27.4.06

turvallista mutta epävarmaa

Reidet ovat parantuneet aika hyvin. Eivät ne vieläkään ole kauniit, mutta eivät kipeätkään. Vähän kutittaa enää. Uskaltaisinkohan kohta mennä jo saunaan?

Kävin eilen kierrätyskeskuksessa sen sijaan, että olisin mennyt kokoukseen. Piti ostaa kirjahylly, johon minulla ei ole rahaa. En ostanut vielä. Kierrätyskeskuksen hinnat ovat nykyään ihan eri luokkaa kuin silloin kun asuin vielä lähiössä. Silloin ostin isoja asioita alle kolmellakympillä, mutta nyt kaikki maksaa vähintään viisikymppiä. Tietenkin kierrätettyjä huonekaluja pitää suosia jo ekologisista ja emotionaalisista syistä, mutta harmittaa silti.

Sisäministeriö lähestyi satunnaisesti valittua kansalaista eli minua kyselyllä, jossa kartoitettiin turvallisuudentunnettani. Kaipasin viivoja, joille saa muotoilla tunteensa vapaasti, mutta minun oli tyytyminen ruutuihin ja rukseihin. Mietin hetken, pitäisikö protestoida, kun kysyttiin, tunnenko oloni turvalliseksi kulkiessani jalkaisin, mutta sitten päätin suhtautua tyynen huvittuneesti kielen rikkauteen.

Tunnen oloni kaupungilla erittäin turvalliseksi, nyt kun mietin. Minua pelottaa äärimmäisen harvoin, eikä koskaan kovin vakavasti. Viikonloppuna Porissa oli sen verran hurja meininki, että halusin saaton hotellille, mutta silloinkin tiesin, että olisin yksinkin säilynyt ehjänä ja koskemattomana. Nykyään en pelkää edes Helsingissä yöllä, vaikka ennen pelkäsin. Asiat ovat siis siltä osin aika hyvin.

Sen sijaan eduskuntavaalit huolestuttavat. Tukiryhmääni ei ole ilmoittautunut äitini lisäksi ketään. Vaalipäällikkökään ei nyt sitten suostukaan muuttamaan Tampereelle, mikä aiheuttaa aikamoisia ongelmia. Jostain syystä aina vaaleista puhuttaessa kaikki käyttäytyvät ihan kuin minä en olisi ehdokas ollenkaan. Minuun ei luoteta. Pitäisikö sittenkin jättää lähtemättä ehdolle?

Ilahduin suuresti, kun sain vapaalipun Telakan teatteriin. Nyt, kun Telakan terassi on taas auki, lyhyen aikavälin vapaa-ajansuuunnitelmani ovat melko selkeät.

24.4.06

hullu tyttö

Vaikka tänään on ollut itkuinen päivä, minulla on selvästi hyvä vaihe menossa. Niinpä kirjoitin puoluehallituksen kokouksessa runon, joka kertoo erään asian tajuamisesta. Runon julkaiseminen jännittää paljon, en ole aiemmin sitä pahemmin harrastanut.

HULLU TYTTÖ

hullu tyttö
luuli että aina pitää olla joku
joka tietää
paremmin mitä ajatella

ja vaikka kuinka tunsi
jatkuvasti joutuvansa niin ahtaalle
ettei voinut hengittää
hullu tyttö
oli valmis tekemään
mitä vaan
että se viisaampi olisi
edes vähän hymyillyt

hullu tyttö
luuli että tunteakseen
on kysyttävä ohjeet
ja lupa
tai muuten tunsi väärin
jos lopulta ollenkaan

ei uskalla haistaa
ei maistaa
ei nauttia
ei muuta kuin itkeä
jos kukaan ei sano
että se on okei

sitten yhden itkun keskellä
hullu tyttö tajuaa
ettei tarvitse itkeä ollenkaan
kun oikeastaan naurattaa

22.4.06

YTHS:ltä sai vapauden

Päätin rahapulassani ja omantunnontuskissani (rahan pummaaminen vanhemmilta on paha) hakea hoitoa palovammoihini muualta kuin yksityisellä. Terveyskeskuksessa jonottamiseen olisi mennyt tunteja, mutta YTHS:llä sairaanhoitajalle pääsi melko lailla heti. Kyllä kannatti.

