hui

Kissat lähtivät hoitoon. Mietin, mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tarkistin punnan kurssin. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että tämä ei ehkä sittenkään ole viisasta.

eikä päivä pääty

"Oletko seonnut rakkaudesta?" kysyi Helsingin Sanomien verkkosivu kuluvalla viikolla. Kyllä. Ihan vitun sekaisin. Pyydän anteeksi rumaa sanaa. Koska tämä rakastuminen todennäköisesti saa tylyn lopun noin kahden viikon sisällä, en oikein uskalla hehkuttaa enempää. Luulen, että sitten harmittaa ja pääsee vielä enemmän rumia sanoja. Mutta juuri nyt päivät eivät tunnu menevän yhtään niin nopeasti kuin pitäisi.

Olen ottanut vähän liiankin rennosti kesän kunniaksi: lukenut paljon kaunokirjallisuutta, käynyt parilla rokkikeikalla, viettänyt elämäni ensimmäisen ja kieltämättä elämyksellisen mökkijuhannuksen, virallistanut suhteeni entiseen lempinimeeni ja viettänyt sen kunniaksi viehättävät puistojuhlat. Aina välillä elämisen keveys on tuntunut niin sietämättömältä, että olen ahdistunut ja masentunut vakavasti. Olen ihan iloinen että tulee syksy ja kalenteri täyttyy jostain kohtuullisen järkevästä. Toivon, että en ole täysin menettänyt kykyäni ajatella muuta kuin neuvostoromaaneja ja pussailua.

Kaunokirjallisuudessa olen pysynyt hyväksi havaitsemallani linjalla. Loistavia Neuvostoliitossa tai muuten itäisessä Euroopassa kirjoitettuja kirjoja on vielä niin paljon, että menee hetken ennen kuin muutan suuntaa. Neuvostokirjat ovat usein synkkiä, mutta minä pidän synkistä kirjoista ja synkästä musiikista. Voin suositella erityisesti seuraavia teoksia, joista oikeastaan mikään ei ole synkkä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (olen lukenut sen nyt 11 kertaa)
Mihail Bulgakov: Koiran sydän (se on oikeastaan vain lyhyehkö tarina, joka löytyy kirjan Vaaralliset munat suomenkielisestä versiosta)
Andrei Kurkov: Kuolema ja Pingviini
Sandor Csoori: Otsasi hämärästä (runokirja)

Suosittelen myös aina yhtä hyviä Muumi-sarjakuvia.

Voiman yleisönosastossa luki, että vegaanius on pahan ilmentymä, vähän kuin huumeiden käyttö.

lessons from Shakespeare

Kaikki paha alkoi samana päivänä: kuukautiskivut, flunssa, sydämen särkyminen. Lopulta kaikki on kuitenkin aika hyvin. Olen suorastaan yllättynyt, että pystyn ajattelemaan kohtuullisen selvästi ja olen melko rauhallinen. Ehkä se johtuu flunssasta? Jos johtuu, haluan tästä lähtien aina tulla jätetyksi flunssan aikana.

Pieni rakkaustarinani oli varsin ihastuttava. Ehkä viisi tuntia siitä, kun olimme nähneet toisemme ensimmäistä kertaa, olin Englantilaisen herrasmiehen sängyssä alasti. Kolme seuraavaa päivää olivat kuin unelmaa: pussailua, silityksiä, kauniita sanoja, salaisuuksia, naurua, hymyä, suloisia unia tiukasti toisen kainalossa. Sitten oli vielä joitakin päiviä romanttisia teksti- ja sähköpostiviestejä ja kirjeitä. Ja sitten se oli ohi. Tuli ilmi rumempia asioita ja jonkin verran kyyneleitä.

Viikko on aika lyhyt aika elämän suurelle rakkaudelle. Täytyy kuitenkin muistaa (etenkin kun kysymyksessä on Englantilainen herrasmies), että esimerkiksi Romeon ja Julian tarina kestää vain pari vuorokautta. Kirjailija Shakespearen tuotannosta löytyy paljon muutakin sellaista, mikä auttaa hyväksymään tilanteen ja tekemään oikeasti päätöksiä. Esimerkiksi Hamlet. Minua ei yhtään huvita olla Ofelia, joka hukuttautuu, koska ei saa Hamletia, joka on vain sekaisin. Sellaiset hullutukset johtavat vain kuolemien ja tuskien sarjaan, kuten Shakespearen tragediat. Minä voin edelleen olla Englantilaisen herrasmiehen ystävä, mutta epätoivoon en ajatellut vajota. Ehkä korkeintaan tunniksi joskus syksyllä kun tulee taas kylmä.

Vähän silti nolottaa, että ehdin jo haaveilla pussailusta Britannian saarten ihanilla nummilla, hunajaisesta äänestä lukemassa minulle loputtomasti James Joycea, yhteisistä kylvyistä ja sen sellaisesta.

