Syksy on ihanin vuodenaika. Lumen tuloon on vielä kauan, mutta toisaalta ei ole kuuma ja voi nauttia pimeistä öistä. Juuri nyt en kyllä nauti yhtään mistään, kaikki asiat vain tuntuvat tylsiltä ja merkityksettömiltä. Tai eivät oikeastaan miltään. Eivät edes Kafka, laku ja vaaleanpunainen taivas, jotka ovat maailman parhaita asioita.
Jokin ääni päässäni huutaa koko ajan, etten osaa yhtään mitään ja mokaan kaiken. En osaa rentoutua ollenkaan, vaan pelkään koko ajan, että joku moittii minua. Samasta syystä en uskalla tehdä mitään. Toisin sanoen rasitun saamatta yhtään mitään aikaan. Samanlainen olo oli koulussa. Se ääni sanoo, että olen liian lihava, tyhmä, ärsyttävä, säälittävä, ruma ja ylipäätään kelvoton, että ansaitsisin yhtään ketään. Se ilmoittaa kaikista eleistä ja ilmeistä, jotka ehkä viittaavat siihen, että jokainen, jota olen luullut ystäväkseni, hylkää minut. Se muistuttaa, että niin on käynyt monta kertaa, luettelee tapauksia. Sitä ääntä on tajuttoman helppo uskoa.
Olen kohdannut hämmentävän paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole vuosikausiin olleet elämässäni. Olen suhtautunut heihin, niinkuin kaikkiin ihmisiin, jotenkin niin välinpitämättömästi ja tylysti, että en itsekään käsitä.
Joo, tiedän, etteivät tällaiset postaukset auta tilannetta yhtään.
27.8.06
mikä tää läppä on?
Salaraittius on nykyään joku juttu. Koska suomalaisessa yhteiskunnassa ei muka voi sanoa suoraan olevansa raitis ilman mitään syytä (lääkekuuri, ajovuoro, raskaus tms), on keksittävä keinoja peitellä raittiuttaan. Silti kaikki myöntävät, että raittius on hieno ja kannatettava valinta.
Mutta eikö nimenomaan raittiuden salaaminen edistä ajatusta siitä, että on pakko juoda? Saatan olla väärässä, mutta luulisi, että niin sanottu juomisen pakko ei olisi niin polttava, jos tietäisi, että ryhmässä on joku muukin joka ei juo? Entä, jos ne kaikki muutkin juovat vain siksi, että luulevat muiden edellyttävän sitä? Ja eikö parasta mainosta raittiudelle ole se, että joku ihan rento ja miellyttävä seuraihminen on raitis?
En sano, että olisin itse kummoinen seuraihminen, mutta en ole koskaan kokenut aitoa painetta juomiseen, korkeintaan pientä, kaverillista piruilua. Hämmennys siitä, etten juo, kestää yleensä korkeintaan puoli tuntia. Sitten vaan todetaan arkisesti, että ai niin toi on tollanen. Toivottavasti kukaan ei koe minua tympeäksi moralistiksi. Voihan olla, ettei kukaan vaan ole kehdannut sanoa mitään. Ja voi olla, etten saa kutsua kaikkiin bileisiin. Ehkä minulla on vähemmän ystäviä kuin pitäisi? Ehkä olen kaikkien mielestä ylimielinen? Ehkä minun pitäisi alkaa feikata alkoholinkäyttöä, muuttua salaraittiiksi? Pitäisikö saman tien alkaa salavegaaniksi, salaekologiseksi ja salafeministiksi?
Mutta eikö nimenomaan raittiuden salaaminen edistä ajatusta siitä, että on pakko juoda? Saatan olla väärässä, mutta luulisi, että niin sanottu juomisen pakko ei olisi niin polttava, jos tietäisi, että ryhmässä on joku muukin joka ei juo? Entä, jos ne kaikki muutkin juovat vain siksi, että luulevat muiden edellyttävän sitä? Ja eikö parasta mainosta raittiudelle ole se, että joku ihan rento ja miellyttävä seuraihminen on raitis?
