aseista riisuvat ihanat

Joskus elämä vaan menee juuri niinkuin toivoo. Tajusin minuutti sitten, että haaveilin lapsena, että saisin aikuisena kirjoittaa paljon. Nyt, aikuisena, en voi valittaa, etten saisi kirjoittaa. Suollan kannanottoja, blogitekstejä, vastauksia kyselyihin, sähköpostiviestejä ja mielipidekirjoituksia kuin viimeistä päivää. Kyyninen voisi tietenkin kysyä, mitä tapahtui moniulotteisille henkilöhahmoille, tyylilajien vaihtelulle ja muulle kaunokirjalliselle.

Muistan täydellisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Juuri siksi minusta on maailman suurinta ylellisyyttä, että nykyään voi esimerkiksi vähän flipata, eikä elämä lopukaan siihen. On ihania, joille voi mainita asiasta ja saada myötätuntoa. Ja minähän otan silityksiä vastaan ehkä liiankin ahnaasti.

Onkohan Heidi H:n lanseeraama Sosiaalinen ilmastonmuutos täällä jo? Tyypit rakastuvat toisiinsa ja alkavat pussailla, vaikka vielä ei ole edes kevät. Sähköpostiin ilmaantuu hääkutsuja ja pikaviestikeskusteluissa arvioidaan, kuka on ihastunut keneenkin ja sohvalla istuu parisuhteellinen ystävä. Järki uhkaa lähteä itseltäkin, kun tällaista romantiikan määrää katselee.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, kuinka suivaannuin, kun omat pettivät, mutta sitten tuli liian hyvä olo ihanien ihanuudesta. Sitten vielä Radio soittaa M.A. Nummisen ihanaa laulua, jossa ollaan Helka-neidin saunassa, ihanaa, ihanaa. Ehkä ei viitsikään raivota enää.