Se on ohi nyt. Tajusin sen eräänä päivänä jääkaapilla. Minun on mahdoton käsittää, miksi olen joskus ollut syömättä kokonaisia päiviä. Minulla on ylipäätään parempi olo. OIkein hyvä, jopa.
En ole tullut uskoon, vaikka se oli aika lähellä. Olen kyllä meditoinut aina välillä, mutta hyvin epädogmaattisesti. Eikä minulle ole tapahtunut muutakaan suurta ja ihmeellistä. Hyvät ystävät, olen sanonut teille monesti, että kysymys on prosessista, jossa minä tarvitsen läsnäolevia tyyppejä eli teitä. Kiitos. Ja anteeksi, että olin hankala ja olen vähän vielä jatkossakin.
Olen lihonut viime aikoina hemmetisti, tietenkin syömisen normalisoitumisen takia. Se harmittaa, koska en tietenkään halua lihoa. Toivottavasti olen teidän mielestänne ihan jees sittenkin, kun en enää mahdu tähän hameeseen.
Väsyttää hemmetisti. Analyysia ei nyt oikein synny, mutta kunhan tiedätte.
30.10.05
18.10.05
perustulounelmia
Invalidiliitto järjesti seminaarin "Perustulolla koko elämä". Veto on yllättävä, koska Suomessa ei ole perustulojärjestelmää, eikä demarihko Epäkelpoliitto sitä varmaan ensimmäisenä ole vaatimassakaan. Seminaarin ohjelmasta selvisi, ettei kysymys ole kannanotosta perustulon puolesta. Oikeastaan seminaarissa puhuttiin vammaisista ihmisistä, jotka elävät koko elämänsä sosiaaliturvalla: työkyvyttömyyseläkkeellä, sairauspäivärahoilla jne.
Ajatus on varmaan ollut, että sosiaaliturva on yhteiskunnan kustantama tulo, joka lankeaa jokaiselle, joka ei pysty hankkimaan omaa toimeentuloaan. Jos ei tee koskaan töitä, toimeentulo koostuu pelkistä peruspalikoista eli mitään ansiosidonnaisia lisiä ei tule, eivätkä tulot muutu elämän aikana. Eletään siis jatkuvasti perusosilla. Jos mutkat vedetään oikein suoriksi, tästä voi päätyä ajatukseen perustulolla elämästä.
Mutta jos Suomessa olisi perustulojärjestelmä, moni asia olisi toisin. Vammaistenkaan ei tarvitsisi käyttää kallista aikaansa oikeuksiensa selvittelyyn, lomakkeiden täyttämiseen ja vammaisuutensa todistelemiseen, että saisivat turvattua edes sen perusosan. Muita osia ei edes tarvitsisi haikailla, koska hyvä perustulo olisi sellainen, että sillä oikeasti eläisi. Ja jos sattuisi tekemään töitä, edes vähän ja satunnaisesti, saisi todellisia lisätuloja, eikä niiden takia tarvitsisi käydä läpi kohtuutonta paperirumbaa. Vammaisten työllistäminen olisi helppoa, koska työnantajan ei tarvitsisi pelätä korotettujen eläkkeiden maksamista. Ja mikä parasta, vammainen ihminen ei tuntisi itseään yhteiskunnalliseksi taakaksi, vaan yhdenvertaiseksi osaksi yhteiskuntaa aivan kuten kaikki muutkin perustulolla elävät. Ei olisi väliä sillä,
Minä tahtoisin pitää seminaarin. Siellä pohdittaisiin, millaista elämä oikealla perustulolla olisi. Tulisi varmaan parempi olo kuin tuosta seminaarista. Ohjelman perusteella sen lopputulema oli synkkä: vammaiset elävät köyhyydessä 16-vuotiaasta (silloin eläkettä alkaa saada) hautaan.
Ajatus on varmaan ollut, että sosiaaliturva on yhteiskunnan kustantama tulo, joka lankeaa jokaiselle, joka ei pysty hankkimaan omaa toimeentuloaan. Jos ei tee koskaan töitä, toimeentulo koostuu pelkistä peruspalikoista eli mitään ansiosidonnaisia lisiä ei tule, eivätkä tulot muutu elämän aikana. Eletään siis jatkuvasti perusosilla. Jos mutkat vedetään oikein suoriksi, tästä voi päätyä ajatukseen perustulolla elämästä.