Yksityisellä minulle on kerrottu, että haavoihin on tehtävä sidoksia, jotka estävät minua mm. käymästä suihkussa. YTHS:n ihanan tädin ensimmäinen neuvo oli mennä suihkuun. Haavat ovat kuulemma parantuneet niin hyvin, että mitään sidoksia ei enää tarvita, vaan pärjään ihan mainiosti ilmankin. Riittää, että rasvaa haavat yöksi. Ja tämä vapautus tuli ilmaiseksi. Olin onnesta vähintään soikea. Tähän loppui steriilissä ympäristössä ramppaaminen, valtavat laskut ja suihkuttomuus. Minä olen vapaa jälleen!

Olen hämmentynyt sinisilmäisyydestäni. Miten voi olla mahdollista, että sain yksityiseltä täysin erilaiset hoito-ohjeet kuin YTHS:ltä? Mielenkiintoista oli myös se, että YTHS:llä minua pidettiin selkeämmin osallisena omiin palovammoihini kuin Koskiklinikalla. Sain repiä vanhat sidokset pois itse ja sanoa mielipiteeni siitä, miltä ne näyttävät. Minulle annettiin hoito-ohjeet, eikä vain käsketty käymään hoidettavana, kuten yksityisellä.

Oli myös puoluevaltuuskunnan kokous. Poriin oli vaikea päästä, koska sinne ei kulkenut invakelpoisia junia. Mutta onneksi sain kyydin puoluetoverilta, joten pääsin katsomaan tuulivoimalaa ja käymään mielenkiintoisia keskusteluja. Tuulimyllyt ovat ihania, eivät lainkaan meluisia tai rumia. Niihin tutustuakseen ei tarvitse suojavaatteita, vaan niitä voi mennä suoraan halaamaan ilman minkäänlaista vaaraa.

Tänä iltana kävin teatterissa. Näty oli onnistunut maailman parhaan kirjan dramatisoinnissa niin hyvin, että voisin jopa antaa joitain pisteitä. Vielä enemmän niitä tulisi, jos Pontius Pilatus olisi päässyt mukaan ihan kunnolla. Ja jos ruudullinen mies olisi todella ollut ruudullinen.

20.4.06

hallitut

Minun pitäisi nyt kirjoittaa raporttia Keski-Aasian hankkeesta Ulkoministeriölle. Miksi virallisten paperien täyttäminen on aina niin vaikeaa? Kyllä minulla on vastaukset, mutta tuntuu, että vastaan kuitenkin väärin. Tämä on varmaan jotain salatiedettä, kun nämä ovat ministeriön papereita, eivät mitä tahansa lippusia.

Kävin eilen Helsingissä ja Turussa, joten istuin junassa aika paljon. Lueskelin selvitystä henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Sitä varten oli haastateltu sosiaalityöntekijöitä (jotka myöntävät rahat avustajaan), vammaisia avustajan työnantajia ja avustajia. Kaikien mielestä henkilökohtainen avustajajärjestelmä on yksi viime vuosituhannen huippukeksinnöistä, mutta siihen on liian vähän rahaa.

En yllättynyt siitä, että vammaiset työnantajat olivat huolissaan avustajatuntien vähyydestä, työnantajuuden vaatiman byrokratian vaatimuksista ja jaksamisestaan. Avustajia huoletti palkan vähyys ja työssä jaksaminen. Pomot olivat huolissaan alaisistaan ja toisin päin. Sosiaalityöntekijät näyttivät miettivän selvästi enemmän avustajien kuin vammaisten työnantajien jaksamista. Avustajille on järjestetty virkistysviikonloppuja ja monen kerran kursseja, mutta työnantajat ovat saaneet korkeintaan koulutusiltapäivän. Kaikkein erikoisinta on "tukea" vammaisen työnantajan jaksamista niin, että korvataan henkilökohtainen avustaja iltaisin ja viikonloppuisin kotipalvelulla. Niinä aikoina avustamisen hoitaa siis joku satunnainen kaupungin työntekijä, joka tulee silloin kun aikatauluihinsa sopii ja tekee vain kaupungin määrittelemät asiat. Eikä kotipalvelun kanssa lähdetä ulos.

