prekariaatti

Alkuvuonna kukaan ei säästynyt puheeltani prekariaatista. Hoin sitä joka välissä ja kaikille. Ja tänään Hesarissa väitettiin, ettei prekariaatti enää toimi, että se on menettänyt mahdollisuutensa, joka sillä ehkä joskus oli. Hämmästyin.

Teatterintutkijan kanssa keskustelu prekariaatista tyssää aina siihen, että se pitäisi määritellä. Minä selitän, että se on laaja ilmiö, eikä riitä, että puhutaan vain osa- ja määräaikaista työtä tekevistä ihmisistä. Kyllähän prekariaattia ovat myös ne, jotka jatkuvasti elävät työsuhteensa määrä- tai osa-aikaistamisen pelossa, pätkätyöläisten työkaverit, puolisot, lapset ja niin edelleen. Sitten Teatterintutkija kysyy, mitkä ryhmät sitten eivät kuulu prekariaattiin. En osaa vastata. Mutta ehkä pointti ei olekaan siinä, ketkä voidaan lokeroida prekariaattiin ja ketkä eivät. Sellaisessa lähestymistavassa on jopa sellainen vaara, että aletaan jakaa ihmisiä eri kasteihin - prekariaattiin ja muihin. On kysymys yhteiskunnan prekaarisuudesta, epävarmuudesta. Ihmiseltä voidaan vaatia ties mitä, vaikka työnantajalla ei ole aikomustakaan tarjota vakituista, kokopäiväistä työtä. Sellaista työtä, jolla eläisi, ottaisi asuntolainan, perustaisi perheen. Kaikki eivät tietty sellaista työtä haluakaan. En minä esimerkiksi, ainakaan nyt, kun ei ole mitään tarvetta vakiintua.

Kuten Hesarikin toteaa, prekariaatista kannetaan huolta puoluekentän koko kirjossa. Miksei kukaan sittenkään tee mitään? Mikseivät edes selkeimmät tapaukset - osa- ja määräaikaiset - järjestäydy? Miksei hallitus ole puuttunut tilanteeseen voimakkaasti? Herkästi keskusteluun nostetaan esimerkkejä ihmisistä, joille "joustavat ratkaisut" ovat unelmien täyttymys. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeri kirjoitti keväällä Hesarin aitiopaikalle, että osa-aikatyö on elämänlaatua valtavasti kohottava harppaus moniongelmaisille pitkäaikaistyöttömille, jotka ovat jo siinä jamassa, että heiltä ei kokopäivätyö onnistuisikaan. Nämä esimerkit näyttävät havainnollisesti, mikä Suomen ongelma on. Täällä ei voi saada aikaan konfliktia, koska keskustelu tyrähdytetään alkuunsa.

Tietenkään prekaarisuuteen ei puututa tosissaan. Se on niin laaja ilmiö. Ministeriöissäkin paahtaa koko ajan niiden toiminnalle elintärkeitä "harjoittelijoita", korkeakoulusta valmistuneita huippuammattilaisia, palkalla, joka ei ole paljon työttömyyskorvauksen perusosaa kummempi. Kaikenlaisissa silpputyösuhteissa oleville ei tarvitse antaa vuosilomia, joten he tekevät töitä ympäri vuoden. Koska voiton tekeminen ja tehokkuus ovat tämän päivän mantra, epäilen, ettei prekaarisuudesta edes tosissaan pyritä eroon.

Kyllä, ihmisten pitäisi tehdä vähemmän töitä. Kyllä, on kivaa, että ainoan elämänsä aikana saa kokeilla montaa eri työpaikkaa ja ammattia. Ei, lainanottoa vaativat isot hankinnat eivät tee ihmistä onnelliseksi. Mutta pidemmän päälle epävarmuus rasiittaa. Vaikka tahtoisikin vakiintua, ei voi. Harrastuksiin ei voi panostaa, kun ei tiedä, missä on kahden kuukauden kuluttua. Itsekin ajattelen, että vaikka tämä tynkätyö sopii kuvioihini tällä hetkellä ihateellisesti, tämä on vain väliaikainen ratkaisu. Joskus täytyy tulla jotain, millä oikeasti elän ja mihin voin panostaa. Tällä alalla se taitaa olla haave vain. Perustulo olisi ratkaisu. Jos jokainen saisi ainakin sellaisen summan, jolla jotenkin pärjää, ei koskaan tarvitsisi pelätä, saako ensi kuussa ostettua ruokaa. Silloin voisi toteuttaa itseään, kokeilla erilaisia töitä ja toisaalta perustaa perheen tai toteuttaa muuta isompaa pitkällä tähtäimellä.

Prekaarisuudessa ei ole kysymys niinkään siitä, miten asiat ovat. Kysymys on pelosta. "Kaikki pelkäävät. Kukaan ei tee mitään. Täytyy uskaltaa." Oikeassa olet, Raskolnikov. Mutta kukaan ei ole sanonut, että tekijän täytyy olla yksi, organisoitunut järjestö, jolla on selkeä johtaja.