Mutta jos Suomessa olisi perustulojärjestelmä, moni asia olisi toisin. Vammaistenkaan ei tarvitsisi käyttää kallista aikaansa oikeuksiensa selvittelyyn, lomakkeiden täyttämiseen ja vammaisuutensa todistelemiseen, että saisivat turvattua edes sen perusosan. Muita osia ei edes tarvitsisi haikailla, koska hyvä perustulo olisi sellainen, että sillä oikeasti eläisi. Ja jos sattuisi tekemään töitä, edes vähän ja satunnaisesti, saisi todellisia lisätuloja, eikä niiden takia tarvitsisi käydä läpi kohtuutonta paperirumbaa. Vammaisten työllistäminen olisi helppoa, koska työnantajan ei tarvitsisi pelätä korotettujen eläkkeiden maksamista. Ja mikä parasta, vammainen ihminen ei tuntisi itseään yhteiskunnalliseksi taakaksi, vaan yhdenvertaiseksi osaksi yhteiskuntaa aivan kuten kaikki muutkin perustulolla elävät. Ei olisi väliä sillä,
Minä tahtoisin pitää seminaarin. Siellä pohdittaisiin, millaista elämä oikealla perustulolla olisi. Tulisi varmaan parempi olo kuin tuosta seminaarista. Ohjelman perusteella sen lopputulema oli synkkä: vammaiset elävät köyhyydessä 16-vuotiaasta (silloin eläkettä alkaa saada) hautaan.
17.10.05
hajalla
Jos uskonnollinen kirja saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen, mitä se tarkoittaa? Olen keksinyt kaksi selitystä, mutta en tiedä, kumman mukaan toimia.
Toisaalta se voi johtua siitä, että kirja on avannut minussa jotain olennaista. Että olen päässyt lähemmäs jotain suurta ja kokemus on niin voimakas, että itkettää. Silloin pitäisi jatkaa perehtymistä. Tiedän hyvin, että uskonnollinen herääminen tapahtuu juuri näin, ainakin joillekin. "Kun Jumala tulee, ei fysiikka kestä."
Toisaalta voi olla, että sisäinen oikeudentajuni tms. näkee luetun niin vääränä, että en voi kuin itkeä. Jos näin on, minun pitäisi pistää "hihhulikirjat kiinni", kuten tietojenkäsittelytieteilijä kehotti.
Tämä on oikeastaan pelottavaa. Pitäisi päättää oikein. Jos olen saanut kosketuksen johonkin elämää suurempaan, ei kannata lopettaa tähän. Mutta jos hajoan, koska kirja on paskaa, minun pitäisi viipymättä lopettaa sen ajatteleminenkin. Yhden polun seuraaminen vie auttamattomasti pois toiselta.
Mikään kristillinen kirja ei ole koskaan aiheuttanut minulle tunnekuohuja. Paitsi Raamattu kerran. Lähinnä olen raivonnut uskonnollisten kirjoitusten yhteiskunnallisille elementeille (mm. sitä, että Jeesus parantaa rampoja, eikä anna niille apuvälineitä). Miksi siis yhtäkkiä hajoan täysin yhdestä lauseesta, joka sinänsä ei ole kovin merkittävä? Ja miksi sama tapahtui uudelleen, kun olin lukenut koko kirjan?
Voimat eivät riitä. Minä en suostu tällaiseen hajoilemiseen. Ja toisaalta en voi olla miettimättä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Tiedän käyväni läpi vaikeaa prosessia elämässäni, joten olen herkempi kuin tavallisesti. Tällaisessa epätoivossa olisi hirveän helppo kääntyä, tarttua tarjolla olevaan uskonnolliseen oppiin kuin oljenkorteen. Mutta itse uskonnollisuus olisi vähän niin ja näin, koska paniikissaan on unohtanut kysyä itseltään olennaisia kysymyksiä.
