Gruss Gott!

Outoa, ettei munchenilaisen hotellin tietokoneessa ole skandinaavisia merkkeja ollenkaan, vaikka kylla niita kaytetaan saksankin kielessa.

Muistin Munchenin jotenkin idyllisempana. Oikeastaan tama ei ole keskimaaraista esteettomampi tai viihtyisampi. Mutta vie tama ehdottomasti voiton esimerkiksi Brysselista. En voi olla rakastamatta Raatihuonetta, kirkkoja ja hassuja baijerilaisia matkamuistoja. Ilahduttavaa oli loytaa taalta valtavan iso kauppa, jossa myydaan kaikenlaisia luomujuttuja - ja porvoolaista lakua. Naiden murre muistuttaa hyvin vahan sita, mita lukiossa opetettiin saksana, mutta yritan urheasti hoitaa kaiken saksaksi.

Tanaan kaytiin kahdessa kirkossa. Ensimmaisessa, pienemmassa, ei paassyt eteista pidemmalle ihailemaan kaikkea Jumalalle tuhlattua kultaa, mutta sekin riitti antamaan kuvan pyhasta ilmapiirista. Toinen kirkko oli Munchenin ehka suurin kirkko, Frauenkirche, joka muistuttaa enemman pyhiinvaelluskohdetta kuin kirkkoa, jonne kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Sivukaytavilla on maalauksia, lasimaalauksia ja patsaita syvennyksissa, joihin useimmista ei paase. Ei tarvitsekaan, silla porttien lapi nakee ihan tarpeeksi. Kun kavin Frauenkirchenissa ensimmaista kertaa kuusi vuotta sitten, pelkasin. Ilmapiiri oli jotenkin niin suurellinen, etten tiennyt, miten minun pitaisi olla. Nyt ahmin pyhaa henkea niin, etta innostuin maksamaan 50 senttia siita, etta sain sytyttaa kynttilan muiden kynttiloiden joukkoon kirkon aulassa. Vaikka en millaan saa uskottua Jumalaan, kirkossa kayminen jotenkin puhdistaa. Kai siina on jotain ikiaikaista, kun samat kertomukset on toistettu huolellisesti kerta toisensa jalkeen.

Kauniisti hymyileva matkaseuralaiseni sanoi ahdistuneensa Frauenkirchenista. Hanen mielestaan sen lattiat lainehtivat verta. Veri on ihmisista, jotka on vakivaltaisesti pakotettu rakentamaan kirkkoa ja niista, joiden veri on vuotanut kirkosta kasin annettujen maaraysten takia. Totta on, etta katolinen kirkko ei ole kohdellut omiaan tai toisia historian saatossa kovin hyvin. Mietin verivertausta pitkaan. Ei sita oikein voi kieltaa. Totta, kirkot tulvivat veresta. Mutta teinko vaarin hiljentyessani hetken ja sytyttaessani kynttilan? Tuskin. Kuten Sinuhe sanoi, on hyva uhrata aina sille jumalalle, jonka alueella sattuu olemaan, vaikka ihan varmuuden vuoksi. Sitapaitsi en usko, etta kynttilan sytyttaminen ja kauniit toiveet paremmasta maailmasta menevat koskaan ihan hukkaan.

Kavimme myos Kaupunginmuseossa, missa oli useita nayttelyita. Mieleen jai erityisesti maalaus melkein kuolleesta perheesta, jonka isan Daavidin tahden muotoisesta sydamesta oli napanuoran nakoiset kanavat aidin ja tyttolapsen sisaan. Vieressa kerrottiin naisesta, joka on koko elamansa paennut holokaustia. Minun on vaikea ymmartaa juutalaisvihaa, tai yleensa ihmisten lokerointia. Ihmisiahan tassa kaikki ollaan, ja ainakin uskonnon pitaisi nimenomaan tehda ihmisten elama paremmaksi, ei hankaloittaa sita.

Ajatus yleismaailmallisesta ihmisyydesta nousi esiin siina museon kerroksessa, josta Kauniisti hymyileva piti selvasti eniten. Siella oli ainakin minun silmaani valtava kokoelma soittimia eri maista ja eri aikakausilta. Kaikkien kulttuurien soitinvalikoima naytti aika samanlaiselta: oli kielisoittimia, rumpuja ja puhaltimia. Eivat ihmiset niin erilaisia ole, mina ajattelin. Musiikki on kivaa, asui missa vaan.