Tampere on uusi ruotsinlaiva. Täällä hengailee koko ajan tyyppejä, jotka haluavat hetkeksi irti arjestaan. HYY:kin raahasi luottamushenkilönsä tänne örveltämään. Ja mikäs siinä. Täällä on kivaa, vaikka meri-ilma puuttuukin.
Irtisanouduin palkkatyöstäni. Minusta tulee päätoiminen luottamushenkilö ja opiskelija. Olen jotenkin paljon onnellisempi nyt, vaikka töitä on vielä tämä ja ensi kuu. Valmistaudun henkisesti tulevaan aineelliseen köyhyyteen: olen alkanut katsella tavallisten ruoka-aineiden hintoja, miettinyt, mistä kaikesta voi nipistää ja lukenut Hesarin lukijoiden tarinoita köyhyydestään. Harkitsen vakavasti, että alkaisin dyykata ja ommella itse vaatteita. Tiedän, että kaikkein vaikeinta on luopua kahviloista. Kulutan niihin järkyttävät määrät rahaa. Hieman surettaa sekin, ettei ole enää varaa matkustaa ulkomaille.
Juuri kun ehdin valittaa kirjakaupassa, että Anna-Leena Härkönen on äidiksi tulonsa jälkeen muuttunut lähinnä ärsyttäväksi kirjoittajaksi, sain käsiini uuden Annan, jossa hän kirjoittaa kotiäitiyden ihannoimisesta. Kolumni kohotti minut feministiseen hurmioon. Samassa lehdessä Jaakko Heinimäki kumoaa ikiaikaisen käsityksen siitä, että naiset ovat tunteellisia ja miehet järkeviä. Hänen mielestään asia on päinvastoin ja miehet itseasiassa pelkäävät naisten rationaalisuutta. Sitten vielä väitetään, että naistenlehdet ovat pelkkää hömppää.
Olen miettinyt paljon, pitäisikö minun olla toisenlainen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mun suositus on, että dyykkaamista ei kannata aloittaa rahanpuutteen takia, koska sit siitä tulee inhottavaa ja osa jotain tylsää säästämisprosessia. Mutta dyykkaaminen kannattaa aloittaa muuten. Koska sillä tavalla voi saada ruokaa ilman, että tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa edes kissalle annettavasta lihasta tai mistään.
Lähetä kommentti