Miten uskonto muka helpottaisi minun elämääni? Toisiko se lopulta vain lisää ahdistusta? Minä en nimittäin olisi kovin hyvä harjoittaja. Olen sitäpaitsi aina ajatellut, että uskonnot ovat liian eksklusiivisia. Ei ole kohtuullista, että onnelliseksi voisi tulla vain, jos uskoisi jotain tiettyä auktoriteettia. Jo periaatteessa sellainen on väärin. Jos minä uskoisin johonkin, se ei saisi olla autoritääristä.
Matti Wuori on kuollut. Eläköön Matti!
Toisaalta se voi johtua siitä, että kirja on avannut minussa jotain olennaista. Että olen päässyt lähemmäs jotain suurta ja kokemus on niin voimakas, että itkettää. Silloin pitäisi jatkaa perehtymistä. Tiedän hyvin, että uskonnollinen herääminen tapahtuu juuri näin, ainakin joillekin. "Kun Jumala tulee, ei fysiikka kestä."
Toisaalta voi olla, että sisäinen oikeudentajuni tms. näkee luetun niin vääränä, että en voi kuin itkeä. Jos näin on, minun pitäisi pistää "hihhulikirjat kiinni", kuten tietojenkäsittelytieteilijä kehotti.
Tämä on oikeastaan pelottavaa. Pitäisi päättää oikein. Jos olen saanut kosketuksen johonkin elämää suurempaan, ei kannata lopettaa tähän. Mutta jos hajoan, koska kirja on paskaa, minun pitäisi viipymättä lopettaa sen ajatteleminenkin. Yhden polun seuraaminen vie auttamattomasti pois toiselta.
Mikään kristillinen kirja ei ole koskaan aiheuttanut minulle tunnekuohuja. Paitsi Raamattu kerran. Lähinnä olen raivonnut uskonnollisten kirjoitusten yhteiskunnallisille elementeille (mm. sitä, että Jeesus parantaa rampoja, eikä anna niille apuvälineitä). Miksi siis yhtäkkiä hajoan täysin yhdestä lauseesta, joka sinänsä ei ole kovin merkittävä? Ja miksi sama tapahtui uudelleen, kun olin lukenut koko kirjan?
Voimat eivät riitä. Minä en suostu tällaiseen hajoilemiseen. Ja toisaalta en voi olla miettimättä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Tiedän käyväni läpi vaikeaa prosessia elämässäni, joten olen herkempi kuin tavallisesti. Tällaisessa epätoivossa olisi hirveän helppo kääntyä, tarttua tarjolla olevaan uskonnolliseen oppiin kuin oljenkorteen. Mutta itse uskonnollisuus olisi vähän niin ja näin, koska paniikissaan on unohtanut kysyä itseltään olennaisia kysymyksiä.
Miten uskonto muka helpottaisi minun elämääni? Toisiko se lopulta vain lisää ahdistusta? Minä en nimittäin olisi kovin hyvä harjoittaja. Olen sitäpaitsi aina ajatellut, että uskonnot ovat liian eksklusiivisia. Ei ole kohtuullista, että onnelliseksi voisi tulla vain, jos uskoisi jotain tiettyä auktoriteettia. Jo periaatteessa sellainen on väärin. Jos minä uskoisin johonkin, se ei saisi olla autoritääristä.
Matti Wuori on kuollut. Eläköön Matti!
15.10.05
ne täytyy vallata!
Ylioppilaskunnan edustajistovaalien ehdokassopimus näytti paljon virallisemmalta kuin kunnallisvaalien. Allekirjoituksellenikin vaadittiin kaksi todistajaa! Minä, joka vannoin, etten mene yliopistopolitiikkaan, olen ajautunut sille tielle. Kotonani on pidetty edariryhmän kokous ja minä olen ottanut vahvasti kantaa sen vaaliohjelmaan. Seuraavaksi minut kuulemma lähetetään legendaariseen SYLin liittokokoukseen. Siellä kuulemma naidaan ristiin ja juopotellaan. Ja viilataan pilkkua.
Yliopistopolitiikka on aina tuntunut minusta vähän lällyltä. Eihän yliopisto ole koko maailma, miksi ihmeessä tuhlata paukkuja siihen? Sitäpaitsi demokratia uupuu ylioppilaskunnista kokonaan: edarivaalien äänestysprosentti on onneton, samoin esimerkiksi TAMYn toimintoihin osallistuvien määrä. Jos olen oikein ymmärtänyt, edarin päätösvalta ei edes ole kummoinen.
