ettei valtiolla olisi uskoa

Luen tenttiin. Kirja on Hugh McLeodin Secularisation of the Western Europe 1848-1914. Olen puolessa välissä, mutta teksti vaikuttaa tähän asti äärimmäisen mielenkiintoiselta. McLeod käsittelee Englannin, Saksan ja Ranskan maallistumista monelta kannalta: poliittiselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta. Se on virkistävää, sillä yleensä maallistumisesta puhutaan hirvittävän yksipuolisesti.

Erityisesti minua kiinnostaa poliittinen näkökulma, joka ei yksinäänkään ole yksiulotteinen kysymys. Millaisia lakeja, asetuksia ja toimenpideohjeita pitää kehittää, että yhteiskunta maallistuu? Ja millaiset tulokset tulkitaan maallistumiseksi?

Ranskan politiikka on tunnetusti jo kauan (McLeodin mukaan juuri vuodesta 1848) pyrkinyt pitämään valtion tiukasti erossa uskonnosta. Siellä on katsottu, että uskonto on jokaisen yksityisasia, joka kuuluu selkeästi ihmisten vapaa-aikaan ja kotiin. Vielä pidemmälle on menty kommunistisissa maissa, missä uskovia ihmisiä on pidetty enemmän tai vähemmän huonoina kansalaisina, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten on maita, joissa uskonnolla on näkyvä ja tunnustettu rooli politiikassakin. Esimerkiksi Tuplavee uhoaa olevansa ristiretkellä.

Vaikka päätöslauselmat olisivat kuinka maallisuuteen pakottavia, ihmiset harjoittavat uskontoaan, se tiedetään ihan varmasti. Joskus se jopa vahvistaa uskonnollisia ryhmiä, jotka kokevat valtaa pitävät niinä esteinä, jotka voittamalla kirkkaus koittaa. Koska uskonnolliset yhteisöt toimivat valtiossa, politiikan on otettava niihin kantaa, yritti olla kuinka maallinen tahansa. Jos vaikka mormonit haluavat rakentaa temppelin Espooseen, Espoon kaupungin on otettava kantaa hankkeeseen. Mormonien perustelut temppelinsa rakentamiselle ovat vahvasti uskonnolliset: heille on tärkeää, että voi käydä mahdollisimman pyhässä paikassa mahdollisimman lähellä. Espoon kaupunki vähän empii, pelkää ehkä alueelleen vyöryviä pyhiinvaeltajamormoneja ja ympäröivien tonttien arvon kehitystä. Myös lähiseudun asukkaat ottavat kantaa, kuka mitenkin. Mormonit saavat temppelinsä, ja sen avajaisia vietetään 2006 kesällä (silloin siellä on myös avoimien ovien päivä ei-jäsenille, jonne pääsyä minä odotan suurella hartaudella). Käydyssä keskustelussa on epäilemättä tullut esille selkeästi uskonnollisia argumentteja. Jos ei muuta, uskontoa on dissattu. Sekin on uskonnollinen kannanotto.

Täysin maallista politiikkaa ei ole, ellei uskonto katoa maailmasta tyystin. Tuskin katoaa. Jos minulta kysytään, Dalai Laman ajama yleismaailmallinen myötätunto ei ole yhtään huono poliittinen tavoite ja keino. Valitettavasti uskonnolliset argumentit sisältävät liian usein hyvän tahdon lisäksi sellaisia arvotuksia, joista en pidä ollenkaan. Esimerkiksi Irlannin aborttikielto tökkii aika pahasti. Periaatteessa en ole uskonnollisia argumentteja vastaan, mutta kun ne eivät pysy normaaleissa mittasuhteissa, koska niiden auktoriteetiksi ei ilmoiteta puhujaa itseään vaan jumala, joka on kaikkitietävä. Ja kuka voisi vastustaa omaa luojaansa? Ja yhtäältä en ole varma, onko puhtaasti maallinen keskustelu kaikissa tilanteissa oikeasti maallista. Eikö olisi ihan hyvä, että esimerkiksi aborttikysymyksessä esittäisi kaikki omat perustelunsa, vaikka osa niistä liittyisi uskonnostakin kumpuaviin käsityksiin?