eikä päivä pääty

"Oletko seonnut rakkaudesta?" kysyi Helsingin Sanomien verkkosivu kuluvalla viikolla. Kyllä. Ihan vitun sekaisin. Pyydän anteeksi rumaa sanaa. Koska tämä rakastuminen todennäköisesti saa tylyn lopun noin kahden viikon sisällä, en oikein uskalla hehkuttaa enempää. Luulen, että sitten harmittaa ja pääsee vielä enemmän rumia sanoja. Mutta juuri nyt päivät eivät tunnu menevän yhtään niin nopeasti kuin pitäisi.

Olen ottanut vähän liiankin rennosti kesän kunniaksi: lukenut paljon kaunokirjallisuutta, käynyt parilla rokkikeikalla, viettänyt elämäni ensimmäisen ja kieltämättä elämyksellisen mökkijuhannuksen, virallistanut suhteeni entiseen lempinimeeni ja viettänyt sen kunniaksi viehättävät puistojuhlat. Aina välillä elämisen keveys on tuntunut niin sietämättömältä, että olen ahdistunut ja masentunut vakavasti. Olen ihan iloinen että tulee syksy ja kalenteri täyttyy jostain kohtuullisen järkevästä. Toivon, että en ole täysin menettänyt kykyäni ajatella muuta kuin neuvostoromaaneja ja pussailua.

Kaunokirjallisuudessa olen pysynyt hyväksi havaitsemallani linjalla. Loistavia Neuvostoliitossa tai muuten itäisessä Euroopassa kirjoitettuja kirjoja on vielä niin paljon, että menee hetken ennen kuin muutan suuntaa. Neuvostokirjat ovat usein synkkiä, mutta minä pidän synkistä kirjoista ja synkästä musiikista. Voin suositella erityisesti seuraavia teoksia, joista oikeastaan mikään ei ole synkkä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (olen lukenut sen nyt 11 kertaa)
Mihail Bulgakov: Koiran sydän (se on oikeastaan vain lyhyehkö tarina, joka löytyy kirjan Vaaralliset munat suomenkielisestä versiosta)
Andrei Kurkov: Kuolema ja Pingviini
Sandor Csoori: Otsasi hämärästä (runokirja)

Suosittelen myös aina yhtä hyviä Muumi-sarjakuvia.

Voiman yleisönosastossa luki, että vegaanius on pahan ilmentymä, vähän kuin huumeiden käyttö.