En sano, että olisin itse kummoinen seuraihminen, mutta en ole koskaan kokenut aitoa painetta juomiseen, korkeintaan pientä, kaverillista piruilua. Hämmennys siitä, etten juo, kestää yleensä korkeintaan puoli tuntia. Sitten vaan todetaan arkisesti, että ai niin toi on tollanen. Toivottavasti kukaan ei koe minua tympeäksi moralistiksi. Voihan olla, ettei kukaan vaan ole kehdannut sanoa mitään. Ja voi olla, etten saa kutsua kaikkiin bileisiin. Ehkä minulla on vähemmän ystäviä kuin pitäisi? Ehkä olen kaikkien mielestä ylimielinen? Ehkä minun pitäisi alkaa feikata alkoholinkäyttöä, muuttua salaraittiiksi? Pitäisikö saman tien alkaa salavegaaniksi, salaekologiseksi ja salafeministiksi?
18.8.06
pulma
Kirjoitin asioita nettisivuilleni. Helpointa on kirjoittaa esittely itsestään: ammatti, luottamustehtävät, harrastukset. Mutta nyt törmäsin pulmaan, joka ei olekaan ihan helppo. Pitääkö vaaleja varten tehtävillä sivuilla olla maininta siviilisäädystä?
Niillä, joilla on perhe, kertovat siitä, yleensä aika näkyvästi. "Tunnen lapsiperheen arjen." "Lapset auttavat näkemään pidemmälle." "Pitkän parisuhteen ansiosta osaan kantaa vastuuta myös muista ihmisistä." Tiedätte kyllä. Mainitsemalla perheen voi antaa itsestään sympaattisen, pehmeän ja inhimillisen kuvan. Ja jos on eronnut, sekin kannattaa nykyään mainita, koska niin monet äänestäjätkin ovat ja voivat siksi helpommin samaistua erosta selvinneeseen ehdokkaaseen. Homot ovat radikaaleja, jos kertovat elävänsä rekisteröidyssä parisuhteessa. Jotkut esittelevät jopa lemmikkejään, mutta siihen en aio ollenkaan ruveta.
Luulen, että sinkkuuden (voisiko joku pliis keksiä jonkun siedettävän sanan?!) mainitseminen herättää kolmenlaisia mielikuvia: 1) Tuo tyyppi (minä siis) luulee vaalisivuaan deitti-ilmoitukseksi 2) Se on säälittävä luuseri. 3) Se on itsekäs, urakeskeinen paska. Ehkä yleisin syy sinkkuuden mainitsematta jättämiselle on kuitenkin se, että sitä pidetään niin väliaikaisena vaiheena.
Joku varmaan sanoo, että sinkkuus on yksityisasia. Mutta perhe on ihan yhtä lailla yksityisasia. Jos kerran perhe vaikuttaa politiikan tekemiseen, kai perheettömyyskin? Eikö sinkkuus tuo elämään näkökulmia? Sellainenkin sinkkuus, joka on kestänyt käytännössä aina (paria epämääräistä säätöä ei voi laskea)? Suomessa on koko ajan enemmän ja enemmän yhden hengen talouksia. Harvemmin niistä kuulee puheenvuoroja, joissa asetutaan vastakkain perheellisten kanssa. Mutta eipä sitten muutakaan.
Ja toisaalta: missä voisi majoittua, kun pitäisi viettää Helsingissä aikaväli 3.-7.9.?
Niillä, joilla on perhe, kertovat siitä, yleensä aika näkyvästi. "Tunnen lapsiperheen arjen." "Lapset auttavat näkemään pidemmälle." "Pitkän parisuhteen ansiosta osaan kantaa vastuuta myös muista ihmisistä." Tiedätte kyllä. Mainitsemalla perheen voi antaa itsestään sympaattisen, pehmeän ja inhimillisen kuvan. Ja jos on eronnut, sekin kannattaa nykyään mainita, koska niin monet äänestäjätkin ovat ja voivat siksi helpommin samaistua erosta selvinneeseen ehdokkaaseen. Homot ovat radikaaleja, jos kertovat elävänsä rekisteröidyssä parisuhteessa. Jotkut esittelevät jopa lemmikkejään, mutta siihen en aio ollenkaan ruveta.
