asia elämän top kolmessa

Kävin eilen katsomassa Atomintutkija-nimisen näytelmän Telakalla. Teatteri on parasta elämässä, heti saunan ja lakritsin jälkeen. Etenkin hyvä teatteri. Mutta on huonostakin teatterista hyötynsä. Sitä ei huvita seurata intensiivisesti, mutta kun on istuttava hiljaa paikallaan, tulee mietittyä omia asioitaan. Oli teatteriesitys hyvä tai huono, sen jälkeen päässä on uusia ajatuksia. Ei ole mitään syytä edellyttää, että yksikään uusista ajatuksista liittyisi itse esitykseen. Huono teatteri on vähän kuin levottoman ihmisen meditaatiota.

Atomintutkija ei, kuten sanottu, ollut huono, vaan loistava. Se oli koottu kohtauksista, joihin sisältyi yhteiskuntakritiikkiä, huumoria ja kaikenlaista muuta. Kaikki ei jäänyt mieleen, mutta se onkin hyvän teatterin tuntomerkki. Hyvässä esityksessä on niin paljon, että vaikkei tajuaisi jotain, saa kuitenkin paljon.

Amerikkaan rikkautta etsineiden tarinat kiehtovat minua. Atomintutkijassakin oli kohtaus miehestä, joka oli lähtenyt valtameren taakse. Hänestä tuli talokauppahuijari, vaikka aluksi näytti, että hänestä ei tule edes isää lapselle, jonka hän oli saanut alulle. Näitä ihmisiä pidetään sankareina, heistä ollaan ylpeitä. Onpa rohkeaa lähteä toiselle puolelle maapalloa, aloittaa uusi elämä. Samaan aikaan omia rajojamme vartioidaan mustasukkaisesti. Maahanmuuttajalla pitää olla todistettava nyyhky- tai kauhutarina, että hän saisi edes oikeudenmukaisen käsittelyn. Ja sittenkään ei välttämättä saa turvapaikkaa. Ettei kukaan vaan käyttäisi hyödykseen tätä onnelaa, ottaisi meiltä pois sitä mikä meidän on. Jos meidän hyvinvointimme on rakennettu toisten kärsimykselle, minä en tahdo sitä.

Atomintutkija kertoi pieniä tarinoita. Ja juuri sellaiset ovat suurimpia, kunhan osaa katsoa. Telakalla osataan. Ihminen on tärkeä, koska hän on ihminen. Mielenkiintoinen sinänsä. Sen näkemisen pitäisi olla teatterin perustehtävä.