heikosti positiivinen

Olen tehnyt töitä kuin hullu viime päivät. Alan epäillä, että olen oikeasti hullu, koska luulen kuulevani asioita, joita kukaan ei oikeasti sanoisi ja lupailen asioita, joista puhuminenkin on liikaa. Sellaisen käytöksen voi onneksi selittää sydänsuruilla ja unohtaa nopeasti.

Lapsena minulla ei ollut ystäviä. Nyt ei tarvitse sääliä minua, vaan hiljentyä hetkeksi kanssani sen ihmeen äärelle, että nyt minulla näyttää olevan ystäviä. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä minä en ole yhtään vääränlainen ja joiden seura saa minut paremmalle tuulelle. Parempaa tuulta on tällä viikolla tarvittu erityisen paljon. Kaipaan ehkä silti enemmän halauksia ja silityksiä. Vähän kaipaan myös paria elämän perustarvetta, josta olen vieraantunut.

Olen tehnyt hirveästi suunnitelmia. Suunnitelmat ovat hyvä asia. Jos niitä on paljon, joku yleensä onnistuu, eikä sitten tarvitse hermostua, jos jollekin toiselle käy huonommin. Vähän sama juttu on haaveiden kanssa. Sen enempää suunnitelmiin kuin haaveisiinkaan ei kannata kiintyä liikaa, ettei tule vaikeuksia. Tai jos tulee vaikeuksia, pitää vaan jatkaa. Vähän niinkuin jos rakas lemmikki kuolee, surkean tilanteen ainoa suuri riemu on siinä, että saa ottaa uuden suloisen pennun ja aloittaa uusi elämä sen kanssa.

Piti kirjoittaa vielä Facebookista, MySpacesta, IRC-galleriasta ja muista sellaisista, mutta se ei ehkä ollut niin tärkeää.

love hurts ja sitä rataa

Yritin varustautua pahimpaan. Silti menin rikki. Luulen kyllä, että kohta tulee parempi olo.

pohjoisessa Englannissa

Olen ollut ehka vahan liiankin vaikuttunut takalaisesta vammaisten ihmisoikeustilanteesta. Kaikki naytti olevan kamalan paljon paremmin kuin Suomessa, mutta eilen nain videon, joka laski maan pinnalle. Ihan samanlaista paskaa taalla on kuin meilla: ihmisilla ei ole tyota, kauppoihin ei paase, ei-vammaiset ihmiset viis veisaavat siita, etta invaparkkipaikat on oikeasti tarkoitettu vammaisille. JUnat taalla ovat suomalaisiin InterCity-juniin verrattuna suoranaista roskaa. Mutta moni asia on paremmin ihan todella. Esimerkiksi opastus toimii paremmin. Suomessa oikeat kulkureitit pitaa vaan tietaa, taalla ne on merkitty isosti ja selvasti.

On ihanaa. Etenkin, jos ei ajattele tulevaa. Ja miksi viitsisi, kun on hieno ilma ja ihania kirjoja ja suudelmia? Ehka hienointa tahan mennessa on ollut saippuakuplien puhaltaminen isossa ryhmassa sillalla kaupungin keskustassa. Sellainen pitaisi aloittaa Tampereellakin. Voivatko saippuakuplat menestya 20 asteen pakkasessa?

Olen aika ylpea siita, etta pystyin pelaamaan kokonaisen pelin Scrabblea britin kanssa, vaikka havisinkin selvasti.

hui

Kissat lähtivät hoitoon. Mietin, mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tarkistin punnan kurssin. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että tämä ei ehkä sittenkään ole viisasta.

eikä päivä pääty

"Oletko seonnut rakkaudesta?" kysyi Helsingin Sanomien verkkosivu kuluvalla viikolla. Kyllä. Ihan vitun sekaisin. Pyydän anteeksi rumaa sanaa. Koska tämä rakastuminen todennäköisesti saa tylyn lopun noin kahden viikon sisällä, en oikein uskalla hehkuttaa enempää. Luulen, että sitten harmittaa ja pääsee vielä enemmän rumia sanoja. Mutta juuri nyt päivät eivät tunnu menevän yhtään niin nopeasti kuin pitäisi.

Olen ottanut vähän liiankin rennosti kesän kunniaksi: lukenut paljon kaunokirjallisuutta, käynyt parilla rokkikeikalla, viettänyt elämäni ensimmäisen ja kieltämättä elämyksellisen mökkijuhannuksen, virallistanut suhteeni entiseen lempinimeeni ja viettänyt sen kunniaksi viehättävät puistojuhlat. Aina välillä elämisen keveys on tuntunut niin sietämättömältä, että olen ahdistunut ja masentunut vakavasti. Olen ihan iloinen että tulee syksy ja kalenteri täyttyy jostain kohtuullisen järkevästä. Toivon, että en ole täysin menettänyt kykyäni ajatella muuta kuin neuvostoromaaneja ja pussailua.