Luulen, että sinkkuuden (voisiko joku pliis keksiä jonkun siedettävän sanan?!) mainitseminen herättää kolmenlaisia mielikuvia: 1) Tuo tyyppi (minä siis) luulee vaalisivuaan deitti-ilmoitukseksi 2) Se on säälittävä luuseri. 3) Se on itsekäs, urakeskeinen paska. Ehkä yleisin syy sinkkuuden mainitsematta jättämiselle on kuitenkin se, että sitä pidetään niin väliaikaisena vaiheena.
Joku varmaan sanoo, että sinkkuus on yksityisasia. Mutta perhe on ihan yhtä lailla yksityisasia. Jos kerran perhe vaikuttaa politiikan tekemiseen, kai perheettömyyskin? Eikö sinkkuus tuo elämään näkökulmia? Sellainenkin sinkkuus, joka on kestänyt käytännössä aina (paria epämääräistä säätöä ei voi laskea)? Suomessa on koko ajan enemmän ja enemmän yhden hengen talouksia. Harvemmin niistä kuulee puheenvuoroja, joissa asetutaan vastakkain perheellisten kanssa. Mutta eipä sitten muutakaan.
Ja toisaalta: missä voisi majoittua, kun pitäisi viettää Helsingissä aikaväli 3.-7.9.?
15.8.06
blääh ja oi oi oi
Kävin katsomassa Tampereen teatterikesässä neljä näytelmää. Tulin taas samaan johtopäätökseen kuin niin monesti aiemminkin: teatteri on elämä. Jos pitäisi valita ihan minkä tahansa ja teatterin välillä, valitsisin teatterin. Onneksi sellaisia valintoja ei tarvitse tehdä - toivottavasti ikinä enää.
Off-sarjan Tuulettaminen kielletty ei ollut niin erikoinen kuin odotin, mutta hyvä se oli. Tulin siitä surulliseksi, mutta se tarkoittaa vain, että esitys kosketti. Äitisuhde on niin lähellä, että sitä on helppo sohaista. Näytelmän poliitikko puhui suoraan: keltanaamat pois, kaikenmaailman avohoitopotilaat pois normaalien silmistä ja lapset remmillä ojennukseen. On hienoa tuntea ihminen, joka on kirjoittanut noin suorapuheisen ja valitettavan todellisen hahmon.
Yritän aina ajatella Pirkko Saisiosta myönteisesti. Hän puhuu haastatteluissa erilaisuudesta, nuoruudesta ja vasemmistolaisista arvoista. Hän on älykäs, ei vain lehtimiesten, vaan myös minun mielestäni. Mutta taas kävi niinkuin esimerkiksi Punaisen erokirjan kohdalla. Ei vaan toiminut. En yhtään ihmettele, että muutamat lähtivät väliajalla kesken Sorsastajan, jota on hehkutettu tiedotusvälineissä koko kevät. Asetelma olikin herkullinen: neljä mustaa näyttelijää, jotka ovat eläneet aina Suomessa ainoana äidinkielenään suomi ja intellektuelli, tunnettu kulttuuripersoona. Näyttämöllä oli kaksi homoseksuaalia, nainen ja mies, valkoinen ja musta. Mutta ei. Ensimmäisessä näytöksessä jauhettiin latteuksia identiteetistä, erilaisuudesta, itsensä määrittelystä, suhteista äiteihin ja isiin. Äiti-tytär-suhteesta ei tällä kertaa sanottu mitään sellaista, mikä olisi liikuttanut. Toinen näytös kannatti kyllä nähdä. Siinä esitettiin Kullervon tarina afrikkalaisesti tanssien. Tarina katkerasta Kullervosta, joka vihassaan hylkää rakkaansakin, oli osuva valinta, mutta afrikkalaiset tanssit eivät kantaneet kovin pitkälle. Toinenkin näytös oli tylsä.
