Tyttökerho

Isosisko antoi minulle joululahjaksi Laura Honkasalon uutuuden Tyttökerho. Se kertoo Katrista, joka haaveilee lakkaamatta rakkaudesta, löytää sellaisen ja tajuaakin, ettei se oikeastaan ole yhtään minkään arvoista. Isosiskolla oli varmasti syynsä ostaa juuri tämä kirja minulle, joka jatkuvasti tilitän mieselämääni, joka on enemmän tai vähemmän säälittävää räpellystä.

Nautin kirjasta. Ajattelin lukiessani omaa elämääni ja samastuin sekä päähenkilöön että yhteen sivuhenkilöistä. Lopulta se ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta. Tiedän jo, että parisuhde ei ole arvo sinänsä ja vain sisäinen tasapaino voi tehdä ihmisestä oikeasti onnellisen.

Kirjan kuvaus miehistä tuntuu houkuttelevan todelta. Kaikki ihanat miehet tuntuvat kaipaavan seksiä ja korkeintaan ystävyyttä, mutteivät missään nimessä parisuhdetta. Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu, kun mies sanoo, että olen kiva ja nätti ja haluttava, mutten kiinnosta sillä lailla. Olen kuullut sanottavan, että tämä kirja kuvaa meidän sukupolveamme: kaikki pitäisi saada, mutta mihinkään ei olla valmiita. Ristiriitaista on sikälikin, että kirjassa halveksitaan ja halutaan samoja asioita, esimerkiksi rivitaloasuntoja.

Mutta vaikka kirja kovasti julistaa sinkkuuden ihannetta, kaikki päähenkilön tiiviistä tyttöporukasta (häntä itseään lukuunottamatta) päätyvät yhteen jonkun kanssa, ihan sovinnaisesti ja heterosti. Mies, joka lopulta kelpaa, on ihan tavallinen. Taiteelliset ja mielenkiintoiset miehet näyttävät olevan yksinomaan pahasta. Pitäisiköhän minunkin aikaa viettää enemmän aikaa TTY:llä?

Kirjasta jäi sellainen olo, että vaikeiden ihmisten kanssa ei tarvitse olla ystävä. Kusipäämies Milo petti naistaan, joka oli hankala ja masentunut (myöhemmin kävi ilmi, että masennus taisi johtua Milosta). Päähenkilön masentunut ystävä Nuppu vietti aikaa sairaalassa ja sitten vanhempiensa mökillä, eikä enää sen jälkeen ollut ensinkään masentunut. Ehkä otin tekstin tapani mukaan liian henkilökohtaisesti, mutta ahdistuin sen välittämästä ajatuksesta. Ei voi olettaa, että kukaan haluaa olla vaikean ihmisen kanssa oikeasti. Hän on taakka, jonka kanssa ollaan korkeintaan siinä toivossa, että hän joskus muuttuisi takaisin entiselleen. Hankalan ihmisen kanssa oleminen ei ole ystävyyttä, koska siinä ei rentoudu, vaan sen jälkeen on pakko mennä rentoutumaan ei-hankalien ystävien kanssa. Tottahan se varmaan onkin, muttei tietenkään kovin miellyttävä totuus kaltaiselleni vaikealle ihmiselle.

Tyttökerho jatkaa Honkasalon ensimmäisen romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun puhetta pysymättömyydestä. Siinä kaivataan lapsuutta, isoäitiä, isää, tiivistä ystävyyttä ja vaikka mitä muuta. Se on minun sukupolveni tärkein läksy. Että oppii nauttimaan elämästä, vaikka tietää, ettei mikään ole pysyvää.