Kaunokirjallisuudessa olen pysynyt hyväksi havaitsemallani linjalla. Loistavia Neuvostoliitossa tai muuten itäisessä Euroopassa kirjoitettuja kirjoja on vielä niin paljon, että menee hetken ennen kuin muutan suuntaa. Neuvostokirjat ovat usein synkkiä, mutta minä pidän synkistä kirjoista ja synkästä musiikista. Voin suositella erityisesti seuraavia teoksia, joista oikeastaan mikään ei ole synkkä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (olen lukenut sen nyt 11 kertaa)
Mihail Bulgakov: Koiran sydän (se on oikeastaan vain lyhyehkö tarina, joka löytyy kirjan Vaaralliset munat suomenkielisestä versiosta)
Andrei Kurkov: Kuolema ja Pingviini
Sandor Csoori: Otsasi hämärästä (runokirja)

Suosittelen myös aina yhtä hyviä Muumi-sarjakuvia.

Voiman yleisönosastossa luki, että vegaanius on pahan ilmentymä, vähän kuin huumeiden käyttö.

lessons from Shakespeare

Kaikki paha alkoi samana päivänä: kuukautiskivut, flunssa, sydämen särkyminen. Lopulta kaikki on kuitenkin aika hyvin. Olen suorastaan yllättynyt, että pystyn ajattelemaan kohtuullisen selvästi ja olen melko rauhallinen. Ehkä se johtuu flunssasta? Jos johtuu, haluan tästä lähtien aina tulla jätetyksi flunssan aikana.

Pieni rakkaustarinani oli varsin ihastuttava. Ehkä viisi tuntia siitä, kun olimme nähneet toisemme ensimmäistä kertaa, olin Englantilaisen herrasmiehen sängyssä alasti. Kolme seuraavaa päivää olivat kuin unelmaa: pussailua, silityksiä, kauniita sanoja, salaisuuksia, naurua, hymyä, suloisia unia tiukasti toisen kainalossa. Sitten oli vielä joitakin päiviä romanttisia teksti- ja sähköpostiviestejä ja kirjeitä. Ja sitten se oli ohi. Tuli ilmi rumempia asioita ja jonkin verran kyyneleitä.

Viikko on aika lyhyt aika elämän suurelle rakkaudelle. Täytyy kuitenkin muistaa (etenkin kun kysymyksessä on Englantilainen herrasmies), että esimerkiksi Romeon ja Julian tarina kestää vain pari vuorokautta. Kirjailija Shakespearen tuotannosta löytyy paljon muutakin sellaista, mikä auttaa hyväksymään tilanteen ja tekemään oikeasti päätöksiä. Esimerkiksi Hamlet. Minua ei yhtään huvita olla Ofelia, joka hukuttautuu, koska ei saa Hamletia, joka on vain sekaisin. Sellaiset hullutukset johtavat vain kuolemien ja tuskien sarjaan, kuten Shakespearen tragediat. Minä voin edelleen olla Englantilaisen herrasmiehen ystävä, mutta epätoivoon en ajatellut vajota. Ehkä korkeintaan tunniksi joskus syksyllä kun tulee taas kylmä.

Vähän silti nolottaa, että ehdin jo haaveilla pussailusta Britannian saarten ihanilla nummilla, hunajaisesta äänestä lukemassa minulle loputtomasti James Joycea, yhteisistä kylvyistä ja sen sellaisesta.

Tällaiset flunssapäivät ovat hirveän tylsiä. Aivot eivät oikein toimi niin, että voisi tehdä mitään järkevää. En tajua, miksi haluan aina sairaana syödä pelkkiä herkkuja - tietäen, etteivät ne ollenkaan edistä paranemista. Ärsyttää, etten saa unta, vaikka nimenomaan se auttaisi paranemista. Joka paikkaa kolottaa, heräilen noin kahdenkymmenen minuutin välein. Unet ovat liian levottomia. En jaksa mennä siihen videovuokraamoon, johon pääsisin, koska sieltä tullessa on iso ylämäki. Voi itsesäälin määrää.

Minä olen ihan hirveän onnellinen ihminen. Loppuukohan se onnellisuus jos sen sanoo ääneen?

eksynyt, väsynyt ja sekaisin.