Sitten oli Fundamentalisti. Oi oi oi. Se oli entisen fundamentalistikristityn kirjoittama kahden näyttelijän esitys uskosta, mielisairaudesta ja ihmissuhteesta. Se herätti niin paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita, etten melkein saanut unta. Eikä siihen tarvittu muuta kuin älykästä, terävää tekstiä ja hyvät näyttelijät. Ei erityistä lavastusta, ei musiikkia, ei mitään sellaista. Miten voisin Fundamentalismia niin, että sanani tekisivät edes vähän oikeutta? Se oli melkein yhtä totaalinen elämys kuin Telakan Kristuksen ensimmäinen puolisko. Haaveeni teologian opinnoista alkavat muistuttaa enemmänkin huutavaa tarvetta kuin pieniä päiväunia. Olen iloinen myös siitä, että TTT:n Kellariteatteriin pääsee nykyään helposti pyörätuolilla.
Sokeri pohjalla meinasi taksisysteemin takia jäädä näkemättä. Olin odottanut Paniikkia eniten siitä asti, kun luin sen esittelyn. Jos esityksen on kirjoittanut ja ohjannut Mika Myllyaho, sen tuottaa Ryhmäteatteri ja siinä näyttelee kolme Suomen parasta näyttelijää, sen täytyy olla ylimaallista. Ja olikin. Vaikka mielenterveysongelmia on käsitelty tuhannessa ja sadassa näytelmässä ennen tätäkin niin, tässä oivallettiin uutta ja ihmeellistä. Paniikki oli erittäin hyvä kuvaus vertaistuestakin, jos näin ammatillisesti ajattelee. Esitys eteni koko ajan hyvin, jopa yllätti. Henkilöihin oli helppo samaistua, koska jokaisessa oli monta puolta. Se, joka alussa näytti suorastaan valaistuneelta, oli ehkä enemmän sekaisin kuin kaksi muuta. Ja mikä parasta, näytelmän loppu antoi toivoa. Ei välttämättä lupauksia, mutta toivoa. Se on tärkeintä.
Off-sarjan Tuulettaminen kielletty ei ollut niin erikoinen kuin odotin, mutta hyvä se oli. Tulin siitä surulliseksi, mutta se tarkoittaa vain, että esitys kosketti. Äitisuhde on niin lähellä, että sitä on helppo sohaista. Näytelmän poliitikko puhui suoraan: keltanaamat pois, kaikenmaailman avohoitopotilaat pois normaalien silmistä ja lapset remmillä ojennukseen. On hienoa tuntea ihminen, joka on kirjoittanut noin suorapuheisen ja valitettavan todellisen hahmon.
Yritän aina ajatella Pirkko Saisiosta myönteisesti. Hän puhuu haastatteluissa erilaisuudesta, nuoruudesta ja vasemmistolaisista arvoista. Hän on älykäs, ei vain lehtimiesten, vaan myös minun mielestäni. Mutta taas kävi niinkuin esimerkiksi Punaisen erokirjan kohdalla. Ei vaan toiminut. En yhtään ihmettele, että muutamat lähtivät väliajalla kesken Sorsastajan, jota on hehkutettu tiedotusvälineissä koko kevät. Asetelma olikin herkullinen: neljä mustaa näyttelijää, jotka ovat eläneet aina Suomessa ainoana äidinkielenään suomi ja intellektuelli, tunnettu kulttuuripersoona. Näyttämöllä oli kaksi homoseksuaalia, nainen ja mies, valkoinen ja musta. Mutta ei. Ensimmäisessä näytöksessä jauhettiin latteuksia identiteetistä, erilaisuudesta, itsensä määrittelystä, suhteista äiteihin ja isiin. Äiti-tytär-suhteesta ei tällä kertaa sanottu mitään sellaista, mikä olisi liikuttanut. Toinen näytös kannatti kyllä nähdä. Siinä esitettiin Kullervon tarina afrikkalaisesti tanssien. Tarina katkerasta Kullervosta, joka vihassaan hylkää rakkaansakin, oli osuva valinta, mutta afrikkalaiset tanssit eivät kantaneet kovin pitkälle. Toinenkin näytös oli tylsä.
