poikia

Kävin tänään Suomenlinnan kesäteatterissa. Esitys oli Maks ja Moritz, siis lastenteatteria. Näytelmässä ei paljon puhuttu, lähinnä tanssittiin. Pidin kohtausten absurdiudesta, ne olivat taitavia. Esitys eteni hyvin. Silti minulle tuli taas ikävä Suomenlinnan vakavia, vahvoja esityksiä - sellaisia kuin Mestari ja Margarita, Myrsky, Lokki ja Decamerone (se ei ollut vakava, mutta ei pinnallinenkaan). Nyt kun Pyynikilläkin menee pelkkää roskaa vuodesta toiseen, mikään kesäteatteri ei enää houkuttele. Se on sääli, sillä kesällä olisi aikaa käydä teatterissa.

Maksin ja Moritsin tarina on pelottava. Kun kaksi poikaa ei käyttäydy kiltisti, heidät jauhetaan jyviksi. Harry Potter on tosi helppoa tavaraa siihen verrattuna. Toisaalta Maksin ja Moritsin maailma on yksinkertainen. Ei tutkita, onko pojilla ADHD, millaiset heidän kotiolonsa ovat ja niin edelleen. Sadun kirjoittajan mielestä kaikki pojat ovat samanlaisia, mutta jotkut käyttäytyvät ilkeyttään huonosti, eikä vanhemmilla ole mitään tekemistä sen kanssa. Ei ole kasvatuslaitoksia, terapeutteja tai mitään sellaista.

Vaikka ovatko he oikeasti pahoja? Tuskin. Samanlaisia leimoja lyödään ihmisten otsaan nykyäänkin, vain eri nimillä, esimerkiksi juuri diagnooseilla. "Ei tuosta ole mihinkään, kun se on tuollainen." Minusta kaksoset ovat aina vaikuttaneet vain tylsistyneiltä. Koulunkäynti ei kiinnosta, mutta kaikkea mielenkiintoista koettavaa osuu silmiin koko ajan. Ei ole vaikea nähdä, että he ovat valtavan luovia tyyppejä. Mitä tapahtuisi, jos he saisivat vaikka kitaran ja rummut? Kaikki eivät ole lukijaihmisiä, eivätkä olleet aikaisemminkaan. Eikä tarvitsekaan olla. Nimenomaan luovat ihmiset, maksit ja moritsit, tekevät tästä elämästä siedettävämmän.

Aika velikultia.