autoraivoa, taas

Epätoivoni syveni tänään, kun Aamulehti kirjoitti autoilun lisääntyvän niin, ettei loppua näy. Kainalojutussa esiteltiin maaseudulla asuva kahden auton perhe. Tapaus oli tyypillinen: ensin oli ollut yksi auto, mutta sitten vaimolle oli päätetty hankkia oma kauppakassi. Syy oli jotain niinkin typerää, että mies oli kyllästynyt siihen, että vaimolta tuli usein tekstiviestejä, joissa pyydettiin tuomaan matkalla jotain kaupasta. Nyt sitten mies ajaa suoraan töistä kotiin ja nainen tekee erillisiä kauppareissuja.

Miehet ovat mestareita perustelemaan itselleen, että tarvitsevat autoa ehdottomasti ja välttämättä. Naiset tuntevat syyllisyyttä useammin, se on todettu tutkimuksissakin. Puolueettomasti katsottuna juuri naisten arki sisältää sellaisia tehtäviä, joilla yksityisautoilun voisi perustella: valtavien kauppakassien roudaamista, lasten kuskaamista päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin, lääkärireissuja ja niin edelleen. Käytännössä kuvio menee kuitenkin niin, että farmari-Volvo on perheen isällä, joka ajaa sillä yksin sellaisia matkoja, jotka voisi helposti kulkea julkisilla. Ja ottaa pultit, kun joku toivoo autoa käytettävän joskus jonkun muun perheenjäsenen ehdoilla. Onko sen jauhopussin hakeminen muka oikeasti liian suuri panos perhe-elämään?

Jos perheeseen kerran on hankittava auto, yhden pitäisi riittää vallan mainiosti. Jos kerran leikitään yhteistaloutta, pitäisi löytyä sen verran koordinaatiokykyä, että saa sovittua sen käytöstä järkevästi. Lopullinen tavoite on tietenkin, ettei perheessä olisi yhtään yksityisautoa, vaan palvelut toimisivat niin, ettei sellaista tarvittaisi. Miehet voisivat alkaa vertailla vaikka ekologista jalanjälkeään.

autoton arki

Olen epätoivoinen. Yksityisautot lisääntyvät, vaikka mitä tekisi. Niiden haitat tiedetään, ja lista ei ole mitätön. Autoilu saastuttaa, aiheuttaa meteliä ja onnettomuuksia ja vaarantaa ihmisten ja eläinten terveyden. Autotiet ja parkkipaikat vievät elintilaa ihmisiltä ja ennenkaikkea muulta luonnolta.

Näyttää siltä, että kohta ei edes kaupungissa pärjää ilman autoa. Ei sikäli, etten olisi huolissani myös syrjäseuduista. Kaikki eivät sielläkään voi ajaa autoa, mutta kauppaan pitäisi silti päästä. Eikä autoilusta seuraavat ilmiöt tee hyvää maaseudullekaan. Tässäkin kaupungissa on päädytty nostamaan bussilippujen hintoja ja harventamaan vuoroja, koska bussien käyttö on lippujen hintojen korotusten ja harventuneiden vuorojen takia vähentynyt. Samaan aikaan kaavoitetaan asuinalueita, joille kulkeminen on bussilla mahdotonta, etenkin jos on lapsia. Automarketeissa on hyvät valikoimat, mutta niissä käyminen vaatii auton. Automarketista nimittäin ostetaan paljon kerralla, koska se on niin kaukana, ettei sinne voi tulla usein. Tavaroiden roudaamiseen tarvitaan auto.

Suurin ongelma ei kuitenkaan ole käytäntö. Käytäntöä voi aina muuttaa, esimerkiksi tukemalla joukkoliikennettä suuremmilla summilla, kaavoittamalla toisin ja mitä kaikkea. Ongelma on asenne. Auto edustaa ihmisille vapautta, kieltämättä myös vaurautta. Oma auto on muka niin kätevä ja niin edullinen. Mutta onko oikeasti? Ajaminen, etenkin pitkien matkojen, väsyttää. Autosta koituu maksuja koko sen elinkaaren ajan: bensa, vakuutukset, huollot ja niin edelleen. Joukkoliikenteessä sen sijaan on helppo keskittyä kaikkeen muuhun kuin itse matkaamiseen, eikä tarvitse pelätä, että kapine hajoaa keskellä tietä. Onko muutaman metrin omin avuin kulkeminen pysäkille ja siltä edelleen määränpäähän valtava haaste samalle lajille, joka on kiivennyt vuorille ja juossut maratoneja? Onko raitis ilma turmioksi äijille? Ai niin, heidän ansiostaan sitä ei kohta enää ole.