Sitten oli Fundamentalisti. Oi oi oi. Se oli entisen fundamentalistikristityn kirjoittama kahden näyttelijän esitys uskosta, mielisairaudesta ja ihmissuhteesta. Se herätti niin paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita, etten melkein saanut unta. Eikä siihen tarvittu muuta kuin älykästä, terävää tekstiä ja hyvät näyttelijät. Ei erityistä lavastusta, ei musiikkia, ei mitään sellaista. Miten voisin Fundamentalismia niin, että sanani tekisivät edes vähän oikeutta? Se oli melkein yhtä totaalinen elämys kuin Telakan Kristuksen ensimmäinen puolisko. Haaveeni teologian opinnoista alkavat muistuttaa enemmänkin huutavaa tarvetta kuin pieniä päiväunia. Olen iloinen myös siitä, että TTT:n Kellariteatteriin pääsee nykyään helposti pyörätuolilla.
Sokeri pohjalla meinasi taksisysteemin takia jäädä näkemättä. Olin odottanut Paniikkia eniten siitä asti, kun luin sen esittelyn. Jos esityksen on kirjoittanut ja ohjannut Mika Myllyaho, sen tuottaa Ryhmäteatteri ja siinä näyttelee kolme Suomen parasta näyttelijää, sen täytyy olla ylimaallista. Ja olikin. Vaikka mielenterveysongelmia on käsitelty tuhannessa ja sadassa näytelmässä ennen tätäkin niin, tässä oivallettiin uutta ja ihmeellistä. Paniikki oli erittäin hyvä kuvaus vertaistuestakin, jos näin ammatillisesti ajattelee. Esitys eteni koko ajan hyvin, jopa yllätti. Henkilöihin oli helppo samaistua, koska jokaisessa oli monta puolta. Se, joka alussa näytti suorastaan valaistuneelta, oli ehkä enemmän sekaisin kuin kaksi muuta. Ja mikä parasta, näytelmän loppu antoi toivoa. Ei välttämättä lupauksia, mutta toivoa. Se on tärkeintä.
8.8.06
laiskuutta
Ärsyttää, kun sähköposti ei toimi, vaikka juuri sitä pitäisi käyttää. On aika suuri kiusaus mennä takaisin nukkumaan, mutta enpä taida. Kaikenlaista voi tehdä ilman sähköpostejakin. Kuten kirjoittaa tänne.
Olen nauttinut töiden aloittamisesta suuresti. Eilen suututti, että mokasin aikataulut todella alkeellisesti ja typerästi, mutta nyt ei enää viitsi stressata siitä. Asiat menivät kohtuullisesti kuitenkin. Ylipäätään stressaaminen on vähentynyt, yksinkertaisesti laiskuuden vuoksi. Siihen on nykyään äärimmäisen vaikea löytää motivaatiota. Kaikkein vähiten jaksan hermoilla sitä, että stressaan. Jos nyt välillä stressaan, mitä sitten? Parasta on vain avautua tekstiviestillä tai muuten jollekin ystävälle, saada lohtua ja jatkaa eteenpäin.
Laiskuus iskee valitettavasti sellaisissakin asioissa, joissa ei pitäisi. Nyt pitäisi hankkia avustajalle uusi sijainen, mutta sen ajatteleminen ei innosta yhtään. Jos en kohta tee mitä pitäisi, olen kohta aikamoisissa vaikeuksissa. Kiitollisuudenvelkaa on muutenkin niin paljon, että minun on pakotettava itseni skarpiksi.
Olen nauttinut töiden aloittamisesta suuresti. Eilen suututti, että mokasin aikataulut todella alkeellisesti ja typerästi, mutta nyt ei enää viitsi stressata siitä. Asiat menivät kohtuullisesti kuitenkin. Ylipäätään stressaaminen on vähentynyt, yksinkertaisesti laiskuuden vuoksi. Siihen on nykyään äärimmäisen vaikea löytää motivaatiota. Kaikkein vähiten jaksan hermoilla sitä, että stressaan. Jos nyt välillä stressaan, mitä sitten? Parasta on vain avautua tekstiviestillä tai muuten jollekin ystävälle, saada lohtua ja jatkaa eteenpäin.
Laiskuus iskee valitettavasti sellaisissakin asioissa, joissa ei pitäisi. Nyt pitäisi hankkia avustajalle uusi sijainen, mutta sen ajatteleminen ei innosta yhtään. Jos en kohta tee mitä pitäisi, olen kohta aikamoisissa vaikeuksissa. Kiitollisuudenvelkaa on muutenkin niin paljon, että minun on pakotettava itseni skarpiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
