tunnustus ja puolustautumista

Siilin juhlissa toissapäivänä oli ihaninta. En voinut olla olematta vähän kateellinen puistojuhlista, koska olen itse syntynyt sellaiseen vuodenaikaan, ettei niitä ole yhtään fiksua yrittää. Olen aika varma, että Musamies ruiskutti mehuuni jotain ylimääräistä, sillä matkalla majapaikkaan kaaduin kahdesti - vieläpä saman kadunylityksen aikana.

Huvipuistokutsuja ei vieläkään kuulu. Olen alistunut kohtalooni. Mieleni on silti iloinen ja reipas, ja siihen on monta syytä. Mikään niistä ei ole noin periaatteessa kummoinen, mutta ei tarvitsekaan.

On hieman noloa tunnustaa, että minulla on treffi-ilmoitus internetissä. Vaikka se on ehkä normaalia, se on epätoivon merkki. Muutama päivä sitten sain viestin tuntemattomalta ihmiseltä, joka halusi kertoa, että oli päätellyt profiilistani, etten ole aidosti kiinnostunut politiikasta. Uskottavuuteni katoaa kuulemma huonoon elokuvamakuuni ja siihen, että ilmoitan harrastuksekseni hengailun. Jos minua aidosti kiinnostaisi politiikka (ja politiikasta kiinnostuneet miehet), profiilissani vilisisivät kirjoittajan mukaan poliittisten ajattelijoiden nimet. Ateismia ei myöskään saa mainita ennen kuin on pitänyt esitelmän jonkun suuren ateistin ajatuksista.

Niin, se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Olen ehkä päästäni vialla, kun jäin tosissani miettimään, miksi Bridget ja hengailu syövät poliittista uskottavuuttani. Täytyy myöntää, että huonoina hetkinä harkitsen kaikenlaisen politiikan teon niille, jotka ovat minua älykkäämpiä. Mutta miksi minun ajatukseni olisivat huonompia kuin muidenkaan? Politiikkaahan ei tehdä yksin, ainakaan ei pitäisi, ja keskustelussa kaikista näkökulmista on hyötyä. Minun mielipiteeni ovat ihan yhtä hyviä kuin kaikkien muiden. Paitsi, että se on totta minun kohdallani, se on myös ainoa ajattelutapa, joka vie aitoon demokratiaan. On suorastaan naurettava ajatus, että ihmiset eivät saisi olla kiinnostuneita sekä politiikasta että hengailusta. Oikeastaan se on parasta, koska hengaillessa tulee puhuttua parhaat poliittiset pätkät.

On hetkiä, jolloin tekisi mieli kaunistella taiteellista makuaan, että vaikuttaisi fiksummalta. Mutta kun taide on taidetta. Se riippuu kokijasta. Mitä paksumpia muureja rakennetaan niin sanotun oikean taiteen ja roskan välille rakennetaan, sitä pahemmin ovat asiat. Valehtelemisesta joutuisi sitäpaitsi kärsimään. Voisi joutua esimerkiksi kuuntelemaan tuntikausia sellaisia runoja, joita ei oikeastaan tajua tai jopa inhoaa. Tässä asiassa älykkäintä on rehellisyys, koska vain se voi johtaa järjelliseen keskusteluun.

söpöjä ja herkullisia asioita

Kesäloma on kohta ohi. Se on hyvä, sillä tämä joutilaisuus on alkanut rasittaa. Ja toisaalta tämä on niin ihanaa, etten haluaisi luopua. Ehkä yritän syksylläkin löytää aikaa kaunokirjallisuudelle. Kunnon lomaa ei sitten olekaan ennen kuin joskus vaalien jälkeen, ja siihen on ikuisuus. Pitäisi päättää jo, minne lähden silloin tyhjentämään pääni. Ja pitäisi myös keksiä, mistä siihen otetaan rahat. Voisiko joku kiltti perustaa lomarahaston Vaaleista uupuneille maailmanpelastajille?

Kissavieraan kanssa on mennyt hyvin. Se murisee aika paljon muille kissoille, mutta eilen se jo pussaili Hänen Kuninkaallisen Mustavalkoisuutensa kanssa. Kissavieraalta on viety biologinen naiseus, joten valitettavasti ne eivät voi saada pentuja. Niistä tulisi niin söpöjä, että en uskalla ajatellakaan.

Tein äsken pirtelöä, joka oli ehkä maailman parasta. Siinä oli mansikoita, soijamaitoa ja tummaa suklaata. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästyä siitä, että osaan tehdä oikein herkullisia asioita.

enää ei ole helle

Tällaista tämä on lomalla. Heti kun päivässä on kaksi ohjelmanumeroa, niistä toinen unohtuu varmasti. No, kirjastossa ehtii käydä huomennakin.

