ison ratkaisun jälkeen on aina tyhjä olo

Tampere on uusi ruotsinlaiva. Täällä hengailee koko ajan tyyppejä, jotka haluavat hetkeksi irti arjestaan. HYY:kin raahasi luottamushenkilönsä tänne örveltämään. Ja mikäs siinä. Täällä on kivaa, vaikka meri-ilma puuttuukin.

Irtisanouduin palkkatyöstäni. Minusta tulee päätoiminen luottamushenkilö ja opiskelija. Olen jotenkin paljon onnellisempi nyt, vaikka töitä on vielä tämä ja ensi kuu. Valmistaudun henkisesti tulevaan aineelliseen köyhyyteen: olen alkanut katsella tavallisten ruoka-aineiden hintoja, miettinyt, mistä kaikesta voi nipistää ja lukenut Hesarin lukijoiden tarinoita köyhyydestään. Harkitsen vakavasti, että alkaisin dyykata ja ommella itse vaatteita. Tiedän, että kaikkein vaikeinta on luopua kahviloista. Kulutan niihin järkyttävät määrät rahaa. Hieman surettaa sekin, ettei ole enää varaa matkustaa ulkomaille.

Juuri kun ehdin valittaa kirjakaupassa, että Anna-Leena Härkönen on äidiksi tulonsa jälkeen muuttunut lähinnä ärsyttäväksi kirjoittajaksi, sain käsiini uuden Annan, jossa hän kirjoittaa kotiäitiyden ihannoimisesta. Kolumni kohotti minut feministiseen hurmioon. Samassa lehdessä Jaakko Heinimäki kumoaa ikiaikaisen käsityksen siitä, että naiset ovat tunteellisia ja miehet järkeviä. Hänen mielestään asia on päinvastoin ja miehet itseasiassa pelkäävät naisten rationaalisuutta. Sitten vielä väitetään, että naistenlehdet ovat pelkkää hömppää.

Olen miettinyt paljon, pitäisikö minun olla toisenlainen.

tanssikaveri laihanlainen

Töissä oli kuolemantapaus. Olen aika surullinen, vaikken edes tuntenut ihmistä kovin hyvin. Niin raakaa kuin se onkin, olen myös vähän vihainen siitä, että jäin taas yksin nuorisoasioiden kanssa. Kuoleman jälkeen aina suurin tunne on kuitenkin hämmennys. Joku, joka on vielä eilen ollut, ei olekaan enää. Etenkin, kun ihminen oli niin nuori. Vaikka tiedän hyvin, että ihminen voi kuolla koska vaan, eikä kysymys ole mistään muusta kuin tuurista, nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina epäoikeudenmukaisemmalta kuin vanhan.

Kuolemantapaus osui ajankohtaan, jossa olin juuri nousemassa pohjalta. Eilen aamulla tuntui jo ihan hyvältä. Olin toiveikas. Oli kevät ja ties mitä. Vaikka pyörätuoli joutui huoltoon, elämä tuntui voittavan. Eipäs voittanutkaan.

ihminen hyvinvointivaltiossa

Ikävän tappiolliselta tuntuvan vaalivoiton jälkeen olen hakenut pohjakosketusta. Sen jälkeen suunta on aina vain ylöspäin. Koska en käytä alkoholia tai muita päihteitä (no, kofeiinia, joo, mutta siitä ei mene ainakaan näillä määrillä sekaisin), olen turvautunut hyväksi havaitsemaani kirjalliseen ja kuvalliseen aineistoon. Juuri mikään ei voi ahdistaa enempää kuin Venäjältä ja Neuvostoliitosta tulevat tarinat, oli kysymys sitten faktasta tai fiktiosta. Venäjän oloja kuvitellakseen tarvitsee vain keksiä pahin mahdollinen ja sitten kertoa se miljoonalla.

Olen lukenut Anna Politkovskajan avunhuudon Putinin Venäjä ja Ryszard Kapuscinskin käsittämättömän taidokkaan Imperiumin ja päässyt puoleen väliin Moshe Lewinin hieman kuivaa Neuvostoliiton vuosisataa. Tulos on toivottu. Pohjalla ollaan.

Jatkoin kuitenkin itseni kiduttamista eilen Lukas Modyssonin elokuvalla Lilja 4-ever. En suosittele sitä kenellekään, joka haluaa nukkua seuraavana yönä. Lilja on 16-vuotias tyttö, joka jää yksin Venäjän köyhyyteen, kun äiti lähtee paksun, kaljun äijänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Rahanpuutteessa hän alkaa kaupata seksiä. Maine kiirii, joten jo ennestään kamala elämä muuttuu vielä hirveämmäksi. Lilja tapaa Andrein, joka huijaa hänet Ruotsiin parittajan myymäksi maksulliseksi naiseksi. Tarinasta tulee mieleen yksi musiikkivideo.

OIkeasti elokuva kertoo jopa enemmän Ruotsista, lännestä, kuin Venäjästä. Meidän sosiaalidemokraattisissa kansankodeissamme käydään säälimätöntä orjakauppaa ulkomaisilla ihmisillä, joiden perään kukaan ei kysy. Ja mitä kukaan voisi tehdä, kun näitä ihmisiä pidetään lukittujen ovien takana ja kuljetetaan asiakkaidensa luo Volvoilla, joissa on tummennetut ikkunat? Vaikka kuinka päätettäisiin, että he saavat oleskeluluvan ja suojelua, he todennäköisesti ehtivät kuolla joko oman tai parittajan käden kautta kauan ennen kuin kukaan ehtii niitä tarjota.

Ehkä eniten inhoan miehiä, jotka ostavat seksiä parittajien välityksellä. Suoraan sanoen on aika vaikea käsittää, mitä he saavat, jos toinen osapuoli on selvästi vastahakoinen, yhteinen kieli puuttuu ja niin edelleen. Niilläkin on varmaan paha olla, mutta joku raja toisen ihmisen hyväksikäytölläkin. Tuskin se tuolla tavalla häviää. Seksiseikkailuja saa jopa ilmaiseksi esimerkiksi jostain netin deittipalveluista. Miehet eivät ehkä tule ajatelleeksi ostamansa palvelun eettistä hintaa, vaikka tietävätkin, että siinä on paljon väärää. Ilmiöstä vaietaan tehokkaasti. Toivottavasti edes joku päättää tämän elokuvan ansiosta hemmotella itseään jotenkin muuten, vaikka reilulla punaviinillä tai hyvällä kirjalla. Suosittelen esimerkiksi Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaajaa. Jos joku keksii, miksi sen nimi on tuollainen, pyydän kertomaan.

yhden asian väsymys

Yleensä elämässäni on yhtä aikaa noin miljoona asiaa. Tuntuu jotenkin absurdilta, että nyt kaikki liittyy yhteen ainoaan. Vielä hullummalta tuntuu, että kaikki on ohi ihan ihan ihan kohta.

Läävä on muuttunut hippiläksi ja asteen läävemmäksi. Alan olla väsynyt. Niin väsynyt, etten muista mitään, ajattele mitään, kirjoita järkeviä lauseita, anna lähellekään toteutumiskelpoisia käskyjä. Minusta ei ole yhtään mihinkään. Haluaisin ehkä vain itkeä ja sitten nukkua niin syvää unta, että en heräisi, vaikka minut yritettäisiin syödä.

Eikä tämä sillä, että en nauttisi näistä ihmisistä ja tästä tilanteesta. Keskustelut ovat mielenkiintoisia, tunnen tekeväni jotain tärkeää puolueelle. Tiedän, että muistan tämän elämyksen ikuisesti. Vuoden päästä olen unohtanut väsymyksen ja stressin ja muistan tiimihengen, tiiviin työtahdin huuman ja niin edelleen. Tekisin tämän kaiken koska tahansa uudelleen.

Juuri nyt haluaisin melkein loputtomasti silityksiä.

aseista riisuvat ihanat

Joskus elämä vaan menee juuri niinkuin toivoo. Tajusin minuutti sitten, että haaveilin lapsena, että saisin aikuisena kirjoittaa paljon. Nyt, aikuisena, en voi valittaa, etten saisi kirjoittaa. Suollan kannanottoja, blogitekstejä, vastauksia kyselyihin, sähköpostiviestejä ja mielipidekirjoituksia kuin viimeistä päivää. Kyyninen voisi tietenkin kysyä, mitä tapahtui moniulotteisille henkilöhahmoille, tyylilajien vaihtelulle ja muulle kaunokirjalliselle.

Muistan täydellisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Juuri siksi minusta on maailman suurinta ylellisyyttä, että nykyään voi esimerkiksi vähän flipata, eikä elämä lopukaan siihen. On ihania, joille voi mainita asiasta ja saada myötätuntoa. Ja minähän otan silityksiä vastaan ehkä liiankin ahnaasti.

Onkohan Heidi H:n lanseeraama Sosiaalinen ilmastonmuutos täällä jo? Tyypit rakastuvat toisiinsa ja alkavat pussailla, vaikka vielä ei ole edes kevät. Sähköpostiin ilmaantuu hääkutsuja ja pikaviestikeskusteluissa arvioidaan, kuka on ihastunut keneenkin ja sohvalla istuu parisuhteellinen ystävä. Järki uhkaa lähteä itseltäkin, kun tällaista romantiikan määrää katselee.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, kuinka suivaannuin, kun omat pettivät, mutta sitten tuli liian hyvä olo ihanien ihanuudesta. Sitten vielä Radio soittaa M.A. Nummisen ihanaa laulua, jossa ollaan Helka-neidin saunassa, ihanaa, ihanaa. Ehkä ei viitsikään raivota enää.