Toisaalta yliopistopolitiikalla näyttää olevan merkitystä - yksilön kannalta. Moni nykyinen huippuvaikuttaja on aloittanut toimintansa yliopistopolitiikasta. Politiikan teko on opittu yo-kunnassa. Olen varma, että se heijastuu politiikan laajemmille kentille. Ihmiset noudattavat mielellään niitä sääntöjä, joihin heidät on opetettu. Tämä on oikeastaan vähän pelottavaa, sillä olen ollut huomaavinani, ettei ylioppilaskuntapäätöksiä tehdä aina kovin avoimesti. Toiminta vaikuttaa jäykältä. Mieluummin ottaisin vaikutteita vaikka aktivistien spontaanista ja radikaalista toiminnasta.
Kansanedustaja Ilkka Taipale sanoi eräänä päivänä eduskunnassa, että ylioppilaspolitiikka on nykyään munatonta, johon kollegansa Jaakko Laakso, että yo-kunnat pitää siksi vallata viipymättä. Tämä idealistinen tavoite painoi paljon, kun päätin ryhtyä ehdokkaaksi. Kun opiskelijoita kohdellaan kuin tehotuotettua broileria, radikaalille ylioppilasliikkeelle olisi tekemistä. Olen valmis vallankumouksen eturintamaan.
Yliopistopolitiikka on aina tuntunut minusta vähän lällyltä. Eihän yliopisto ole koko maailma, miksi ihmeessä tuhlata paukkuja siihen? Sitäpaitsi demokratia uupuu ylioppilaskunnista kokonaan: edarivaalien äänestysprosentti on onneton, samoin esimerkiksi TAMYn toimintoihin osallistuvien määrä. Jos olen oikein ymmärtänyt, edarin päätösvalta ei edes ole kummoinen.
Toisaalta yliopistopolitiikalla näyttää olevan merkitystä - yksilön kannalta. Moni nykyinen huippuvaikuttaja on aloittanut toimintansa yliopistopolitiikasta. Politiikan teko on opittu yo-kunnassa. Olen varma, että se heijastuu politiikan laajemmille kentille. Ihmiset noudattavat mielellään niitä sääntöjä, joihin heidät on opetettu. Tämä on oikeastaan vähän pelottavaa, sillä olen ollut huomaavinani, ettei ylioppilaskuntapäätöksiä tehdä aina kovin avoimesti. Toiminta vaikuttaa jäykältä. Mieluummin ottaisin vaikutteita vaikka aktivistien spontaanista ja radikaalista toiminnasta.
Kansanedustaja Ilkka Taipale sanoi eräänä päivänä eduskunnassa, että ylioppilaspolitiikka on nykyään munatonta, johon kollegansa Jaakko Laakso, että yo-kunnat pitää siksi vallata viipymättä. Tämä idealistinen tavoite painoi paljon, kun päätin ryhtyä ehdokkaaksi. Kun opiskelijoita kohdellaan kuin tehotuotettua broileria, radikaalille ylioppilasliikkeelle olisi tekemistä. Olen valmis vallankumouksen eturintamaan.
2.10.05
ilmasto muuttuu - muuttuuko politiikka?
Europarlamentaarikkoni kävi tänään keskustelemassa tamperelaisten kanssa oikeudenmukaisemmasta ja sen ansiosta turvallisemmasta maailmasta. Puhuttiin ihmisten eriarvoistumisesta ja ilmastonmuutoksesta. Molemmat lukeutuvat sarjaan vakavat uhat, joihin ei voi puuttua aseellisesti.
Ei tiedetä, kuinka paljon ilmastonmuutos on ihmisen syytä, mutta tiedetään, että joku osuus tämän lajin toiminnalla on. Sitäpaitsi jos tutkijat kerran ovat löytäneet käyttökelpoisia keinoja jarruttaa ilmastonmuutosta, niitä kannattaa käyttää. Kysymys on isoista asioista, kuten juomaveden loppumisesta.
