minä, urhea vaikuttajanainen

Kirjoitin äsken tekstin johonkin vammaisjärjestöjen yhteistyölehteen. Aiheena oli vaikuttaminen vammaisena naisena. Kirjoituksesta tuli pullisteleva ja julistava, mutta en ole täysin tyytymätön. Siis julkaisen sen täälläkin. Kirjoitin loppuun tittelikseni Vihreän liiton ja itsenäisen elämän liikkeen soturi. Vaikka sota on perseestä, sotilaalliset termit tuovat mukavasti uhoa asenteeseen.


VIERAANTUMATTA LAAJALLA RINTAMALLA

“Luuletko, että poliittista uskottavuuttasi haittaa eniten se, että olet nainen, se että olet vammainen vai se, että olet nuori?” minulta kysyttiin yliopiston harjoitustyötä varten. En muista, mitä vastasin, mutta kysymys paljastaa, että politiikkaa pidetään keski-ikäisten, ei-vammaisten, valkoisten heteromiesten kenttänä.

Olen viihtynyt vaikuttajana hyvin. Yhteiskunnallisessa toiminnassa ollaan korrekteja ja kohteliaita. Jokainen saa puhua vuorollaan, eikä ketään keskeytetä. Sinisilmäinen ei kuitenkaan saa olla. Pienen oppositiopuolueen edustajana minun on joskus alistuttava isojen järjettömiin kassakaappisopimuksiin. Hyvien veljien verkostoille ei minun mielestäni pitäisi antaa saunavuoroja ollenkaan. Aatteelliset ristiriidat ovat mielenkiintoisia, mutta valitettavan harvoin kysymys on niistä. Monesti mietitään vain lyhytnäköisesti, montako virkaa omalla puolueella on jossain organisaatiossa tai saako tällä ehdotuksella varmasti ääniä seuraavissa vaaleissa. Tähän sortuvat ihmiset yli puoluerajojen. Samoin naisliike sortuu silloin tällöin kannattamaan jotain henkilöä vain hänen sukupuolensa perusteella. Vammaisliike on tässä suhteessa poikkeus. Se saisi olla itsekkäämpikin.

Taistelen koko ajan vieraantumista vastaan. On tunnettua, että kun pääsee itse päättäjäksi, vieraantuu omasta ryhmästään. Oikeastaan päättäjistä tulee oma ryhmä. Naisjohtajat soruvat tähän usein. Sama nainen, joka on aiemmin siirtänyt lasten hankkimista, että saisi töitä, syrjii johtajana raskaana olevia nuoria naisia minkä ehtii. He pärjäävät miesten maailmassa, ja pärjätäkseen heidän on ollut pakko häivyttää naiseus itsestään. Tässä voi vaihtaa naiseuden tilalle ihan minkä tahansa määritelmän, vaikka vammaisuuden. Parhaat päättäjät ovat juuri niitä, jotka ovat vielä kabineteissakin ylpeästi sitä mitä ovat.

Oma vammaisuus tuo sellaista asiantuntemusta, jota ei saa kirjoista. Mutta se ei yksin riitä, jos aikoo edustaa vammaisia ihmisiä jossain. On hankittava tietoa, etteivät lausunnot jää yksipuolisiksi. Olen myös sitä mieltä, että vammaryhmien rajoihin kangistuminen on varma tapa epäonnistua tavoitteessa pelastaa maailma. Tarvitaan solidaarisuutta, yhteistä rintamaa.

Yhteinen rintama on iloinen asia myös suhteessa muihin ryhmiin. Liittolaisia hankkiessaan on kuitenkin oltava tarkkana, ettei luovuta omaa päätösvaltaansa heille. Parasta on, jos löytää jonkun, joka kuuntelee ja kunnioittaa, mutta ei ala toimia minun ohitseni.

Joskus ärsyttää, että ihmiset kuvittelevan vammaista ihmistä kiinnostavan vain vammaispolitiikka. Kun korjaa maailman huutavia vääryyksiä, vammaisuudella pitäisi olla yhtä paljon merkitystä kuin sinisillä silmillä tai ruskealla tukalla. Silloin ratkaisevat ihan muut asiat: tieto, taito ja vakaumus.

Vaikuttaminen on minusta hauskaa, koska viihdyn kokouksissa ja tykkään vääntää sanamuotoja papereihin. Niille, joita tämä ei kiinnosta, voin kertoa, että vaikuttaminen voi olla muutakin. Kaikki lähtee siitä, että ilmaisee mielipiteensä.