Tällaiset flunssapäivät ovat hirveän tylsiä. Aivot eivät oikein toimi niin, että voisi tehdä mitään järkevää. En tajua, miksi haluan aina sairaana syödä pelkkiä herkkuja - tietäen, etteivät ne ollenkaan edistä paranemista. Ärsyttää, etten saa unta, vaikka nimenomaan se auttaisi paranemista. Joka paikkaa kolottaa, heräilen noin kahdenkymmenen minuutin välein. Unet ovat liian levottomia. En jaksa mennä siihen videovuokraamoon, johon pääsisin, koska sieltä tullessa on iso ylämäki. Voi itsesäälin määrää.

Minä olen ihan hirveän onnellinen ihminen. Loppuukohan se onnellisuus jos sen sanoo ääneen?

eksynyt, väsynyt ja sekaisin.

On ollut ihana viikko. On tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että sen sulatteluun ehkä menee vielä hetki.

Lähdin äsken kesken ViNOn jäsenjärjestötapaamisesta. Se ei todennäköisesti ollut yhtään fiksua, eikä edes kivaa, mutta jostain syystä minulla on kamala olo. Oksettaa. Aivastuttaa myös, kun on koivuaika. Voi olla, että olen yksinkertaisesti liian väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Syntisen kuuma ja pitkä suihku auttoi niin paljon, että uskon pystyväni kirjoittamaan yhden linjapuheen. Ehkä. Uusi vartalovoide pitää kyllä heittää menemään. Siitä tuli jotain ihottuman kaltaista. Sääli, sillä se tuoksuu älyttömän hyvältä.

Minua pelottaa, mitä tapahtuu, kun olen kohta liian vanha ViNOn toimintaan. Nautin selvästi enemmän valtakunnallisesta kuin paikallisesta toiminnasta. Tämä puolue ei oikein tarjoa sellaista, ellei sitten puhuta jostain puoluehallituksesta, joka ei todellakaan ole mitään matalan kynnyksen toimintaa. En väitä, ettei Tampereella olisi ihania, mutta minusta on mahtavaa, että voin missä tahansa Suomessa nähdä rakkaita ihmisiä. Olen ehkä ahne, kun yksi kaupunki ei riitä mihinkään.

Muutenkin olen miettinyt tulevaisuutt paljon. Tähän asti olen tehnyt niitä asioita, jotka tuntuvat kivalta ajattelematta yhtään, johtavatko ne mihinkään. Olen periaatteessa sitä mieltä, että elämässä ei pidä liikaa suunnitella. Varmuus on pelkkää harhaa. Mutta kannattaisiko silti esimerkiksi ostaa asunto, kuten Vammaistutkija ehdotti? Tai pitäisikö panikoitua siitä, että opiskelen jotain, mikä ei koskaan työllistä minua? Entä eläkevakuutus? Pitääkö olla sellainen? Pitäisikö tehdä tarkka urasuunnitelma? Tai edes päättää, millaisen uran voisi haluta? Puhumattakaan siitä, millaisen elämän voisi haluta?

ison ratkaisun jälkeen on aina tyhjä olo

Tampere on uusi ruotsinlaiva. Täällä hengailee koko ajan tyyppejä, jotka haluavat hetkeksi irti arjestaan. HYY:kin raahasi luottamushenkilönsä tänne örveltämään. Ja mikäs siinä. Täällä on kivaa, vaikka meri-ilma puuttuukin.

Irtisanouduin palkkatyöstäni. Minusta tulee päätoiminen luottamushenkilö ja opiskelija. Olen jotenkin paljon onnellisempi nyt, vaikka töitä on vielä tämä ja ensi kuu. Valmistaudun henkisesti tulevaan aineelliseen köyhyyteen: olen alkanut katsella tavallisten ruoka-aineiden hintoja, miettinyt, mistä kaikesta voi nipistää ja lukenut Hesarin lukijoiden tarinoita köyhyydestään. Harkitsen vakavasti, että alkaisin dyykata ja ommella itse vaatteita. Tiedän, että kaikkein vaikeinta on luopua kahviloista. Kulutan niihin järkyttävät määrät rahaa. Hieman surettaa sekin, ettei ole enää varaa matkustaa ulkomaille.

Juuri kun ehdin valittaa kirjakaupassa, että Anna-Leena Härkönen on äidiksi tulonsa jälkeen muuttunut lähinnä ärsyttäväksi kirjoittajaksi, sain käsiini uuden Annan, jossa hän kirjoittaa kotiäitiyden ihannoimisesta. Kolumni kohotti minut feministiseen hurmioon. Samassa lehdessä Jaakko Heinimäki kumoaa ikiaikaisen käsityksen siitä, että naiset ovat tunteellisia ja miehet järkeviä. Hänen mielestään asia on päinvastoin ja miehet itseasiassa pelkäävät naisten rationaalisuutta. Sitten vielä väitetään, että naistenlehdet ovat pelkkää hömppää.

Olen miettinyt paljon, pitäisikö minun olla toisenlainen.