Olen kyllästynyt siihen mantraan, että henkilökohtainen avustaja on liian kallis systeemi. Koska tämä on minun blogini, saan kieltäytyä asioiden perustelemisesta pelkällä rahalla. Kuvitellaanko tässä maassa, että vammaiselle ihmiselle riittää puolikas elämä? Tai kolmasosaelämä? Sellainen, jossa elämän pääelementti on se, pääseekö vessaan vai ei? Asketismi voi tietty olla antoisaa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökohtainen avustaja antaa vammaiselle ihmiselle aikamoisen vapauden. Sen ansiosta voi päästä eroon hoidokin, ikuisen taakan roolista. Mutta ei. Vammaiset ihmiset halutaan mieluummin pitää laitoksissa, omaisten armoilla tai selviytymässä itse nipin napin sellaisesta, mikä on tavallisesti vain pieni rutiini. Täytyyhän yhteiskunnan voida päättää, mitä sen rahoilla tehdään. Koska avun tarve aiheuttaa myös rahan tarpeen, vammaiset ihmiset nähdään yksinomaan vammaisina ja kaikki heidän tarpeensa ja toiveensa alistetaan tarveharkintaan. Olisi ihan liian yksinkertaista ja helppoa antaa heille avustaja ja vähän koulutusta työnantajan roolista.

18.4.06

kunnon ihmiset sairastavat lomalla

Olin sunnuntaiaamuna niin huonossa kunnossa, että kirjoitin viimeisen tahtoni ruutupaperille. Se ei ollut mielestäni kohtuuton ollenkaan: polttohautaus Kalevankankaalle, hyvät bileet ja muistokirjoitus Kynnys-lehteen. Kuoleman ajatteleminen silloin tällöin on terveellistä.

Mutta sitten olo parani. En kuolekaan, ainakaan tähän flunssaan. Viimeinen tahto on silti hyvä olla paperilla, jos jotain sattuu. Älkääkä syyttäkö minua ilottomuudesta. Minä olen tällä hetkellä iloisimmillani pitkään aikaan. Ellei pääsiäisen lääkehumalaa lasketa.

Nyt olen voimieni tunnossa. Työ on ihanaa. Vielä vähän väsyttää, joten saatan jättää valtuustoryhmän väliin. Paluu naistenlehtien turhuudesta älyllisesti vetävän Popovin pariin tuntui niin hyvältä, että purskahtaa itkuun. Popov ei tyrkytä mitään, vaan tarkastelee neuvostoelämää erilaisten sattumusten kautta. Aina en pysy ollenkaan mukana, mutta siinä se pointti onkin. Elämässä ei aina tajua, mutta silti haluaa jostain käsittämättömän voimakkaasta syystä roikkua mukana. Luin myös tukun uutisia ja Hesariakin, mutta niistä ei nyt sen enempää.

Kirjastontäti piti kakusta. Pohdimme kaikenlaisia asioita: miehiä, äitejä, leikkimistä, liikuntaa ja etunimiä. Minä löysin vihdoinkin sellaisia tytönnimiä, jotka voisin kuvitella tyttärelleni. Kerroin hänelle, kuinka kateellinen olen vanhemmilleni, jotka näkivät Tigerbombsin yksityisellä keikalla läheltä ja hyvässä vireessä. Myönnän, että jos tämänkin ajan olisi käyttänyt maailman pelastamiseen, olisimme jo vähän pidemmällä.

Lukioaikainen paras kaverini odottaa neljättä lastaan. Hänellä on kohta neljä alle kouluikäistä lasta. En olisi uskonut silloin joskus, että elämämme menevät näin eri tavoilla. Hänen elämänsä on mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, minun ihan toisin. Minä ajattelin nimittäin ryhtyä historian opettajaksi ja vetäytyä iltaisin lukemaan venäläisiä romaaneja kissan kanssa sohvalle. Ystäväni on tavallaan päässyt perille, rakentanut pysyvyyttä elämäänsä. Minulle taas elämän suuri opetus on ollut se, ettei mikään pysy. Sillä jos asiat ei muutu, niiden merkitykset muuttuvat. Joka hetki.

17.4.06

keittiössä kuin kuningatar Bridget

Ei ole mikään ihme, että samaistun voimakkaasti Bridget Jonesiin. Elämäni on sähläystä sähläyksen perään. Esimerkiksi tänään oli aika toteuttaa pitkään elänyt unelma suklaakakusta. Se meni näin:

1. Kaivoin reseptin netistä.
2. Murskasin Mariannet ja sulatin rasvan.
3. Sekoitin rasvan ja sokerin.
4. Lisäsin muita aineita.
5. Maistoin taikinaa. Havaitsin, että sokeriksi luulemani aine olikin suolaa.
6. Sulatin rasvan ja murskasin Mariannet.
7. Minulla ei ollut sokeria lainkaan, joten vakuutin itselleni, että Mariannet ja vaniliinisokeria tuovat tarpeeksi makeutta. Sekoitin aineet keskenään. Taikinasta tuli kuivahkoa, mutta päätin yrittää.
8. Paistoin taikinan ja aloin sulattaa suklaata päällysteeksi.
9. Otin kypsän pohjan uunista. Yritin kumota sen lautaselle, mutta lopputulos oli kaikkea muuta kuin siisti.
10. Kuorrutin kakun tummalla suklaalla. Kakku oli edelleen ruma.
11. Pursotin päälle paljon soijakermavaahtoa (siinä on vain 11 prosenttia rasvaa) ja asettelin tummia suklaanappeja. Sydämenmuotoinen kakku ei näytä sydämeltä ensinkään.

Tämän rankan epäonnistumisen takia pitäisi varmaan tuntea itsensä surkeaksi ihmiseksi, jolla ei ole mitään oikeutta elää. Mutta hei, tämähän on oikeastaan hemmetin huvittavaa. Sitäpaitsi kakkua on tulossa syömään Kirjastontäti, joka on maailman ihanin ystävä. Tuskin se hermostuu, vaikka kakku on ruma.

16.4.06

energiaa vievä minä

Perun puheeni siitä. että vaivoistaan ei saisi puhua, ellei niillä ole mitään yhteiskunnallista merkitystä. Kyllä vaivojaan saa valittaa, silläkin uhalla, että sitten on energiaa vievä ystävä, jollaisista eräs naistenlehti neuvoo hankkiutumaan ripeästi eroon. Ihminen muuttuu nimittäin sairastuessaan lapseksi, ja lapsen täytyy saada kaikki mahdollinen huomio ja paijaus. Tämä ei ehkä koske kaikkia ihmisiä, mutta minua ainakin. Hassua on se, että lapsena en koskaan halunnut puhua vaivoistani kellekään, koska pidin niitä häpeällisinä, enkä tahtonut tuottaa vaivaa.

Kun ihminen sairastaa, elämässä ei ole paljon muuta kuin sairaus. Siitä puhuminen on kuin terapiaa. Tietenkin täytyy samalla yrittää pitää kiinni elämän muista asioista. Ja on oltava tarkkana, missä tilanteessa vaivoistaan valittaa. Esimerkiksi minä olisin voinut jättää valittamatta niistä Vinon hallituksen sähköpostilistalla.

Ajatus siitä, että ystävien pitäisi pelkästään tuoda voimia, ei koskaan viedä niitä, on jotenkin kuvaava. Naistenlehdissä neuvotaan oman olon parantamisvinkkejä, käsketään lopettaa uhrautuminen. Tässä yhteiskunnassa väsyneet, onnettomat, sairaat ja muut oikeasti toisen ihmisen tarpeessa olevat heitetään instituutioiden harteille, ettei niihin tarvitse kuluttaa energiaansa. Tietenkin ihminen tarvitsee myös voimaa antavia ihmissuhteita, mutta tuollainen ystävien heitteleminen omien fiilisten mukaan on törkeää. Minusta olisi maailman hienointa pystyä kuuntelemaan toisia, olla sellainen ystävä, jolle saa purettua ongelmiaan. Joskus olenkin. Toivottavasti.

Sain eilen kuulla, että minun on käytävä Koskiklinikalla joka toinen päivä vaihdattamassa siteet palovammoihin (12,5 euroa / kerta, äiti maksaa, tosi aikuista). Lisäksi minulta kiellettiin suihkussa käynti, etteivät siteet kastuisi. Voin vain kiittää onneani, että olen tottunut keksimään normaalista poikkeavia toimintatapoja. Olisi kuitenkin ihanaa mennä saunaan. Opin myös, että ennen siteiden vaihtoa kannattaa nauttia vahvempaa särkylääkettä. Olen kadottanut täydellisesti sen lähes vainoharhaisen kriittisyyden, jota tunsin ennen kaikenlaista hoitohenkilökuntaa kohtaan. Pelottavaa.

