tuhlaaja-ala

Jos katsoo Tampereen kaupunginvaltuustossa istuvien ammatteja, huomaa, että eniten on sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä. Valtaosa vaalien aikaisista iskulauseista koskee palvelujen turvaamista. Lukemattomat sosiaali- ja talouspoliittiset tutkimukset osoittavat, että palvelujen tarjoaminen kannattaa. Vallassa ovat demarit, nuo hyvinvointivaltion isät ja äidit. Taloustilanne ei ole ollenkaan niin heikko kuin muutama vuosi sitten.

Samaan aikaan puhutaan sosiaali- ja terveyssektorin kalleudesta. Siltä vaaditaan tuottoja, kuten kaikilta muiltakin Tampere OY:n osastoilta. Sanotaan, että se on tehoton, koska tuloksia ei synny tappotahdilla. Sille myönnetään toistuvasti vähemmän rahaa kuin se tarvitsee, vaikka totuus on varsin hyvin tiedossa. Kaupunkilaisia syytetään päättäjien ja virkamiesten keskusteluissa siitä, että he vaativat palveluitaan vaikka oikeudessa asti. Kuntatalouden säästökuuri on jäänyt päälle, vaikka pahin oli ohi jo kauan sitten.

Puhtaasti periaatteellisella tasolla olisi mahdollista siirtää rahaa sektorilta toiselle, esimerkiksi kiinteistötoimelta sosiaali- ja terveystoimelle, mutta jos niin tehdään, siirto on yleensä kosmeettinen. Olen miettinyt, mistä se johtuu. Aiheuttaako sosiaali- ja terveystoimen muihin verrattuna jättimäinen budjetti harhan, että nimenomaan siitä pitää leikata? Onko säästöjä hehkuttavilla poliitikoilla taikavoimia, joilla ne lumoavat kaikki muut? Eikö ihmisten hyvinvointi olekaan valtuutetuille oikeasti tärkeää?

Sosiaali- ja terveyslautakunnassa ei voi vaikuttaa sille annettavan rahan määrään. Korkeintaan voi katsoa, että vähää olemassaolevaa jaetaan oikein ja että vedetyt linjat ovat järkeviä. Lautakunnassa mietitään, mistä voisi vielä nipistää, kun kaupunginhallitus muistaa jatkuvasti huomauttaa, että juuri tämä ylittää budjettinsa ihan koko ajan. Viime vuonna lautakunta vetosi valtuustoon, että se tajuaisi oman tyhmyytensä, mutta valtuusto pysyi jääräpäisenä. Tehty lisäys oli niin pieni, ettei sillä saatu oikeastaan mitään. Sosiaali- ja terveyslautakunnan rankaiseminen menee naurettavuuksiin asti: muut lautakunnat viedään varajäsenineen joka vuosi kerran tai kaksi kylpylään tai vastaavaan kohteeseen kahdeksi päiväksi, mutta sosiaali- ja terveyslautakunnan koulutukset ovat tiukasti yksipäiväisiä tai sitten varajäsenet eivät pääse mukaan. Kiusa se on pienikin kiusa.

Kaikkein inhottavin säästökeino tuli esiin muun muassa Anna Metterin taannoin julkaisemassa tutkimuksessa. Hän osoitti, että valtio ja kunnat säästävät vuosittain miljoonia euroja, koska ihmiset eivät hae tukia, joihin ne on varattu. Ongelmallisia ovat esimerkiksi ehkäisevä toimeentulotuki, työkyvyttömyyseläke, vammaistuet ja sairauspäivärahat. Metteri osoittaa kuulemma (en ole vielä lukenut itse tutkimusta), että monet eivät tiedä olevansa oikeutettuja etuuksiin, jotka laki selvästi heille takaa. Toinen ongelma on, etteivät ihmiset osaa tai jaksa hakurumbaa. Se ei ole yhtään ihme, jos ihminen on sairas tai keskellä vakavaa kriisiä. Vaikka olenkin sosiaalipolitiikan opiskelija, en ensimmäiseksi sairastuessani mieti, mihin rahaan olen tällä kertaa oikeutettu. Onneksi sairastun yleensä vain perusflunssaan ja minulla on työterveyshuolto.

Tampereella on tullut esiin, että viranomaiset laiminlyövät neuvontavelvollisuuttaan laimin. Heidän pitäisi kertoa asiakkaalle, mihin hänen tilanteessaan on oikeus. Esimerkiksi, jos vanhuksen liikkuminen on tarpeeksi vaikeaa, hänelle pitäisi kertoa vammaispalvelulain ilosanomasta. Kela, joka ei muuten ole mikään hyvis, hoitaa ainakin yliopisto-opiskelijoiden valistamisen mallikkaasti lähettämällä kaikille hyväksytyille opintotukihakemukset ja ohjeet niiden täyttämiseen. Eikö mummollekin voisi jakaa lomakkeita jo lääkärillä, joka tutkii hänen kipeän selkänsä? Kertomatta jättäminen on niin silmiinpistävän yleistä, että se vaikuttaa järjestelmälliseltä. Enkä ihmettele - tällä tavalla viranomainen tekee kuten päättäjät ovat neuvoneet eli säästää rahaa.