aluekuntia, ilmastopolitiikkaa ja tarroja

Kuopiossa ei olekaan niin kamalaa kuin muistin, mutta voisi olla kivempaakin. Rotvallit ovat jumalattoman korkeita. Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi, kun torjun tiukalla äänensävyllä ystävällisten savolaisten avuntarjoukset, joita satelee koko ajan kaupungilla.

Olin tilaisuudessa, jossa puhuttiin globalisaatiosta ja paikallisuudesta. Puhuimme myös ehdotetusta aluekuntamallista, joka tarkoittaisi, että Suomessa olisi kaksikymmentä aluekuntaa, jotka päättäisivät demokraattisesti valituin elimin esimerkiksi palveluista. Tämä ei poistaisi kuntia, vaan täydentäisi nykyistä mallia. Se olisi ehdottomasti parempi kuin nykyiset maakuntavaltuustot, koska niiden edustajia ei valita suoralla vaalilla, vaan kähmimällä hämärästi. Aluekunnissa vaalit olisivat suorat, ainakin jos vihreät saisivat päättää.

On mielenkiintoista, kuinka näennäisesti korkeintaan valtiollinen aluekuntamalli auttaa ymmärtämään globaalin päätöksenteon kysymyksiä. On määriteltävä, mitkä tehtävät kuuluvat pienelle yksikölle, esimerkiksi kunnalle tai valtiolle, mitkä isommalle, esimerkiksi aluekunnalle tai Euroopan unionille. Ja miten varmistetaan, että kaikki päätöksenteko on aidosti demokraattista niin, että kansalaisia kuullaan oikeasti? Nämä ovat isoja kysymyksiä, puhuttiin mistä vaan päätöksenteosta.

Kunnilla ei tällä hetkellä ole kovin suurta päätösvaltaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissaan, koska niiden rahat eivät tahdo riittää edes lakisääteisten velvollisuuksien kohtuulliseen täyttämiseen. Suuremmissa yksiköissä palvelut voisi ostaa yhdessä, mikä olisi erittäin järkevää esimerkiksi erikoissairaanhoidossa. Tällä hetkellä seudullinen yhteistyö on vapaaehtoista eli käytännössä tehotonta. Jos olisi isompi yksikkö, yhden kunnan talous ei menisi kuralle, jos vaikka yhden pariskunnan molemmat puolisot joutuvat perhelomalla kolariin ja heistä tulee vammaispalvelun asiakkaita. Hyvä kysymys toki on, miten peräkylän mummon kauppamatka pidettäisiin edelleen kohtuullisena.

Sitten on ilmastonmuutos (sivumennen sanoen: me emme kuulemma olekaan mikään maailmanlopun puolue, mikä on huojentavaa). Yksittäinen valtio voi tietenkin tehdä jotain, muttei millään estää ilmastokatastrofia. Ilmastosta on siis päätettävä ylikansallisella, globaalilla tasolla. Koska maapallo on yhteinen, on ajateltava yli oman maan keinotekoisten rajojen.

Minun visioni on, että kansalaisliikkeiden osuus paikallisessa vaikuttamisessa korostuisi. Tällä hetkellä kansalaisista itsestään lähteviä juttuja on aika vähän. Vaikka kansalaisjärjestöjä on, ne ovat aika perinteisiä ja hiljaisia. Tarvitaan suoraa toimintaa, suoria sanoja. Ennen kaikkea tarvitaan kannustava ilmapiiri, että ihmiset uskaltaisivat tulla esiin mielipiteineen. Esimerkiksi tarrojen liimauskampanja, josta jengi sai valtavia sakkoja, oli kansalaisten yritys vallata yhteistä tilaa takaisin markkinavoimilta, mutta se tukehdutettiin näyttävästi. Kansalaisliikkeet voivat olla globaalejakin, mutta niiden voima on nimenomaan asioiden tekemisestä paikallisella tasolla. Niissä toimiakseen ei tarvitse olla poliitikko tai asiantuntija, riittää, kun välittää. Siksi niitä kannattaisi kuunnella tosissaan.