parempi maailma vai nätimmät paperit?

Kun en päässyt yliopistoon, tarvitsin tekemistä. Samaan aikaan olin menettämässä mielenterveyteni repivän maailmantuskan takia. Osittain näistä syistä, mutta enimmäkseen sattumalta, ajauduin yhdistyksiin. Ensin Kynnykseen, sitten vihreisiin. Ajatus siitä, että voisin tehdä jotain maailman parantamiseksi ja toisten auttamiseksi tuntui hienolta. Yhdistyksissä pörräsi hyviä tyyppejä. Rehellisesti sanoen en tiedä, mikä minut on lopulta pitänyt mukana tässä touhussa - ehkä vaan olen liian laiska, että viitsisin ottaa uutta suuntaa.

Vaikka motiivini ovat hämärät, olen varma, etten ainakaan janonnut yhdistysbyrokratiaa. Maailma ei sanottavasti parane jäsenrekisterejä setvimällä ja ilmoittamalla muuttuneista nimenkirjoittajista Patentti- ja rekisterihallitukselle. Jos kaikki RAY:n hakemusten ja raporttien tekemiseen kuluva aika käytettäisiin vammaisten oikeuksien ajamiseen, henkilökohtainen avustaja olisi ollut subjektiivinen oikeus jo kymmenen vuotta. En ihmettele, että monet kyllästyvät järjestötoimintaan.

Maailmanparantamisyhdistysten, jollaisissa minäkin pörrään, ideana on olla ääni ruohonjuuritasolta, asiantuntija, lobbaaja. Yhdistyksen äänellä saa tarkemmat korvat kuuntelemaan kuin yksin. Saa myös tavata samanhenkisiä ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia. Mutta kun aatteellisen yhdistyksen hallituksessa pohditaan kymmenen tuntia, millaisiin sektoreihin budjetti jaetaan ja monessako erässä työntekijän palkka kannattaa maksaa, voimat loppuvat niin, että keinoja maailman pelastamiseen ei jaksa miettiä ollenkaan. Minulla ei esimerkiksi tällä hetkellä ole yhtään selkeää visiota siitä, mitä voisin seuraavaksi tehdä vaikka Tampereen esteettömyyden eteen. Puhumattakaan, että ehtisi toteuttaa niitä.

Jäljelle jää vain huono omatunto, kun on hoitanut huonosti sekä yhdistysbyrokratian että maailmanparantamisen, kun on yrittänyt tasapainoilla niiden välillä.