On ollut ihana viikko. On tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että sen sulatteluun ehkä menee vielä hetki.

Lähdin äsken kesken ViNOn jäsenjärjestötapaamisesta. Se ei todennäköisesti ollut yhtään fiksua, eikä edes kivaa, mutta jostain syystä minulla on kamala olo. Oksettaa. Aivastuttaa myös, kun on koivuaika. Voi olla, että olen yksinkertaisesti liian väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Syntisen kuuma ja pitkä suihku auttoi niin paljon, että uskon pystyväni kirjoittamaan yhden linjapuheen. Ehkä. Uusi vartalovoide pitää kyllä heittää menemään. Siitä tuli jotain ihottuman kaltaista. Sääli, sillä se tuoksuu älyttömän hyvältä.

Minua pelottaa, mitä tapahtuu, kun olen kohta liian vanha ViNOn toimintaan. Nautin selvästi enemmän valtakunnallisesta kuin paikallisesta toiminnasta. Tämä puolue ei oikein tarjoa sellaista, ellei sitten puhuta jostain puoluehallituksesta, joka ei todellakaan ole mitään matalan kynnyksen toimintaa. En väitä, ettei Tampereella olisi ihania, mutta minusta on mahtavaa, että voin missä tahansa Suomessa nähdä rakkaita ihmisiä. Olen ehkä ahne, kun yksi kaupunki ei riitä mihinkään.

Muutenkin olen miettinyt tulevaisuutt paljon. Tähän asti olen tehnyt niitä asioita, jotka tuntuvat kivalta ajattelematta yhtään, johtavatko ne mihinkään. Olen periaatteessa sitä mieltä, että elämässä ei pidä liikaa suunnitella. Varmuus on pelkkää harhaa. Mutta kannattaisiko silti esimerkiksi ostaa asunto, kuten Vammaistutkija ehdotti? Tai pitäisikö panikoitua siitä, että opiskelen jotain, mikä ei koskaan työllistä minua? Entä eläkevakuutus? Pitääkö olla sellainen? Pitäisikö tehdä tarkka urasuunnitelma? Tai edes päättää, millaisen uran voisi haluta? Puhumattakaan siitä, millaisen elämän voisi haluta?

ison ratkaisun jälkeen on aina tyhjä olo

Tampere on uusi ruotsinlaiva. Täällä hengailee koko ajan tyyppejä, jotka haluavat hetkeksi irti arjestaan. HYY:kin raahasi luottamushenkilönsä tänne örveltämään. Ja mikäs siinä. Täällä on kivaa, vaikka meri-ilma puuttuukin.

Irtisanouduin palkkatyöstäni. Minusta tulee päätoiminen luottamushenkilö ja opiskelija. Olen jotenkin paljon onnellisempi nyt, vaikka töitä on vielä tämä ja ensi kuu. Valmistaudun henkisesti tulevaan aineelliseen köyhyyteen: olen alkanut katsella tavallisten ruoka-aineiden hintoja, miettinyt, mistä kaikesta voi nipistää ja lukenut Hesarin lukijoiden tarinoita köyhyydestään. Harkitsen vakavasti, että alkaisin dyykata ja ommella itse vaatteita. Tiedän, että kaikkein vaikeinta on luopua kahviloista. Kulutan niihin järkyttävät määrät rahaa. Hieman surettaa sekin, ettei ole enää varaa matkustaa ulkomaille.

Juuri kun ehdin valittaa kirjakaupassa, että Anna-Leena Härkönen on äidiksi tulonsa jälkeen muuttunut lähinnä ärsyttäväksi kirjoittajaksi, sain käsiini uuden Annan, jossa hän kirjoittaa kotiäitiyden ihannoimisesta. Kolumni kohotti minut feministiseen hurmioon. Samassa lehdessä Jaakko Heinimäki kumoaa ikiaikaisen käsityksen siitä, että naiset ovat tunteellisia ja miehet järkeviä. Hänen mielestään asia on päinvastoin ja miehet itseasiassa pelkäävät naisten rationaalisuutta. Sitten vielä väitetään, että naistenlehdet ovat pelkkää hömppää.

Olen miettinyt paljon, pitäisikö minun olla toisenlainen.

tanssikaveri laihanlainen

Töissä oli kuolemantapaus. Olen aika surullinen, vaikken edes tuntenut ihmistä kovin hyvin. Niin raakaa kuin se onkin, olen myös vähän vihainen siitä, että jäin taas yksin nuorisoasioiden kanssa. Kuoleman jälkeen aina suurin tunne on kuitenkin hämmennys. Joku, joka on vielä eilen ollut, ei olekaan enää. Etenkin, kun ihminen oli niin nuori. Vaikka tiedän hyvin, että ihminen voi kuolla koska vaan, eikä kysymys ole mistään muusta kuin tuurista, nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina epäoikeudenmukaisemmalta kuin vanhan.