Minusta tuntuu, että tämä flunssa ei lopu ikinä. Nenä vuotaa, yskittää ja väsyttää ehkä ikuisesti. Naistenlehtien lukeminen, kahdenkymmenen tunnin yöunet ja jatkuva niistäminen eivät todellakaan ole ihanteellisia tapoja viettää loppuelämäänsä. Kaipaan suuresti työtäni. Se, että esittää vähän vääntävänsä maksullisista valmennuskursseista sähköpostilistoilla, ei paljon lohduta. Jos jollain on vinkkejä parantavista asioista, kertoo minulle. Kiitos. Jos joku voi tarjota lähiaikoina kokovartalohieronnan (olen ihan jumissa), siitäkin saa kertoa.

Miksi minä olen maailman ainoa ihminen, joka ei osaa muokata tämän blogisysteemin linkkilistaa? Voi ahdistusta.

14.4.06

she's so high

Olen nappaillut lääkkeitä ja olen ehkä pilvessä. Hihittelen itsekseni täysin järjettömille asioille. Kaikki tuntuu hyvältä, ihmeen kevyeltä. Mitähän tästäkin tekstistä tulee...

Nukuin eilen melkein koko päivän, joten yöunista tuli kovin levottomat. Hermoilin Sergei Haritonovin tulevaa vierailua Vinon kokouksessa ja näin pari kertaa unta Vihreäsilmäisestä. Lisäksi näin yhden kummallisen unen Latvian lipusta. En oikein tiedä, mistä siinä oli kysymys.

Haritonov tulee puhumaan Vinon hallituksen kokouksen yhteydessä, jos ei tule karkoitetuksi ennen sitä. Haritonov on venäläinen aktivisti, joka aikoinaan arvosteli neuvostoliittolaisten ydinvoimaloiden turvallisuutta ja paljasti mittavaa korruptiota. Vietettyään kymmenen tai viisitoista vuotta venäläisissä vankiloissa Haritonov hakee nyt poliittista turvapaikkaa Suomesta. Kaikki, hänet mukaan lukien, tietävät, ettei turvapaikkaa tule, mutta aina täytyy tietenkin yrittää. Miten suomalaiset viranomaiset voivat ajatella, että Haritonov voi palata maahan, jossa hänet on tuomittu rehellisyytensä takia? Sapettaa. Minun mielestäni hänet pitäisi julistaa tiedonvälityksen pyhimykseksi. Samantien hänen nimensä voisi julistaa tarkoittamaan huippurohkeaa.

Minulla on melkein koko ajan sellainen olo, että ihmiset ovat minulle vihaisia. Esimerkiksi viikonloppuna liittarissa olin suunnilleen hysteerinen, kun olin ihan varma, että etenkin yksi ihminen oli minulle vihainen. Älkää kysykö, miksi. Tämä on varmaan joku lapsuusjuttu, jota on mahdoton tajuta. Se häiritsee sosiaalisia suhteitani. En uskalla sanoa mitään, koska pelkään suututtavani ihmiset.

Vasemmistonuoret ovat selvinneet yllättävän vähällä kohulla. Onneksi. Huumejutut eivät ole missään mielessä kiinnostavia.

Lääkeet eivät varmaan ole vegaanisia. Näinkö vähällä minä olen valmis myymään periaatteeni? Pitääkö eläinten kärsiä vain siksi, että minä olen flunssainen ja tohelo?

13.4.06

pienesti sankari

Vaikka päähän ja etenkin reisiin sattuu, mikään ei maistu miltään (paitsi tosi vahva salmiakki tai tee), enkä edes voi hengittää kunnolla flunssan takia, tunnen itseni vähän sankariksi. Jos selviää sellaisesta kivusta, jota eilen podin, täytyy selvitä aika monesta muustakin asioista.

Suosikkilääkärini määräsi minulle kolmea eri lääkettä ja siisti palovammoja. Olin kuvitellut, etteivät palovammani voi olla kovin vakavia ja siksi yllätyin suuresti, kun lääkäri puhui toisen asteen palovammoista. Minua itketti koko ajan. En tiedä, johtuuko se siitä, että pelkään lääkäreitä vai siitä, että puudutusaine toi reisiin niin ihanan tunnottomuuden. Se olisi mieluusti saanut kestää pidempään.

Lopetin herkkulakkoni, kahta päivää ennen suunnitelmia. Ajattelin, että kaiken tällaisen jälkeen on ihan tarpeeksi pääsiäinen, että voi syödä karkkia. Sitäpaitsi, kuten sanottu, vahva salmiakki on ainoa, mikä maistuu joltain.

