joku otsikko

Vietin joulun vanhempieni seurassa. Siellä huomasin, että olen vanhapiikaistunut. Ärryin paljon aiempaa helpommin kaikenlaisesta metelistä, joka tulee viidestä ihmisestä ja viidestä lemmikistä. Haaveilin koko ajan kotiinpaluusta: hiljaisuudesta ja yksinolosta. Vetäydyin iltaisin jo kymmenen maissa lukemaan Karamazovin veljeksiä. Se on muuten erinomainen kirja. Ei sillä, että ihmisissä olisi ollut jotain vikaa. Ei vaan aina jaksa.

Olen iloinen, että ihmiset tietävät niin tarkkaan, mistä pidän. Lahjoissa ei ollut mitään muuta kuin kovin mieluisia asioita: lakua, teetä, kaunis paita ja niin edelleen. Etenkin se lahja, jonka sain ennen joulua, sai minut kikattelemaan itsekseni vielä tapanina.

Nyt sitten, ollessani kotona, olen elänyt hitaasti: jatkanut kirjaa, chattaillyt, vastaillut sähköposteihin. Omassa tahdissani. Tiedän, että flippaisin, jos tämä kestäisi kauan tai en tietäisi, että tämä loppuu joskus. Jo tänään tuli hetkeksi vähän yksinäinen olo.

Mietin jouluna virheitä, joita olen tehnyt tänä vuonna. Katuminen tekee silloin tällöin hyvää. Se on terveellistä, kunhan sen ei anna muuttua lamauttavaksi, jäytäväksi syyllisyydeksi. Ehkä ensi vuonna osaan olla toistamatta samoja virheitä.