Koko maailmasta ei saa tulla Almatya. (Se on kyllä kaunis paikka, mutta keskustassa ei voi olla ulkona, koska siellä on liikaa yksityisautoja, jotka kuluttavat bensaa kuin viimeistä päivää. Eikä se tuolla tahdilla ole kovin kaukana)

aluekuntia, ilmastopolitiikkaa ja tarroja

Kuopiossa ei olekaan niin kamalaa kuin muistin, mutta voisi olla kivempaakin. Rotvallit ovat jumalattoman korkeita. Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, kun torjun tiukalla äänensävyllä ystävällisten savolaisten avuntarjoukset, joita satelee koko ajan kaupungilla.

Olin tilaisuudessa, jossa puhuttiin globalisaatiosta ja paikallisuudesta. Puhuimme myös ehdotetusta aluekuntamallista, joka tarkoittaisi, että Suomessa olisi kaksikymmentä aluekuntaa, jotka päättäisivät demokraattisesti valituin elimin esimerkiksi palveluista. Tämä ei poistaisi kuntia, vaan täydentäisi nykyistä mallia. Se olisi ehdottomasti parempi kuin nykyiset maakuntavaltuustot, koska niiden edustajia ei valita suoralla vaalilla, vaan kähmimällä hämärästi. Aluekunnissa vaalit olisivat suorat, ainakin jos vihreät saisivat päättää.

On mielenkiintoista, kuinka näennäisesti korkeintaan valtiollinen aluekuntamalli auttaa ymmärtämään globaalin päätöksenteon kysymyksiä. On määriteltävä, mitkä tehtävät kuuluvat pienelle yksikölle, esimerkiksi kunnalle tai valtiolle, mitkä isommalle, esimerkiksi aluekunnalle tai Euroopan unionille. Ja miten varmistetaan, että kaikki päätöksenteko on aidosti demokraattista niin, että kansalaisia kuullaan oikeasti? Nämä ovat isoja kysymyksiä, puhuttiin mistä vaan päätöksenteosta.

Kunnilla ei tällä hetkellä ole kovin suurta päätösvaltaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissaan, koska niiden rahat eivät tahdo riittää edes lakisääteisten velvollisuuksien kohtuulliseen täyttämiseen. Suuremmissa yksiköissä palvelut voisi ostaa yhdessä, mikä olisi erittäin järkevää esimerkiksi erikoissairaanhoidossa. Tällä hetkellä seudullinen yhteistyö on vapaaehtoista eli käytännössä tehotonta. Jos olisi isompi yksikkö, yhden kunnan talous ei menisi kuralle, jos vaikka yhden pariskunnan molemmat puolisot joutuvat perhelomalla kolariin ja heistä tulee vammaispalvelun asiakkaita. Hyvä kysymys toki on, miten peräkylän mummon kauppamatka pidettäisiin edelleen kohtuullisena.

Sitten on ilmastonmuutos (sivumennen sanoen: me emme kuulemma olekaan mikään maailmanlopun puolue, mikä on huojentavaa). Yksittäinen valtio voi tietenkin tehdä jotain, muttei millään estää ilmastokatastrofia. Ilmastosta on siis päätettävä ylikansallisella, globaalilla tasolla. Koska maapallo on yhteinen, on ajateltava yli oman maan keinotekoisten rajojen.