Tällaisessa tilassa toivon, että minulla olisi laaja valikoima dvd-elokuvia. Oikeasti niitä on kaksi. Lisäksi minulla on Studio Julmahuvi -boksi, mutta siitä ei ole mitään iloa, koska se on saunassa kirjojeni kanssa odottamassa uutta kirjahyllyä, jota en tällä panostamisella saa ennen vuotta 2010. Aivoni eivät suostu mihinkään vaativaan, esimerkiksi pääsykokeisiin valmistautumiseen tai laaturomaanien lukemiseen. Niinpä olen tutustunut sudokuihin, ratkonut sanaristikoihin ja lukenut kavereiden blogeja. Voisitteko, pliis, päivittää niitä vähän useammin?! Vaikka kolmesti päivässä.

12.4.06

pahaa karmaa

Olen tänään flunssainen, joten minulta ei voi odottaa mitään. Aivot eivät toimi yhtään. Kysyin aikaa varatessani lääkärin nimeä kolmesti, mikä on aika hyvin siihen nähden, että lääkäri on tuttu, jopa ehdoton suosikkini kaikista Koskiklinikan lääkäreistä. Tämä flunssa on takuulla pahaa karmaa siitä, etten mennyt viikonloppuna tapaamaan buddhalaista tohtoria vaan Kuopioon.

Eikä tässä kyllin. Kaadoin päivällä syliini kiehuvaa vettä. Se tarkoittaa palovammoja molemmissa sisäreisissä. Ja ennen kaikkea valtavaa kipua. Näin on käynyt joskus aiemminkin (silloin oli flunssa myös, mikä on jokseenkin mielenkiintoista). Silloin kipu loppui viikossa ja jäljet paranivat vuodessa. Kai sitä näinkin voi viettää pääsiäisen, jäätä haarojen välissä. Todennäköisesti tämä on rangaistus siitä, että päätin tänä vuonna olla menemättä vanhemmilleni pääsiäisenä.

Olin eilen juhlissa, jotka olivat ihan hauskat. Presidentinlinna oli juuri sellainen kuin ajattelin. Kaikki julkkikset aina ihmettelevät sen pienuutta televisiokuvaan verrattuna. Pienihän se on, joo. Ihmettelen, miten sinne aina itsenäisyyspäivänä muka mahtuu kaksituhatta tyyppiä. Minä, joka olen humalaisiin tottumaton prinsessa, sain ehkä traumoja, kun tuntematon liikaa nauttinut täti halusi välttämättä painaa otsansa minun otsaani vasten ja kertoa, että olen tosi ihana. Yritin nykiä Poliittista guruani takinliepeestä, että se pelastaisi minut, mutta en ylettynyt. Junassa takanani istunut humalainen setä puhui minulle melkein koko matkan jotain muun muassa siitä, että haluaisi lapsia kanssani. Koska en tiedä yhtään, miten moiseen pitää suhtautua, esitin etten kuullut mitään ja keskityin kirjaani. Tunsin itseni tavattoman tylyksi, mutta ennen kaikkea avuttomaksi. En ehkä enää koskaan halua käyttää uutta iltapukuani, koska se näyttää olevan känniläismagneetti.

Olen miettinyt viime aikoina, miksi hyvinä aikoina on aina tajuttoman huolestunut siitä, että kohta tapahtuu jotain pahaa. Saman logiikan mukaan huonoina aikoina pitäisi riemuita siitä, että kohta tapahtuu jotain ihanaa. Mutta jotenkin ajattelee, että pahat asiat kuuluvat elämään, mutta hyvät ovat jotain ihmeellistä ekstraa, joka otetaan pois heti, kun virhe on huomattu. Aika kummallinen ajatus.

YTHS tai jokin on auttanut. Minulla on nyt paljon enemmän hyviä päiviä. Ja mikä parasta, olen oivaltanut aika monia asioita.

3.4.06

aiheita ryhdistäytymiseen

Tänään on hyvä päivä. Olen ollut puuhakas ja reipas. Kävin kuntosalilla, kelasin pitkiä matkoja kaupungilla, yritin hakea uuden pankkikortin (mutta se tuleekin kotiin suoraan), kirjoitin ehdotuksen Trevin toimintakertomukseksi, informoin perutun seminaarin osallistujille peruuntumisesta ja ties mitä muuta. Olen luullut, että en osaa laittaa ruokaa, mutta ainakin linssikastikkeeni on tosi hyvää. Vihreistä linsseistä tulee parempaa, mutta punaisetkin käyvät.

