Äiti sanoi aamulla, että vaikutan onnelliselta. On mukavaa, jos edes näytän siltä. Eilen illalla ja tänään on ollut tosi heikko olo, enkä oikein osaa ajatella sen paremmin onnellisia kuin onnettomia.
Olin tiistaina puhumassa seminaarissa, jonka aihe oli esteetön opiskelu. Olin tyrmistynyt, kun auditorion etuosaan, jossa puheenvuoro piti pitää, oli portaita. Olin siis matkustanut Ouluun asti puhuakseni tilaisuudessani, johon en edes päässyt! Olin vähällä lähteä saman tien takaisin. Pidin kuitenkin puheenvuoroni, tosi vihaisen. Sen saama suosio ärsytti lisää. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vammaisten sorron esiinnostamista pidetään aiheellisena ja rohkeana. Mutta jos sitä oikeasti pidettäisiin aiheellisena ja rohkeana, eivätkö kuulijat myös tekisi jotain?
Vammaispolitiikassa on se perustavanlaatuinen ja vakava ongelma, että se hyssytellään kuoliaaksi. Kaikki ovat yhtä mieltä vammaisten oikeuksien turvaamisesta, mutta johonkin se yksimielisyys unohtuu, kun jutuista oikeasti päätetään. Tuollakin, Oulun yliopistolla, on varmaan todettu, että kyllä nuo portaat on huonot, mutta salin muuttaminen esteettömäksi maksaisi liikaa. Ja kyllä joku kohtuus täytyy olla. Yliopistoa ei voi pitää pahana, vaan täytyy ymmärtää "tosiasiat" eli raha. Näin vammaispoliittinen keskustelu on taas vaiennettu tehokkaasti ja melkoisen pysyvästi. Melkein toivoisin, että joku avoimesti vastustaisi esteettömyyttä. Sen kanssa voisi taistella kunnolla. Sikäli museovirasto on ihanteellinen instanssi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti