Töissä oli kuolemantapaus. Olen aika surullinen, vaikken edes tuntenut ihmistä kovin hyvin. Niin raakaa kuin se onkin, olen myös vähän vihainen siitä, että jäin taas yksin nuorisoasioiden kanssa. Kuoleman jälkeen aina suurin tunne on kuitenkin hämmennys. Joku, joka on vielä eilen ollut, ei olekaan enää. Etenkin, kun ihminen oli niin nuori. Vaikka tiedän hyvin, että ihminen voi kuolla koska vaan, eikä kysymys ole mistään muusta kuin tuurista, nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina epäoikeudenmukaisemmalta kuin vanhan.
Kuolemantapaus osui ajankohtaan, jossa olin juuri nousemassa pohjalta. Eilen aamulla tuntui jo ihan hyvältä. Olin toiveikas. Oli kevät ja ties mitä. Vaikka pyörätuoli joutui huoltoon, elämä tuntui voittavan. Eipäs voittanutkaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
niin, kai on niin, että pitkässä juoksussa se ei oikein voita, mutta tartutaan hetkiin, ystävä. puss, maria
Lähetä kommentti