pyhäpäivän hiljaisuudesta

Olen edelleen vankina asunnossani. En ole tavannut ketään koko viikonloppuna. Enkä käynyt suihkussa. Tänään itkin vähän, mutta en ahdistusta, vaan Sirkka Turkan runoa, jonka luin Hesarin Kuukausiliitteestä. Eläinaiheiset tekstit, elokuvat ja kaikki muut itkettävät aina.

Olen syönyt paljon pähkinöitä. Kuten Tietojenkäsittelytieteilijä ystävällisesti muistutti, ne ovat rasvaisia eli lihottavia. Kun saan pyörätuolini korjattua, se ei ehkä kestä painoani ja jään ikuisesti kotini vangiksi.

Luin tenttiin muutaman kymmenen sivua. Opiskelut junnaavat pahasti, koska en jostain syystä osaa orientoitua niihin. Olen jo toisen vuoden opiskelija, mutta en vieläkään tajua, että olen sisällä ja nyt saisi oikeasti tehdä sitä, mistä viisi vuotta haaveilin. Toisaalta olen katkera yliopistolle. Jos se olisi ottanut minut sisään heti, en olisi täyttänyt aikaani kaikella muulla. Jotkut Tahot ottivat minut vakavasti, ehkä miellytän mieluummin niitä. Joo, tuo ajatus on lapsellinen ja tyhmä. Oikeasti kysymys on vain laiskuudestani.

Paljonkohan maksaisi sellainen palvelu, että pyörätuolinsa saisi korjautettua mihin aikaan vaan? Yritin löytää netistä tietoa siitä, onko missään kaupungissa apuvälineiden viikonloppukorjausta, mutta en löytänyt. En usko, että on. Pyörätuoli saa hajota siis vain virka-aikana. Ja jos se menee pahemmin hajalle, elämä täytyy pystyä lopettamaan muutamaksi päiväksi. Tätä voisi ehkä verrata sairastumiseen, mutta kun kysymys on pelkästä ulkoisesta raudasta, vertaus ontuu. Tai jos verrataankin, niin onhan päivystys, joka on auki aina.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, etten ole tärkein kellekään. Tähän ongelmaan olen ajatellut parisuhteen auttavan, vaikka toisaalta tiedän, ettei se niin mene. Tänään Matroskin puski otsaansa minun otsaani vasten ja kehräsi onnessaan, niin kuin se aina tekee. Sille minä olen maailman tärkein ihminen. Luulen, että elän hetken tällä kauniilla, mutta vähän ohuella lohdulla.