normit

Hesari kertoi pari viikkoa sitten, että suomalaisia mielenterveyspotilaita kehotetaan näyttämään mahdollisimman normaaleilta. En ihmettele, sillä minua on yritetty saada näyttämään normaalilta koko ikäni. Olen vapautunut normeista vasta, kun olen ymmärtänyt, etten ikinä mahdu niihin.

Minun tapauksessani suurin hyvä oli lääkärien ja muun ympärilläni hyrräävän asiantuntijahenkilöstön mielestä pystyasento. Se onnistui minulta kyynärsauvojen kanssa suhteellisen tuskattomasti, jos ei tarvinnut seistä tai kävellä pitkään, kunnes tulin täyteen pituuteeni ja painooni. Jalkani eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella minua. Siis välttelen pystyasentoa, nykyään en suostu harrastamaan sitä ollenkaan. Eikä elämäni laatu ole kärsinyt ollenkaan, päinvastoin. Nyt minun ei tarvitse koko ajan pelätä kaatumista, etsiä seuraavaa tuolia ja jäädä jatkuvasti muista jälkeen. Niskat ovat kyllä jumissa, kuten sauva-aikanakin, mutta eri syistä. Eniten paheksuttiin konttaamista, joka on minun mielestäni maailman paras liikkumismuoto. Jopa "passivoiva" pyörätuoli oltiin valmis hyväksymään, kunhan en konttaisi. Kaiken pystyasentopropagandan ydin tuntuu olevan, että pystyasennossa on normaalimpi. Mutta kun ei minun kävelyni on yhtä kärsimystä. Ei sitä voi ollenkaan verrata siihen vapaaseen, rentoon jalkojen siirtelyyn, jota ihmiset yleensä harrastavat. Sitäpaitsi jos käveleminen ja seisominen on niin jumalaista, miksi joka paikassa on tuoleja?

Normit ovat ihmisten keksimiä. Niillä saattaa olla paikkansa tieteessä tai kahvipöytäkeskustelussa. Mutta suurin osa ihmisistä ei mahdu normeihin, jotkut mahtuvat enemmän kuin toiset. Jos normien olemassaolo johtaa automaattisesti siihen, että kaikilta vaaditaan niihin mahtumista, lopputulos on yleensä jonkinlainen sorto. Yhdet sanovat, miten toiset saavat olla ja elää. Jos saavat. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten normiin mahtumattomuus vaikuttaa - hyvässä tai pahassa. Sen asian on pikku hiljaa aika muuttua.