emotion picture - tunnekuva

Juhannus meni täydellisesti. Kirjastontäti oli täällä, laitoin ruokaa ja leivoin piiraan, pelasimme puistossa Kimbleä. En olekaan ylivoimainen Kimblessä, kuten olen aina luullut. Itsetuntoni ei kärsi tästä tiedosta merkittävästi.

Tulin viisi minuuttia sitten elokuvista. X-Menin uusi osa oli yhtä vaikuttava kuin edelliset. Ei se mikään laatuelokuva ole, mutta sen teemat koskettavat minua. Ihmiset, joissa on jotain erikoista, joutuvat valtaväestön syrjimiksi. Vammaispolitiikkaa siis. Tällä kertaa yhden mutantin suvaitsematon isä keksii lääkkeen, jolla mutanttisuus voidaan parantaa. Mutanttien oikeusliike hajaantuu ja syntyy sotia ja ruumiita. Mieleen ei tullut pelkästään vammais-, vaan myös maailmanpoliittisia kysymyksiä, etenkin lopussa.

Olen ahdistunut. Tulin elokuvasta jotenkin äärimmäisen turvattomaksi. Haluaisin syliin. Täytyy kerätä aika paljon voimia, ennen kuin pystyn miettimään kaiken mitä päässä pyörii.

kadonneet numerot ja tietty yksinäisyys

Heräsin aamulla siihen, että joku ennestään tuntematon soitti kiittääkseen yleisönosastokirjoituksestani. Ei huono aloitus päivälle. Kun luin kirjoituksen itse, ärsytti. Jos olisin käyttänyt siihen puoli tuntia enemmän aikaa, se voisi olla kelvollista tekstiä.

Juhannus. Tekee mieli mennä saunaan, uida järvessä ja syödä grillattua ruokaa. Minulle tarjottiin mökkijuhannusta, mutta valitettavasti en voi osallistua, sillä minulla on huomenna muita suunnitelmia. Mutta aina voi mennä puistoon. Puistossa on hauskaa. Ja aina voi paistaa herkkusieniä ja keittää makaroneja ja olla niistä niin onnellinen, että on vaara pakahtua.

Kadotin kännykkäni matkalla Linnanmäelle. Jouduin hakemaan ihanien puhelinnumeroita netistä, mutta tietenkään sieltä ei löydy kaikkia. Esimerkiksi Kirjastontädin numero puuttuu vielä, ja se on ahdistava puute. Ihmisten etsiminen netistä ei ole muutenkaan maailman paras vaihtoehto, koska silloin saattaa löytää sellaista tietoa, jota ei haluaisi lukea.

Olen asunut koko aikuisikäni yksin. Tuleeko minusta yksinäinen, kamalan tiukka täti, jolla ei ole mitään kykyä sopeutua toisten tarpeisiin? Tai neuvotella? Se olisi aika hirveää. Tietyllä tavalla tunnen aika suurta yksinäisyyttä liian isossa kämpässäni, olkoonkin, että se on maailman hienoin. Vaikka toisaalta yksin asumisessa on omat hyvät puolensa. Tiedän sen, sillä olen kuullut kamalia asioita kämppiksistä. En haluaisi esimerkiksi joutua joka perjantai seuraamaan viinanhöyryisiä orgioita.

Olen löytänyt uuden suosikkibändin. Kyllä kannatti hankkia musiikkikonsultti.

suuri ja mahtava neuvostoliitto

Keräilyharrastuksistani rakkain on venäläinen ja neuvostokirjallisuus. Erityisesti jälkimmäinen. Sitä löytyy lähinnä divareista, sillä neuvostokirjallisuutta ei enää kirjoiteta, kun ei ole neuvostokansalaisia niitä lukemaan ja ennen kaikkea kirjoittamaan. Vaikka olisin mitä mieltä Neuvostoliiton romahtamisesta, neuvostokirjallisuuden kuolema vähän surettaa.