Ruokailu ei silti ole mikään suuri nautinto. Poden syyllisyyttä ensinnäkin siitä, että syön nykyään enemmän kuin ennen. Eikä siinä kyllin. Minun pitäisi suosia huomattavasti enemmän lähiruokaa, luomua ja reilua kauppaa. Pitäisi valita ruoka-aineita vuodenajan mukaan niin, ettei aiheuta järkyttävää energiantuhlausta. Syön hemmetisti hedelmiä, jotka roudataan Suomeen lentokoneella jostain kaukaa. Kunnostautuminen ei edes olisi kovin vaikeaa.

Herkkupaastoni päättyy pääsiäisenä. Aion leipoa suklaakakun ja ostaa kaikenlaisia muita herkkuja. Olisi mukavaa, jos joku kiva olisi syömässä tätä kaikkea kanssani.

Kävin perjantaina Telakalla teatterissa. Esityksen nimi oli Tampere 1905. Valitettavasti näytelmä oli ahdettu liian täyteen, että siitä olisi lopulta jäänyt käteen oikein mitään. Olen tottunut Telakalla tietyn tyyppiseen tuotantoon, eikä siitä pois oppiminen käy ihan äkkiä.

Eduskuntavaalien ehdokasasettelu huolestuttaa minua. Kirjoitin kirjeen piiriyhdistyksille, että ottaisivat listoilleen vammaisia ehdokkaita. Ei tämä puolue voi väittää ajavansa vammaisasiaa kovin tosissaan, jos se jättää vammaiset vaaleissa pelkiksi kohteiksi. Vammaisten oman asiantuntemuksen arvostaminen ja hyödyntäminen on perinteisesti vihreän liikkeen kulmakiviä, mutta ilmeisesti eräät ovat unohtaneet sen täysin. Tästä voin toki syyttää itseänikin, kun en ole vetänyt Vaivaisia ollenkaan niin intensiivisesti kuin olisi ollut tarpeen. En ole järjestänyt yhtään kunnollista tapahtumaa, etenkään sellaista, joka näkyisi, vaikka nimenomaan niin pitäisi toimia. Täytyy ryhdistäytyä.

1.4.06

perhepoliittinen unelma

Kävin viime viikonloppuna Tukholmassa. Nykyään kaikki, mikä ei ole Tampereella, tuntuu hyvältä. Tammela on jotenkin maailman raskain, paitsi minun kotini, vaikka täälläkin kaikki muistuttaa tietyistä ihmisistä. Haaveilen siitä, että muutun puuhakkaaksi ja ryhdyn sisustamaan täällä ihan kunnolla. Ainakin makuuhuoneen seinille pitäisi naulata muutama pieni hylly buddhalaista patsasta ja muutamaa kristillistä symbolia varten. Mutta tällä hetkellä olen niin hajalla, etten voi pyytää sellaista apua yhtään keltään.

Yksi rukousnauha ja yksi krusifiksi puuttuvat. Minun täytyy olla tosi huonossa jamassa, jos olen päästänyt kaksi niin tärkeää esinettä hukkumaan.

Tukholmassa kehiteltiin ideaa merkittävästä perhepoliittisesta uudistuksesta. Mitä, jos lapsia voisivat adoptoida myös kaverukset? Maailmassa, jossa kestävä parisuhde on pelkkä porvarillinen harhaunelma, ei voi taata lapselle tasapainoista lapsuutta vaatimalla vanhempien keskinäistä avioliittoa. Sitäpaitsi sopimus se avioliittokin on. Miksei lapsen kasvattamisesta voisi sopia muunkinlaisessa suhteessa, vaikka ystävyydessä tai sisaruudessa? Tätä ideaa pitää tietty vielä kehitellä, mutta tämä raakaversiokin viehättää minua suuresti.

Toivottavasti Kauniisti hymyilevä ei vihaa minua. Sanoin keskiviikkona kamalia asioita, eikä se ole sen jälkeen ottanut yhteyttä. Ja minä en millään kehtaa, koska olen varma, että se on loukkaantunut. Kaikkein inhottavinta on, että minä tiedän, että tällaisia mokia tulee vielä monta ja monen eri ihmisen kanssa. Menee vielä tosi pitkään ennen kuin tilanteet eivät koskaan liu'u typerään avautumiseen.