kadonneet numerot ja tietty yksinäisyys

Heräsin aamulla siihen, että joku ennestään tuntematon soitti kiittääkseen yleisönosastokirjoituksestani. Ei huono aloitus päivälle. Kun luin kirjoituksen itse, ärsytti. Jos olisin käyttänyt siihen puoli tuntia enemmän aikaa, se voisi olla kelvollista tekstiä.

Juhannus. Tekee mieli mennä saunaan, uida järvessä ja syödä grillattua ruokaa. Minulle tarjottiin mökkijuhannusta, mutta valitettavasti en voi osallistua, sillä minulla on huomenna muita suunnitelmia. Mutta aina voi mennä puistoon. Puistossa on hauskaa. Ja aina voi paistaa herkkusieniä ja keittää makaroneja ja olla niistä niin onnellinen, että on vaara pakahtua.

Kadotin kännykkäni matkalla Linnanmäelle. Jouduin hakemaan ihanien puhelinnumeroita netistä, mutta tietenkään sieltä ei löydy kaikkia. Esimerkiksi Kirjastontädin numero puuttuu vielä, ja se on ahdistava puute. Ihmisten etsiminen netistä ei ole muutenkaan maailman paras vaihtoehto, koska silloin saattaa löytää sellaista tietoa, jota ei haluaisi lukea.

Olen asunut koko aikuisikäni yksin. Tuleeko minusta yksinäinen, kamalan tiukka täti, jolla ei ole mitään kykyä sopeutua toisten tarpeisiin? Tai neuvotella? Se olisi aika hirveää. Tietyllä tavalla tunnen aika suurta yksinäisyyttä liian isossa kämpässäni, olkoonkin, että se on maailman hienoin. Vaikka toisaalta yksin asumisessa on omat hyvät puolensa. Tiedän sen, sillä olen kuullut kamalia asioita kämppiksistä. En haluaisi esimerkiksi joutua joka perjantai seuraamaan viinanhöyryisiä orgioita.

Olen löytänyt uuden suosikkibändin. Kyllä kannatti hankkia musiikkikonsultti.