Oli yllättävää kuulla, että EU-maat, etenkin niin sanotut vanhat jäsenet, ovat hillinneet päästöjään paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi Venäjä. Luulisi, että päästöt kulkisivat käsi kädessä elintason kanssa. Mutta näköjään ympäristöteknologialla on sittenkin vaikutusta. EU on muutenkin tehnyt ilmastonmuutoksen torjumiseksi enemmän kuin muu maailma. Tosin verrrattuna muihin jäsenmaihin Suomi on jättänyt liikaa tekemättä. Iso kysymys kuuluu, miten sellaiset jättipäästäjät kuin Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat saadaan mukaan ilmastotalkoisiin tai ylipäätään ympäristötoimintaan. Monet afrikkalaiset kehitysmaat ovat onneksi jo mukana.
USAn touhu on traagisuudessaan koomista. Jossain väitettiin, että Bush on julistanut maansa käyvän sotaa luontoa vastaan. Ja mikä ettei - olisi ihan jännittävää nähdä, milloin W myöntäisi häviönsä. Harmi vaan, että nyt panokset ovat liian isot leikkeihin. Ympäristö pitäisi ottaa tosissaan. Aika kovapäisiä amerikkalaiset ovat, kun eivät tätä vieläkään tajua.
Tilaisuutemme meni hienosti, mutta yksi asia jäi kiusaamaan. Miksi aina täytyy ylistää Eurooppaa verrattuna Yhdysvaltoihin? Nytkin huokailtiin, että voi kun täällä ollaan onnellisempia ja tajutaan maailman tilanne paremmin. Minusta on lähinnä surullista, että maailmassa on paikkoja, joissa menee huonosti. Ihan kuin eurooppalaiset voisivat oman onnellisuutensa ansiosta sanella Yhdysvaltojen meininkiä. Joo, USAn on muutettava tapojaan, mutta EUn alentuva asenne ei auta siinä yhtään.
Ei tiedetä, kuinka paljon ilmastonmuutos on ihmisen syytä, mutta tiedetään, että joku osuus tämän lajin toiminnalla on. Sitäpaitsi jos tutkijat kerran ovat löytäneet käyttökelpoisia keinoja jarruttaa ilmastonmuutosta, niitä kannattaa käyttää. Kysymys on isoista asioista, kuten juomaveden loppumisesta.
Oli yllättävää kuulla, että EU-maat, etenkin niin sanotut vanhat jäsenet, ovat hillinneet päästöjään paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi Venäjä. Luulisi, että päästöt kulkisivat käsi kädessä elintason kanssa. Mutta näköjään ympäristöteknologialla on sittenkin vaikutusta. EU on muutenkin tehnyt ilmastonmuutoksen torjumiseksi enemmän kuin muu maailma. Tosin verrrattuna muihin jäsenmaihin Suomi on jättänyt liikaa tekemättä. Iso kysymys kuuluu, miten sellaiset jättipäästäjät kuin Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat saadaan mukaan ilmastotalkoisiin tai ylipäätään ympäristötoimintaan. Monet afrikkalaiset kehitysmaat ovat onneksi jo mukana.
USAn touhu on traagisuudessaan koomista. Jossain väitettiin, että Bush on julistanut maansa käyvän sotaa luontoa vastaan. Ja mikä ettei - olisi ihan jännittävää nähdä, milloin W myöntäisi häviönsä. Harmi vaan, että nyt panokset ovat liian isot leikkeihin. Ympäristö pitäisi ottaa tosissaan. Aika kovapäisiä amerikkalaiset ovat, kun eivät tätä vieläkään tajua.
Tilaisuutemme meni hienosti, mutta yksi asia jäi kiusaamaan. Miksi aina täytyy ylistää Eurooppaa verrattuna Yhdysvaltoihin? Nytkin huokailtiin, että voi kun täällä ollaan onnellisempia ja tajutaan maailman tilanne paremmin. Minusta on lähinnä surullista, että maailmassa on paikkoja, joissa menee huonosti. Ihan kuin eurooppalaiset voisivat oman onnellisuutensa ansiosta sanella Yhdysvaltojen meininkiä. Joo, USAn on muutettava tapojaan, mutta EUn alentuva asenne ei auta siinä yhtään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
