blääh ja oi oi oi

Kävin katsomassa Tampereen teatterikesässä neljä näytelmää. Tulin taas samaan johtopäätökseen kuin niin monesti aiemminkin: teatteri on elämä. Jos pitäisi valita ihan minkä tahansa ja teatterin välillä, valitsisin teatterin. Onneksi sellaisia valintoja ei tarvitse tehdä - toivottavasti ikinä enää.

Off-sarjan Tuulettaminen kielletty ei ollut niin erikoinen kuin odotin, mutta hyvä se oli. Tulin siitä surulliseksi, mutta se tarkoittaa vain, että esitys kosketti. Äitisuhde on niin lähellä, että sitä on helppo sohaista. Näytelmän poliitikko puhui suoraan: keltanaamat pois, kaikenmaailman avohoitopotilaat pois normaalien silmistä ja lapset remmillä ojennukseen. On hienoa tuntea ihminen, joka on kirjoittanut noin suorapuheisen ja valitettavan todellisen hahmon.

Yritän aina ajatella Pirkko Saisiosta myönteisesti. Hän puhuu haastatteluissa erilaisuudesta, nuoruudesta ja vasemmistolaisista arvoista. Hän on älykäs, ei vain lehtimiesten, vaan myös minun mielestäni. Mutta taas kävi niinkuin esimerkiksi Punaisen erokirjan kohdalla. Ei vaan toiminut. En yhtään ihmettele, että muutamat lähtivät väliajalla kesken Sorsastajan, jota on hehkutettu tiedotusvälineissä koko kevät. Asetelma olikin herkullinen: neljä mustaa näyttelijää, jotka ovat eläneet aina Suomessa ainoana äidinkielenään suomi ja intellektuelli, tunnettu kulttuuripersoona. Näyttämöllä oli kaksi homoseksuaalia, nainen ja mies, valkoinen ja musta. Mutta ei. Ensimmäisessä näytöksessä jauhettiin latteuksia identiteetistä, erilaisuudesta, itsensä määrittelystä, suhteista äiteihin ja isiin. Äiti-tytär-suhteesta ei tällä kertaa sanottu mitään sellaista, mikä olisi liikuttanut. Toinen näytös kannatti kyllä nähdä. Siinä esitettiin Kullervon tarina afrikkalaisesti tanssien. Tarina katkerasta Kullervosta, joka vihassaan hylkää rakkaansakin, oli osuva valinta, mutta afrikkalaiset tanssit eivät kantaneet kovin pitkälle. Toinenkin näytös oli tylsä.

Sitten oli Fundamentalisti. Oi oi oi. Se oli entisen fundamentalistikristityn kirjoittama kahden näyttelijän esitys uskosta, mielisairaudesta ja ihmissuhteesta. Se herätti niin paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita, etten melkein saanut unta. Eikä siihen tarvittu muuta kuin älykästä, terävää tekstiä ja hyvät näyttelijät. Ei erityistä lavastusta, ei musiikkia, ei mitään sellaista. Miten voisin Fundamentalismia niin, että sanani tekisivät edes vähän oikeutta? Se oli melkein yhtä totaalinen elämys kuin Telakan Kristuksen ensimmäinen puolisko. Haaveeni teologian opinnoista alkavat muistuttaa enemmänkin huutavaa tarvetta kuin pieniä päiväunia. Olen iloinen myös siitä, että TTT:n Kellariteatteriin pääsee nykyään helposti pyörätuolilla.

Sokeri pohjalla meinasi taksisysteemin takia jäädä näkemättä. Olin odottanut Paniikkia eniten siitä asti, kun luin sen esittelyn. Jos esityksen on kirjoittanut ja ohjannut Mika Myllyaho, sen tuottaa Ryhmäteatteri ja siinä näyttelee kolme Suomen parasta näyttelijää, sen täytyy olla ylimaallista. Ja olikin. Vaikka mielenterveysongelmia on käsitelty tuhannessa ja sadassa näytelmässä ennen tätäkin niin, tässä oivallettiin uutta ja ihmeellistä. Paniikki oli erittäin hyvä kuvaus vertaistuestakin, jos näin ammatillisesti ajattelee. Esitys eteni koko ajan hyvin, jopa yllätti. Henkilöihin oli helppo samaistua, koska jokaisessa oli monta puolta. Se, joka alussa näytti suorastaan valaistuneelta, oli ehkä enemmän sekaisin kuin kaksi muuta. Ja mikä parasta, näytelmän loppu antoi toivoa. Ei välttämättä lupauksia, mutta toivoa. Se on tärkeintä.