Viisi ihmistä on luvannut minulle huvipuistoilua tänä kesänä. Ei ole kuulunut kutsua, vaikka heinäkuu on jo yli puolenvälin. Olenkin miettinyt, kuinka paljon ihmisille voi avautua tyhjistä lupauksista olematta niiden mielestä rasittava. Niin paljon kuin tahdonkin huvipuistoon, en tahdo olla rasittava. Voihan olla, ettei huvipuisto enää innostakaan. Ongelman ydin lienee, että huvipuisto ei ole kuten elokuvateatteri, missä on kiva käydä yksin. Huvipuistossa tarvitaan hyvää seuraa.

Suurenmoisen onnellisuuden lomassa olen vähän surrut tamperelaisen ja helsinkiläisen elämäntapa-aktivismin tilaa. Ensin meni Siperia Herttoniemestä ja kohta Annikinkadun puutalokortteli Tammelasta (ellei sitten jotain tapahdu, mitä en pidä todennäköisenä). Vapaassa maailmassa on yllättävän vähän mahdollisuuksia valita, miten asuu.

kesä, voima, Solzenitsyn

Kesäloma on mennyt poliittisemmin kuin oli tarkoitus. Hauskaa on silti ollut, en voi valittaa. Ohjelmanumeroksi riittää yleensä se, että käy ennen kahta päivällä ostamassa herneitä ja mansikoita torilla. Parasta on, jos joku ystävistä eksyy Tampereelle ja tulee kylään. Niin on käynyt pari kertaa.

Voima ärsyttää monia mitä erinäisimmistä syistä. Minä en ole valmis tuomitsemaan sitä, sehän sentään yrittää. Uusimmassa numerossa teatterihenkilö Leea Klemola tykittää mielipiteitään. Harvoin henkilöhaastattelu saa ajattelemaan yhtä vahvasti kuin tämä. Esimerkiksi: ”Sen sijaan, että naisille annettaisiin raiskauksen jälkeisessä tilanteessa tavallista kriisiterapiaa, poliisi alkaisikin sanoa, että ’ihan helvetin hienosti selviydytty, käyttäydyit todella hyvin, koska siinä olisi voinut käydä todella huonosti’. Ei kukaan halua olla uhri, se on omasta voimasta luopumista.” Miksi on hyväksyttävämpää olla uhri kuin selviytyjä? Sehän ei tarkoita, ettei voisi olla jossain vaiheessa prosessia heikko ja tarvita apua.

Päivän kirjavinkki: Aleksander Solzenitsynin Asian etu. Lue erityisesti lopussa olevat, lyhyet tekstit.

kesällä luetaan kirjoja

Näin kuuma ei saisi olla. Vaikka lämpö on jees, kuumuus menee yli. Mitään ei saa tehtyä, eikä puistossakaan ole oikein kivaa. On vaan liian kuuma.

Olen viime päivinä lukenut kaunokirjallisuutta. Ensin hieman Popovia, sitten Nerudaa ja Tsehovia. Eilen luin Jani Saxellin helsinkiläiseen opiskelijapolitiikan ja aktivismin maailmaan sijoittuvan teoksen Minä, Lotta ja Päivikki. Tänään taas olen lueskellut Platonovia, jota Teatteriguru suositteli.

Saxellin kirjasta jäi ahdistunut olo. Ei ihmekään, koska päähenkilö oli masentunut ja joi kuin tankki. Onneksi minun aktivismini ei ole kännissä heilumista ja määrätöntä parittelua sietämättömässä tuskassa. Eikä tämä ollut moralistinen kommentti, vaan riemua siitä, että elämässä menee vihdoin aika hyvin. Minun aktivismiani ei tosin hyvällä tahdollakaan voi verrata kirjassa kuvattuun. Kirjassa ollaan paljon aktiivisempia kuin minä ikinä saan aikaan.

Platonovin novelli Dzan - matkalla onneen ahdisti muista syistä. Siinä kaukaisen neuvostokansan muodostama joukko kulkee aavikoilla julman johtajansa ahneiden päämäärien nimissä. Aina aamulla johtaja kysyy, onko kukaan kuollut tai kadonnut ja merkitsee mainitut nimet iloisena vihkoonsa. Sitten johdon ottaa kirkasotsainen, intohimoinen neuvostojen kansan palvelija, joka hankkii nääntyvälle kansalle ruokaa ja jopa taloja. Hän tietää, kuinka pohjattoman antelias isänmaa on, koska on itse saanut siltä koulutuksen ja ylläpidon, vaikka oma köyhä äiti hylkäsi. Lopulta hän jättää kansan jatkamaan onnensa rakentamista omin eväin ja suuntaa uusiin seikkailuihin rakkaan aatteensa puolesta. Hän on aktivisti, mutta eri lailla kuin Saxellin järjestelmää kritisoivat hipit.

Myötätunnon ja yleismaailmallisen rakkauden aktivisti Dalai lama ei tulekaan Suomeen, niin kuin piti. Ei edes Eurooppaan, vaikka sovittu oli. Mutta se on tietenkin ymmärrettävää, koska Hänen Pyhyytensä on paiskinut liikaa töitä ja tarvitsee siksi lepoa. Kaikkein ahkerimmankin aktivistin täytyy levätä joskus.