taajuuksilla

En ole suuri scifin ystävä, mutta nyt on menossa Frank Herbertin Dyyni. Siitä johtui mieleeni ajatus, että uskonto vaatii virittymisen omalle taajuudelleen. Siis hengellisiä asioita ei aisti, jos ei ota niiden hengellisyyttä vastaan. Minä esimerkiksi en ole koskaan saanut kiksejä sen enempää mormonismista kuin buddhalaisuudesta. Jeesuksen kuva tuo minulle jossain mielessä rauhaa, mutta se liittyy enemmän ihmissuhteisiini kuin uskonelämääni.

Ja minä, jos kuka, olen yrittänyt tulla uskoon. Kysymys ei ole yrittämisen puutteesta. Olen pyytänyt Jumalaa sydämeeni, mutta todistusta ei vaan ole tullut. Se on outoa, sillä pelkän haluamisen pitäisi periaatteessa riittää. Mutta minä en kaiketi ole onnistunut löytämään oikeaa taajuutta. Siis oikeaa asennetta.

Taajuusajattelu pätee aika moneen muuhunkin asiassa. Koulussa en tuntunut millään pääsevän matemaattiselle taajuudelle, joten minun oli mahdotonta menestyä missään matemaattisessa. Ihmissuhteissa tuntuu joskus yksinkertaisesti mahdottomalta päästä samalle aaltopituudelle jonkun kanssa.

Kysymys saattaa olla pelkästään asenteesta, sillä taajuusajattelu johtaa liian helppoon luovuttamiseen. Olen sitä mieltä, että kaikista ihmisistä on pyrittävä pitämään, eikä sitä periaatetta voi kiertää millään tekosyyllä. Taajuudet olisivat sitäpaitsi aika surkea tekosyy.

Taajuudet johtavat kysymykseen siitä, onko olemassa jumala, joka säätää ihmisiä jonkun logiikan mukaan eri taajuuksille. Millään muulla tavalla on mahdotonta selittää se, että jotkut omaksuvat buddhalaisen, toiset krisitillisen ja kolmannet jonkun muun taajuuden. Ukkeli ruuvimeisselin kanssa hienosäätämässä vauvojen aivoja on oikeastaan aika huvittava mielikuva.

Ei ikinä pitäisi kertoa äidilleen ahdistuksestaan. Sitä huolestumisen määrää on vaikea kestää.