Neuvostokirjallisuudessa ei leikitä objektiivista. Se on avoimen aatteellista, jopa julistavaa. Taiteelliset ansiot ovat yleensä melkoisen mitättömiä, koska neuvostokansalaisuuden vahvistaminen on tekstin jalo päätarkoitus. Tietty tästä säännöstä on onnellisia poikkeuksia ties millä mitalla. Jos ei tietäisi, että kirjoittaja on ollut äärimmäisen tosissaan, neuvostokirjallisuudelle voisi nauraa kippurassa. Kun sen tietää, tulee vähän pelottava olo. Miten kirjailijat ovat voineet olla niin hyväuskoisia, naiiveja? Joo, tietty eräillä valtarakenteilla on aika paljonkin vaikutusta asiaan...

Jos jollakin on ylimääräisiä venäläisiä tai neuvostokirjoja, ne saa roudata tänne. Vinkkejä hyvistä ostopaikoista saa lähettää myös.

ajatuksia sumuisista aivoista

Tämä on sadas kirjoitus täällä. Ihan vaan tiedoksi, jos jotain kiinnostaa.

Kuumuus rentouttaa kropan niin tehokkaasti, ettei yksinkertaisesti muista murehtia. Kohta mansikat ovat niin halpoja, että niitä voi syödä litrakaupalla. Ja herneet. Sitten ei muuta tarvitsekaan. Annoin itselleni luvan nukkua niin myöhään kuin nukuttaa myös arkipäivinä ja tehdä töitä myöhempään.

Vähän kuitenkin kaipaan viime kesää. Keskusteluja ja Scrabble'a puistossa, täydellistä irtautumista. Sveitsiä. Tiedän, ettei sitä voi saada takaisin, joten olen vähän haikeakin.

Kun on päättänyt ostaa jotain tiettyä, tuntuu maailmanlopulta, jos sellaista ei löydykään. Niinkuin tänään, kun olin päättänyt ostaa kesähameen, eikä sopivia ollutkaan. Hyvä etten alkanut itkeä, aikuinen ihminen. Miten on mahdollista, ettei muodin mukaista kesähametta saa mistään? Paitsi jos voi maksaa siitä melkein 50 euroa. Se ei käy, koska tuhlasin eilen kolme kymppiä Nalle Luppakorva -dvd:hen. Sellainen on pakko saada, koska Nalle Luppakorva on suurin idolini kautta aikojen.

Nalle Luppakorvassa kaikki ovat kilttejä toisilleen. Kukaan ei ole pahis. Jopa Pylleröön, joka on vähän hassu ja yksinkertainen, suhtaudutaan asiallisen kunnioittavasti. Voi kun maailma olisi oikeasti sellainen. Huokaus.

miksei tule rahaa?

No siksi, että olin kirjoittanut lääkäriajan väärin kalenteriini. Asumistuki ynnä muut sosiaaliedut loppuvat tämän kuun lopussa, ellen toimita tuoretta lääkärintodistusta Kelaan. Tämä täytyy tehdä joka vuosi, koska Kelan mielestä on mahdollista, että vammaisuuteni loppuu minä hetkenä hyvänsä ja minä unohdan ilmoittaa siitä heille. Kieltämättä ihmeparantumisen ja siitä tiedottamisen laiminlyönnin mahdollisuus tuntuu selvästi todennäköiseltä. Or not.

Elämä on jotenkin tahmeaa. En saa oikein mitään aikaan, ja jos saankin, se menee pieleen. Hengailen chateissa liikaa. Tämä ei siis koske irkkiä ja messengeriä, koska niissä jutellaan ystävien kanssa ja ne ovat siksi ihan okei. Sen sijaan tyhjänpäiväisyyksien jauhaminen tuntemattomien kanssa on oikeasti turhaa. MInulla on taas sellainen olo, ettei kukaan voi pitää minusta. Blääh.