Minun visioni on, että kansalaisliikkeiden osuus paikallisessa vaikuttamisessa korostuisi. Tällä hetkellä kansalaisista itsestään lähteviä juttuja on aika vähän. Vaikka kansalaisjärjestöjä on, ne ovat aika perinteisiä ja hiljaisia. Tarvitaan suoraa toimintaa, suoria sanoja. Ennen kaikkea tarvitaan kannustava ilmapiiri, että ihmiset uskaltaisivat tulla esiin mielipiteineen. Esimerkiksi tarrojen liimauskampanja, josta jengi sai valtavia sakkoja, oli kansalaisten yritys vallata yhteistä tilaa takaisin markkinavoimilta, mutta se tukehdutettiin näyttävästi. Kansalaisliikkeet voivat olla globaalejakin, mutta niiden voima on nimenomaan asioiden tekemisestä paikallisella tasolla. Niissä toimiakseen ei tarvitse olla poliitikko tai asiantuntija, riittää, kun välittää. Siksi niitä kannattaisi kuunnella tosissaan.

ei ole sellaista elämäntapaa

Pirkanmaan vihreillä piiripäivillä tuntui välillä kuin olisi ollut uskonnollisissa opetuksissa. Ihmiset kertoivat ilmastosynneistään ja Kansanedustajani jakeli synninpäästöjä. Matkalla takaisin Tampereelle kauhisteltiin, yksi autonsa, toinen kynttilöidensä takia. Minun listani oli pitkä: 60 neliötä, vaikka asun yksin, huoneistokohtainen sauna, kotiovessa sähkölukko, tietokoneaddiktio... Olenko nyt ollenkaan kunnon vihreä?

Käsittääkseni en ole liittyessäni Vihreään liittoon liittynyt uskonnolliseen yhteisöön, jonka jäsenyys edellyttää tietynlaisia elämäntapoja. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, vihreissä on myös niitä, jotka syövät lihaa, käyttävät yksityisautoa tai jopa omistavat turkiksia. Eivätkä he ole yhtään huonompia vihreitä kuin kukaan muukaan, koska ei vihreitä voi asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Aate on yhteinen, elämäntapansa saa kukin valita itse. Se on keskeinen vihreä arvo.

Miksei kukaan kysy kokoomuslaiselta, miksi hän lajittelee jätteensä? Miksei kukaan moiti demaria, jos hän jää kotiäidiksi? Tai miksi rkp:läistä ei leimata huonoksi, jos hän ei vaadi kaupassa ruotsinkielistä palvelua? Koska heidän ei katsota olevansa aatteensa mannekiineja muualla kuin töissä, politiikan kentällä. Sen sijaan vihreitä pidetään yleisesti - myös omissa piireissä - epäonnistuneina, jos he eivät omalla esimerkillään lujita kanssaihmisten uskoa vihreisiin arvoihin. Onko meidän ajamamme maailma niin ihmeellinen, ettei sitä voi uskoa todeksi, ellemme me itse jatkuvasti vakuuttele elävämme siinä?

En väitä, etten itse haluaisi noudattaa tietynlaista elämäntapaa. Se muodostuu aika pitkälti vihreiden hyväksymien arvojen mukaisesti: pyrin välttämään turhaa kuluttamista ja kunnioittamaan kaikkea elämää maapallolla (miksei avaruudessakin, koska sielläkin sitä varmasti on). Etenkin vammaispolitiikassa tämä on tärkeää, koska muuten sanoma ei mene perille.

Mutta jos minun poliittista pätevyyttäni tai mielipidettäni arvioidaan minun elämäntapani perusteella, ollaan hakoteillä. Näin tapahtuu aina välillä, kun vihreitä moititaan tekopyhyydestä. Esimerkiksi jos minä sanoisin, että en kannata oman saunan rakentamista kaikkiin Tampereen kerrostaloihin, joku voisi kirjoittaa, että no mutta sillähän on itselläänkin oma sauna, joten sen puheet voi jättää omaan arvoonsa. Mistä kukaan tietää tilanteeni taustaa? Tai mitä se kellekään kuuluu, jos en itse koe relevanttina tuoda sitä esiin? Minun henkilökohtaiset valintani kuuluvat ihan muualle kuin neuvottelupöytään. Eivätkä ne ainakaan tee minusta huonoa vihreää.

ettei valtiolla olisi uskoa

Luen tenttiin. Kirja on Hugh McLeodin Secularisation of the Western Europe 1848-1914. Olen puolessa välissä, mutta teksti vaikuttaa tähän asti äärimmäisen mielenkiintoiselta. McLeod käsittelee Englannin, Saksan ja Ranskan maallistumista monelta kannalta: poliittiselta, sosiaaliselta ja kulttuuriselta. Se on virkistävää, sillä yleensä maallistumisesta puhutaan hirvittävän yksipuolisesti.

