suuren häpeän pienet hetket

Sain vapaalipun Telakalla vierailleeseen esitykseen Tommi. Se teki tämän päivän aikataulun ärsyttävän tiukaksi, mutta kyllä kannatti. Olen alkanut taas istuskella Telakalla, syödä ja tavata ystäviä. Tuntuu kuin olisin palannut omalle maallani. Näytelmän oli käsikirjoittanut Radiopuhelimet-yhtye, joka myös parilla ihmisellä vahvistettuna esitti sen. Se kertoi miehestä, jota häpeä seurasi koko hänen elämänsä. Varmaan siinä elämässä oli muutakin, mutta näytelmään oli koottu nimenomaan häpeän hetket. Tommi sai käytöshäiriöstään diagnoosin, joka ei herättänyt luottamusta tulevaisuuteen.

Tommissa oli hyvin vähän kohtauksia aikuisiältä. Totta. Lapsuuden juttujahan tässä eletään kerta toisensa jälkeen. Se on epäreilua, sillä lapsena ei tiedä vielä mitään, ei kukaan. Pahimmatkin koulukiusaajat saattavat olla aikuisena ihan järkeviä tyyppejä. Toisten käytös ei tunnu niin selittämättömältä. Aikuisuutta vältellään ihan syyttä. Miksei aikuinenkin voisi tehdä hauskoja asioita? Minä uskallan tehdä niitä vasta nyt.

Totta on sekin, että häpeä on pieniä hetkiä. Ne jäävät junnaamaan aivoihin, toistavat itseään, painavat itsetuntoa ja harmittavat. Ne kasvavat valtavan kokoisiksi, vaikka kaikki muut unohtaisivat ne saman tien.

Tommissa kuolema oli tumma hahmo ovenraossa. Häntä ei voinut tunnistaa. Mutta niin hän vaan tuli. Ja toi vaaleanpunaisen dinosauruksen ja kumisen norsun. Vai oliko se toisinpäin? Kuolemalla voisi spekuloida loputtomiin. Tai siihen asti, kunnes kuolee. Kaikenlaiset oletukset siitä ovat mielenkiintoisia. Ja tämä erityisesti. Sillä sen mukaan kuolemaa ei tarvitse sittenkään ottaa niin kovin vakavasti.

Ennen esitystä luin Voimasta Aki Kaurismäen haastattelua. Olin hänen kanssaan eri mieltä kansallisvaltioiden tarpeellisuudesta, mutta samaa mieltä Sinikka Mönkäreestä ja siitä, että hyväosaisten kuvaaminen ei ole mielenkiintoista. En ehtinyt haastattelussa edes puoleen väliin, mutta tämä jälkimmäinen lausunto vilahteli mielessäni koko Tommin ajan. Sekin olisi ollut hemmetin tylsä, jos päähenkilö olisi ollut kultalusikka suussa syntynyt menestyjä, jonka suurin häpeä olisi liittynyt farkkujen merkkiin. Täytyy lukea haastattelu loppuun.

Toivon, että Franz Kafka ilmestyisi uniini, että voisin keskustella hänen kanssaan. Elävistä taiteilijaneroista tärkeimmän kanssa olenkin jo puhunut. Minä rakastan Franz Kafkaa.

Kaipaan syliä. Koko ajan ja paljon.