energiaa vievä minä

Perun puheeni siitä. että vaivoistaan ei saisi puhua, ellei niillä ole mitään yhteiskunnallista merkitystä. Kyllä vaivojaan saa valittaa, silläkin uhalla, että sitten on energiaa vievä ystävä, jollaisista eräs naistenlehti neuvoo hankkiutumaan ripeästi eroon. Ihminen muuttuu nimittäin sairastuessaan lapseksi, ja lapsen täytyy saada kaikki mahdollinen huomio ja paijaus. Tämä ei ehkä koske kaikkia ihmisiä, mutta minua ainakin. Hassua on se, että lapsena en koskaan halunnut puhua vaivoistani kellekään, koska pidin niitä häpeällisinä, enkä tahtonut tuottaa vaivaa.

Kun ihminen sairastaa, elämässä ei ole paljon muuta kuin sairaus. Siitä puhuminen on kuin terapiaa. Tietenkin täytyy samalla yrittää pitää kiinni elämän muista asioista. Ja on oltava tarkkana, missä tilanteessa vaivoistaan valittaa. Esimerkiksi minä olisin voinut jättää valittamatta niistä Vinon hallituksen sähköpostilistalla.

Ajatus siitä, että ystävien pitäisi pelkästään tuoda voimia, ei koskaan viedä niitä, on jotenkin kuvaava. Naistenlehdissä neuvotaan oman olon parantamisvinkkejä, käsketään lopettaa uhrautuminen. Tässä yhteiskunnassa väsyneet, onnettomat, sairaat ja muut oikeasti toisen ihmisen tarpeessa olevat heitetään instituutioiden harteille, ettei niihin tarvitse kuluttaa energiaansa. Tietenkin ihminen tarvitsee myös voimaa antavia ihmissuhteita, mutta tuollainen ystävien heitteleminen omien fiilisten mukaan on törkeää. Minusta olisi maailman hienointa pystyä kuuntelemaan toisia, olla sellainen ystävä, jolle saa purettua ongelmiaan. Joskus olenkin. Toivottavasti.

Sain eilen kuulla, että minun on käytävä Koskiklinikalla joka toinen päivä vaihdattamassa siteet palovammoihin (12,5 euroa / kerta, äiti maksaa, tosi aikuista). Lisäksi minulta kiellettiin suihkussa käynti, etteivät siteet kastuisi. Voin vain kiittää onneani, että olen tottunut keksimään normaalista poikkeavia toimintatapoja. Olisi kuitenkin ihanaa mennä saunaan. Opin myös, että ennen siteiden vaihtoa kannattaa nauttia vahvempaa särkylääkettä. Olen kadottanut täydellisesti sen lähes vainoharhaisen kriittisyyden, jota tunsin ennen kaikenlaista hoitohenkilökuntaa kohtaan. Pelottavaa.

Minusta tuntuu, että tämä flunssa ei lopu ikinä. Nenä vuotaa, yskittää ja väsyttää ehkä ikuisesti. Naistenlehtien lukeminen, kahdenkymmenen tunnin yöunet ja jatkuva niistäminen eivät todellakaan ole ihanteellisia tapoja viettää loppuelämäänsä. Kaipaan suuresti työtäni. Se, että esittää vähän vääntävänsä maksullisista valmennuskursseista sähköpostilistoilla, ei paljon lohduta. Jos jollain on vinkkejä parantavista asioista, kertoo minulle. Kiitos. Jos joku voi tarjota lähiaikoina kokovartalohieronnan (olen ihan jumissa), siitäkin saa kertoa.

Miksi minä olen maailman ainoa ihminen, joka ei osaa muokata tämän blogisysteemin linkkilistaa? Voi ahdistusta.