hallitut

Minun pitäisi nyt kirjoittaa raporttia Keski-Aasian hankkeesta Ulkoministeriölle. Miksi virallisten paperien täyttäminen on aina niin vaikeaa? Kyllä minulla on vastaukset, mutta tuntuu, että vastaan kuitenkin väärin. Tämä on varmaan jotain salatiedettä, kun nämä ovat ministeriön papereita, eivät mitä tahansa lippusia.

Kävin eilen Helsingissä ja Turussa, joten istuin junassa aika paljon. Lueskelin selvitystä henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Sitä varten oli haastateltu sosiaalityöntekijöitä (jotka myöntävät rahat avustajaan), vammaisia avustajan työnantajia ja avustajia. Kaikien mielestä henkilökohtainen avustajajärjestelmä on yksi viime vuosituhannen huippukeksinnöistä, mutta siihen on liian vähän rahaa.

En yllättynyt siitä, että vammaiset työnantajat olivat huolissaan avustajatuntien vähyydestä, työnantajuuden vaatiman byrokratian vaatimuksista ja jaksamisestaan. Avustajia huoletti palkan vähyys ja työssä jaksaminen. Pomot olivat huolissaan alaisistaan ja toisin päin. Sosiaalityöntekijät näyttivät miettivän selvästi enemmän avustajien kuin vammaisten työnantajien jaksamista. Avustajille on järjestetty virkistysviikonloppuja ja monen kerran kursseja, mutta työnantajat ovat saaneet korkeintaan koulutusiltapäivän. Kaikkein erikoisinta on "tukea" vammaisen työnantajan jaksamista niin, että korvataan henkilökohtainen avustaja iltaisin ja viikonloppuisin kotipalvelulla. Niinä aikoina avustamisen hoitaa siis joku satunnainen kaupungin työntekijä, joka tulee silloin kun aikatauluihinsa sopii ja tekee vain kaupungin määrittelemät asiat. Eikä kotipalvelun kanssa lähdetä ulos.

Olen kyllästynyt siihen mantraan, että henkilökohtainen avustaja on liian kallis systeemi. Koska tämä on minun blogini, saan kieltäytyä asioiden perustelemisesta pelkällä rahalla. Kuvitellaanko tässä maassa, että vammaiselle ihmiselle riittää puolikas elämä? Tai kolmasosaelämä? Sellainen, jossa elämän pääelementti on se, pääseekö vessaan vai ei? Asketismi voi tietty olla antoisaa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökohtainen avustaja antaa vammaiselle ihmiselle aikamoisen vapauden. Sen ansiosta voi päästä eroon hoidokin, ikuisen taakan roolista. Mutta ei. Vammaiset ihmiset halutaan mieluummin pitää laitoksissa, omaisten armoilla tai selviytymässä itse nipin napin sellaisesta, mikä on tavallisesti vain pieni rutiini. Täytyyhän yhteiskunnan voida päättää, mitä sen rahoilla tehdään. Koska avun tarve aiheuttaa myös rahan tarpeen, vammaiset ihmiset nähdään yksinomaan vammaisina ja kaikki heidän tarpeensa ja toiveensa alistetaan tarveharkintaan. Olisi ihan liian yksinkertaista ja helppoa antaa heille avustaja ja vähän koulutusta työnantajan roolista.