Kuolemantapaus osui ajankohtaan, jossa olin juuri nousemassa pohjalta. Eilen aamulla tuntui jo ihan hyvältä. Olin toiveikas. Oli kevät ja ties mitä. Vaikka pyörätuoli joutui huoltoon, elämä tuntui voittavan. Eipäs voittanutkaan.

ihminen hyvinvointivaltiossa

Ikävän tappiolliselta tuntuvan vaalivoiton jälkeen olen hakenut pohjakosketusta. Sen jälkeen suunta on aina vain ylöspäin. Koska en käytä alkoholia tai muita päihteitä (no, kofeiinia, joo, mutta siitä ei mene ainakaan näillä määrillä sekaisin), olen turvautunut hyväksi havaitsemaani kirjalliseen ja kuvalliseen aineistoon. Juuri mikään ei voi ahdistaa enempää kuin Venäjältä ja Neuvostoliitosta tulevat tarinat, oli kysymys sitten faktasta tai fiktiosta. Venäjän oloja kuvitellakseen tarvitsee vain keksiä pahin mahdollinen ja sitten kertoa se miljoonalla.

Olen lukenut Anna Politkovskajan avunhuudon Putinin Venäjä ja Ryszard Kapuscinskin käsittämättömän taidokkaan Imperiumin ja päässyt puoleen väliin Moshe Lewinin hieman kuivaa Neuvostoliiton vuosisataa. Tulos on toivottu. Pohjalla ollaan.

Jatkoin kuitenkin itseni kiduttamista eilen Lukas Modyssonin elokuvalla Lilja 4-ever. En suosittele sitä kenellekään, joka haluaa nukkua seuraavana yönä. Lilja on 16-vuotias tyttö, joka jää yksin Venäjän köyhyyteen, kun äiti lähtee paksun, kaljun äijänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Rahanpuutteessa hän alkaa kaupata seksiä. Maine kiirii, joten jo ennestään kamala elämä muuttuu vielä hirveämmäksi. Lilja tapaa Andrein, joka huijaa hänet Ruotsiin parittajan myymäksi maksulliseksi naiseksi. Tarinasta tulee mieleen yksi musiikkivideo.

OIkeasti elokuva kertoo jopa enemmän Ruotsista, lännestä, kuin Venäjästä. Meidän sosiaalidemokraattisissa kansankodeissamme käydään säälimätöntä orjakauppaa ulkomaisilla ihmisillä, joiden perään kukaan ei kysy. Ja mitä kukaan voisi tehdä, kun näitä ihmisiä pidetään lukittujen ovien takana ja kuljetetaan asiakkaidensa luo Volvoilla, joissa on tummennetut ikkunat? Vaikka kuinka päätettäisiin, että he saavat oleskeluluvan ja suojelua, he todennäköisesti ehtivät kuolla joko oman tai parittajan käden kautta kauan ennen kuin kukaan ehtii niitä tarjota.

Ehkä eniten inhoan miehiä, jotka ostavat seksiä parittajien välityksellä. Suoraan sanoen on aika vaikea käsittää, mitä he saavat, jos toinen osapuoli on selvästi vastahakoinen, yhteinen kieli puuttuu ja niin edelleen. Niilläkin on varmaan paha olla, mutta joku raja toisen ihmisen hyväksikäytölläkin. Tuskin se tuolla tavalla häviää. Seksiseikkailuja saa jopa ilmaiseksi esimerkiksi jostain netin deittipalveluista. Miehet eivät ehkä tule ajatelleeksi ostamansa palvelun eettistä hintaa, vaikka tietävätkin, että siinä on paljon väärää. Ilmiöstä vaietaan tehokkaasti. Toivottavasti edes joku päättää tämän elokuvan ansiosta hemmotella itseään jotenkin muuten, vaikka reilulla punaviinillä tai hyvällä kirjalla. Suosittelen esimerkiksi Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaajaa. Jos joku keksii, miksi sen nimi on tuollainen, pyydän kertomaan.

yhden asian väsymys

Yleensä elämässäni on yhtä aikaa noin miljoona asiaa. Tuntuu jotenkin absurdilta, että nyt kaikki liittyy yhteen ainoaan. Vielä hullummalta tuntuu, että kaikki on ohi ihan ihan ihan kohta.

