo jonkin aikaa kouluttanut ammattilaisia tiedostamaan ongelmat. Tietoa tarvitaan silti paljon lisää. Koska intersukupuolinen lapsi voi syntyä kenelle tahansa, asiaa pitäisi tuoda esiin yleisessä mediassa, ei vain ammativäestölle.

Priden tunnelma oli loistava. Sateenkaarikulttuuri musiikkeineen, ikoneineen ja pukeutumistyyleineen tuntuu minusta välillä oudolta - miksi omaa erikoisuuttaan pitää korostaa menemällä toiseen muottiin? Joo joo, ryhmän tuki helpottaa ja niin edelleen. Jos minulta kysytään, Priden arvo on ennen kaikkea yhteiskunnallinen. Se muistuttaa vähemmistön olemassaolosta myönteisellä tavalla. Kun on hyvä meininki, sateenkaariväki ei tunnu enää uhkalta.

patenteista

Euroopan parlamentti kaatoi ohjelmistopatenttidirektiivin oliko se nyt toissa päivänä. Ilmeisesti Neuvosto on luvannut, ettei tuo enää uutta esitystä kehiin. Uutinen on iloinen sisältönsä puolesta, mutta myös siksi, että se osoittaa, ettei Parlamentti ole ihan niin hampaaton kuin on väitetty.

On yllättävää, että konservatiivienemmistöinen parlamentti teki näinkin oikeamielisen ratkaisun. Jo pidemmän aikaa keskustelua seuratessa on toki tullut mieleen, kuka oikeasti kannattaa ohjelmistopatentteja. Alan asiantuntijat vastustavat niitä järjestelmällisesti, samoin kansalaisten oikeuksista huolestuneet aktivistit ja tavalliset nörtit. Patentteja puolustavat ilmeisesti lähinnä suuryhtiöt dollarien kuvat silmissään. Vähäisellä järjelläni en oikein tajua niitäkään. Eikö rahan tulo lopu suhteellisen nopeasti, jos kaikki mahdollinen patentoidaan? Jokaisen tiedonhipun patentoiminen estää kehityksen, jota tapahtuu koko ajan, kun nörtit säätävät koneitaan. Onneksi sentään eurokansanedustajat tajusivat sen. Neuvoston itsepintainen yritys viedä patentit läpi kertoo jotain sen alistumisesta liike-elämälle. Komissiokin on tässä kohdassa kaikkea muuta kuin viaton.

Tiedon patentointi on ongelmallista muutenkin. Nälänhätä ei vähene yhtään sillä, että elintärkeiden kasvien siemeniä patentoidaan. Tieteellinen tutkimus perustuu aiempiin tutkimuksiin, mutta patentoitua tutkimustulosta ei saa käyttää ennen kuin patentti vanhenee. Joku raja suuryhtiöiden ahneudelle!

Lisää tietoa tietokonealan patenteista saa Effin muutenkin mielenkiintoisilta sivuilta. Yleensä patenteista kiinnostuneen kannattaa lukea Vandana Shivan kirja Voiko tietoa omistaa?

uskonpuute

Olin eilen katsomassa, kun tamperelainen ryhmä tiibetiläisittäin suuntautuneita buddhalaisia istuttivat puun Dalai Laman 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Tilaisuus oli pienimuotoinen ja kaunis. Muistin elävästi, miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa jossain mormonien tilaisuudessa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja minä kauhusta kankeana, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten pitäisi käyttäytyä.

Minun mielestäni kaikki uskonnot ovat samaa settiä, vähän erilaisilla korostuksilla ja kuorrutuksilla. On hyvä, että on paljon vaihtoehtoja, joista kukin voi löytää omansa. Jokaisen ihmisen on tulkittava uskonto itselleen ymmärrettäväksi, joten samaakin uskoa tunnustavilta voi saada erilaisen käsityksen uskonnon sisällöstä ja merkityksestä. Pyhät kirjoitukset ovat melkein missä tahansa uskonnossa niin runsaat ja vaikeaselkoiset, että niitä ei sinällään voi noudattaa kirjaimellisesti. Teologiset tutkimuksetkin osoittavat, että ainakin suurimpien uskontojen päälinjat ovat samanlaisia: käsketään palvella jumalaa ja olla hyvä muille ihmisille. Mikään pyhä kirja ei kehota sotaan, vaan rauhaan. Olen itse perehtynyt lähinnä kristillisiin oppeihin, jonkin verran myös islamilaisiin, tiibetiläisiin ja taolaisiin. Olen niistä syvästi kiinnostunut, erityisesti niiden merkityksestä yksittäisille ihmisille. Välillä olen jopa kateellinen ihmisille, jotka eivät koe tarpeelliseksi kyseenalaistaa niitä ohjeita, joita heidän vakaumuksensa tarjoaa. Perustelu "koska se on Jumalan tahto" toimii aina. Mitä siihen voi sanoa vastaan?

Joskus poden syyllisyyttä, kun tunnen suhtautuvani uskonnollisiin ystäviini kuin vähän hölmöihin. Välillä he odottavat minulta vastauksia, joita voi antaa vain joku itsekin uskova. Sellainen minä en missään tapauksessa ole, enkä väitäkään niin. Mormonien kielellä: minulla ei ole todistusta. Ehkä siihen tarvitaan sydäntä, eikä minun sydämeni ole virittynyt tarpeeksi herkäksi. Mutta voi luoja, kuinka minä nautin uskonnollisista keskusteluista! Politiikassa harvemmin puhutaan hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, elämän tarkoituksesta, kuolemasta ja niin edelleen. Tapaluterilaisen lapsuuden ja puolimormoninuoruuden jälkeen on ollut hämmentävää tutustua uskontoihin, joihin liittyy koristeellisia seremonioita, pyhiä esineitä (minullakin on buddhapatsas, ikoneita ja rukousnauha) - mystiikkaa. Mutta minusta ei ole uskonnolliseksi, joten kommenttini kuulostavat jäisen analyyttisiltä: "Tuollaisia ajatuksiahan on Raamatussakin." tai "Joo, onhan se mahtavaa, että sä saat siitä jotain." Ja miten voisin puolustautua? En mitenkään.