Erityisesti minua kiinnostaa poliittinen näkökulma, joka ei yksinäänkään ole yksiulotteinen kysymys. Millaisia lakeja, asetuksia ja toimenpideohjeita pitää kehittää, että yhteiskunta maallistuu? Ja millaiset tulokset tulkitaan maallistumiseksi?

Ranskan politiikka on tunnetusti jo kauan (McLeodin mukaan juuri vuodesta 1848) pyrkinyt pitämään valtion tiukasti erossa uskonnosta. Siellä on katsottu, että uskonto on jokaisen yksityisasia, joka kuuluu selkeästi ihmisten vapaa-aikaan ja kotiin. Vielä pidemmälle on menty kommunistisissa maissa, missä uskovia ihmisiä on pidetty enemmän tai vähemmän huonoina kansalaisina, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten on maita, joissa uskonnolla on näkyvä ja tunnustettu rooli politiikassakin. Esimerkiksi Tuplavee uhoaa olevansa ristiretkellä.

Vaikka päätöslauselmat olisivat kuinka maallisuuteen pakottavia, ihmiset harjoittavat uskontoaan, se tiedetään ihan varmasti. Joskus se jopa vahvistaa uskonnollisia ryhmiä, jotka kokevat valtaa pitävät niinä esteinä, jotka voittamalla kirkkaus koittaa. Koska uskonnolliset yhteisöt toimivat valtiossa, politiikan on otettava niihin kantaa, yritti olla kuinka maallinen tahansa. Jos vaikka mormonit haluavat rakentaa temppelin Espooseen, Espoon kaupungin on otettava kantaa hankkeeseen. Mormonien perustelut temppelinsa rakentamiselle ovat vahvasti uskonnolliset: heille on tärkeää, että voi käydä mahdollisimman pyhässä paikassa mahdollisimman lähellä. Espoon kaupunki vähän empii, pelkää ehkä alueelleen vyöryviä pyhiinvaeltajamormoneja ja ympäröivien tonttien arvon kehitystä. Myös lähiseudun asukkaat ottavat kantaa, kuka mitenkin. Mormonit saavat temppelinsä, ja sen avajaisia vietetään 2006 kesällä (silloin siellä on myös avoimien ovien päivä ei-jäsenille, jonne pääsyä minä odotan suurella hartaudella). Käydyssä keskustelussa on epäilemättä tullut esille selkeästi uskonnollisia argumentteja. Jos ei muuta, uskontoa on dissattu. Sekin on uskonnollinen kannanotto.

Täysin maallista politiikkaa ei ole, ellei uskonto katoa maailmasta tyystin. Tuskin katoaa. Jos minulta kysytään, Dalai Laman ajama yleismaailmallinen myötätunto ei ole yhtään huono poliittinen tavoite ja keino. Valitettavasti uskonnolliset argumentit sisältävät liian usein hyvän tahdon lisäksi sellaisia arvotuksia, joista en pidä ollenkaan. Esimerkiksi Irlannin aborttikielto tökkii aika pahasti. Periaatteessa en ole uskonnollisia argumentteja vastaan, mutta kun ne eivät pysy normaaleissa mittasuhteissa, koska niiden auktoriteetiksi ei ilmoiteta puhujaa itseään vaan jumala, joka on kaikkitietävä. Ja kuka voisi vastustaa omaa luojaansa? Ja yhtäältä en ole varma, onko puhtaasti maallinen keskustelu kaikissa tilanteissa oikeasti maallista. Eikö olisi ihan hyvä, että esimerkiksi aborttikysymyksessä esittäisi kaikki omat perustelunsa, vaikka osa niistä liittyisi uskonnostakin kumpuaviin käsityksiin?