autoraivoa, taas

Epätoivoni syveni tänään, kun Aamulehti kirjoitti autoilun lisääntyvän niin, ettei loppua näy. Kainalojutussa esiteltiin maaseudulla asuva kahden auton perhe. Tapaus oli tyypillinen: ensin oli ollut yksi auto, mutta sitten vaimolle oli päätetty hankkia oma kauppakassi. Syy oli jotain niinkin typerää, että mies oli kyllästynyt siihen, että vaimolta tuli usein tekstiviestejä, joissa pyydettiin tuomaan matkalla jotain kaupasta. Nyt sitten mies ajaa suoraan töistä kotiin ja nainen tekee erillisiä kauppareissuja.

Miehet ovat mestareita perustelemaan itselleen, että tarvitsevat autoa ehdottomasti ja välttämättä. Naiset tuntevat syyllisyyttä useammin, se on todettu tutkimuksissakin. Puolueettomasti katsottuna juuri naisten arki sisältää sellaisia tehtäviä, joilla yksityisautoilun voisi perustella: valtavien kauppakassien roudaamista, lasten kuskaamista päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin, lääkärireissuja ja niin edelleen. Käytännössä kuvio menee kuitenkin niin, että farmari-Volvo on perheen isällä, joka ajaa sillä yksin sellaisia matkoja, jotka voisi helposti kulkea julkisilla. Ja ottaa pultit, kun joku toivoo autoa käytettävän joskus jonkun muun perheenjäsenen ehdoilla. Onko sen jauhopussin hakeminen muka oikeasti liian suuri panos perhe-elämään?

Jos perheeseen kerran on hankittava auto, yhden pitäisi riittää vallan mainiosti. Jos kerran leikitään yhteistaloutta, pitäisi löytyä sen verran koordinaatiokykyä, että saa sovittua sen käytöstä järkevästi. Lopullinen tavoite on tietenkin, ettei perheessä olisi yhtään yksityisautoa, vaan palvelut toimisivat niin, ettei sellaista tarvittaisi. Miehet voisivat alkaa vertailla vaikka ekologista jalanjälkeään.