maailmantuska

Jee, olen saanut ekan oikean kommentin blogiini! Tätä lukee edelleen korkeintaan viisi ihmistä ja hyvä niin.

Maailmantuska on kohta lukioaikaisissa mitoissaan, ellei ylikin. Lukiolaisminäni ei tivannut itseltään, miten oli onnistunut maailmanparannuksessaan, koska sillä ei ollut siitä minkäänlaista kokemusta. Nykyinen minäni taas on kuvitellut viimeiset kuusi vuotta tekevänsä jotain, mutta tulokset ovat heikkoja, jopa olemattomia. Vaikka olisin voinut tehdä jo paljon enemmän.

Kaikkein kauheinta tässä kriisissä on, että kysymys ei ehkä olekaan siitä, että yhteiskunta on paska, vaan minusta. Minä en ole tarpeeksi ahkera, fiksu ja taitava. Eikä toivoa paremmasta juuri ole. Minun älykkyyteni ei ehkä riitäkään mihinkään merkittävään. Turha sanoa, että kannattaa yrittää ja tehdä ainakin vähän. Minulle ei nimittäin riitä vähän. Yritän hokea itselleni, että kyllä tällaistenkin urpojen mielipiteitä tarvitaan, mutta se on vain itsepetosta. Oikeasti maailmassa riittää ihmisiä, joiden toiminnasta on oikeasti jotain hyötyä.

Minä en ole edes kovin rohkea. En uskalla avata suutani paikoissa, joissa ehdottomasti pitäisi. Kun tarvittaisiin faktatietoa, minulla ei ole sitä. En osaa tehdä teräviä päätelmiä. En ole taitava käytännön asioissa. En ole karismaattinen. Hädässä olevan ihmisen kohtaaminen tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä, koska en tajua ihmisiä ollenkaan. Olen menettänyt intoni kirjoittamiseen liian kauan sitten, eikä se ole osoittanut merkkejä paluusta, joten tekstini ovat huonoja. En ole luova, että voisin parantaa maailmaa taiteen kautta. Yksinkertaisesti minulla ei ole mitään valmiuksia maailman parantamiseen. Miten ihmeessä tajuan sen vasta nyt?

Mutta jos minä en tee tätä, mitä teen?