Läävä on muuttunut hippiläksi ja asteen läävemmäksi. Alan olla väsynyt. Niin väsynyt, etten muista mitään, ajattele mitään, kirjoita järkeviä lauseita, anna lähellekään toteutumiskelpoisia käskyjä. Minusta ei ole yhtään mihinkään. Haluaisin ehkä vain itkeä ja sitten nukkua niin syvää unta, että en heräisi, vaikka minut yritettäisiin syödä.

Eikä tämä sillä, että en nauttisi näistä ihmisistä ja tästä tilanteesta. Keskustelut ovat mielenkiintoisia, tunnen tekeväni jotain tärkeää puolueelle. Tiedän, että muistan tämän elämyksen ikuisesti. Vuoden päästä olen unohtanut väsymyksen ja stressin ja muistan tiimihengen, tiiviin työtahdin huuman ja niin edelleen. Tekisin tämän kaiken koska tahansa uudelleen.

Juuri nyt haluaisin melkein loputtomasti silityksiä.

aseista riisuvat ihanat

Joskus elämä vaan menee juuri niinkuin toivoo. Tajusin minuutti sitten, että haaveilin lapsena, että saisin aikuisena kirjoittaa paljon. Nyt, aikuisena, en voi valittaa, etten saisi kirjoittaa. Suollan kannanottoja, blogitekstejä, vastauksia kyselyihin, sähköpostiviestejä ja mielipidekirjoituksia kuin viimeistä päivää. Kyyninen voisi tietenkin kysyä, mitä tapahtui moniulotteisille henkilöhahmoille, tyylilajien vaihtelulle ja muulle kaunokirjalliselle.

Muistan täydellisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Juuri siksi minusta on maailman suurinta ylellisyyttä, että nykyään voi esimerkiksi vähän flipata, eikä elämä lopukaan siihen. On ihania, joille voi mainita asiasta ja saada myötätuntoa. Ja minähän otan silityksiä vastaan ehkä liiankin ahnaasti.

Onkohan Heidi H:n lanseeraama Sosiaalinen ilmastonmuutos täällä jo? Tyypit rakastuvat toisiinsa ja alkavat pussailla, vaikka vielä ei ole edes kevät. Sähköpostiin ilmaantuu hääkutsuja ja pikaviestikeskusteluissa arvioidaan, kuka on ihastunut keneenkin ja sohvalla istuu parisuhteellinen ystävä. Järki uhkaa lähteä itseltäkin, kun tällaista romantiikan määrää katselee.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, kuinka suivaannuin, kun omat pettivät, mutta sitten tuli liian hyvä olo ihanien ihanuudesta. Sitten vielä Radio soittaa M.A. Nummisen ihanaa laulua, jossa ollaan Helka-neidin saunassa, ihanaa, ihanaa. Ehkä ei viitsikään raivota enää.

oikea elämä

Jumalolennon mukaan nimetty kehrää sylissäni, tietokoneesta kuuluu Radio Helsinki. Siellä puhuu joku rauhoittavalla, käheällä äänellä, joka saa ihanat väristykset kulkemaan lävitseni. Nyt on jo maanantai, mutta kalenterissa oleviin menoihin on vielä unet aikaa.

Koko ajan on kiire, täytyy pinnistellä, että pysyy mukana. Silti luulen, että ei ole suurta uupumisen vaaraa. Olen oppinut itsekkään paskamaisesti jättämään asioita väliin, jos en jaksa. En ole koskaan ollut kovin hyvä stressaamaan työasioista, edes silloin, kun pitäisi. En varmaan opi sitä taitoa ikinä.

Opintosuunnitelma Unelmien tiedekuntaan näyttää siltä, että minusta tulee kirkkohistorioitsija. Se voi muuttua vielä moneen kertaan, mutta tuo ei olisi ollenkaan paha asia.

Joku kysyi vähän aikaa sitten, mitä oikeaan elämääni kuuluu. Siis elämään, joka ei liity työhön tai kouluun. Minä en osaa vastata. Tai no, järjestin kaiken omistamani teen uuteen kaappiin. On tehnyt mieli leipoa sämpylöitä, mutta pakastin on liian täynnä. Olisi kyllä rasittavaakin, jos niin sanottuun oikeaan elämään kuuluisi paljon. Sitten tähän kaikkeen ei-mihinkään voisi tällä lailla unohtua, olla tekemättä mitään. Kuulumisiin liittyy liian usein erilaisia toimenpiteitä, joita minun elämääni ei ihan älyttömästi nyt mahdu.