sydänkohtausta kohti

Viikonloppu oli ihanin pitkään aikaan. Se alkoi Egotripin keikalla, kun perjantai oli mennyt jo tunti sitten. Ilveksen yökerho on ennakkoluuloista huolimatta nerokas keikkapaikka, koska siellä näkee, vaikka olisi juuri ja juuri 120 senttiä korkea. Lauloin mukana, en välittänyt mistään, riemuitsin.

Lauantaina käytiin kuuntelemassa Dalai Lamaa. Kaikesta kaaoksesta huolimatta Hänen Pyhyytensä viisaus rauhoitti. Ja hänen pyhyytensä on helppo ymmärtää pyhyydeksi, toisin kuin mormonitemppeli, jonka pyhyyttä piti etsiä tarkasti. Suuret totuudet ovat oikeastaan todella yksinkertaisia: tärkeintä elämässä on rakkaus. Ei siis mikään romanttinen rakkaus välttämättä, vaan yleismaailmallinen rakkaus. Jouduimme lähtemään kesken, se harmitti vähän.

Dalai sanoi, että ne, jotka puhuvat koko ajan itsestään, saavat todennäköisemmin sydänkohtauksen kuin ne, jotka eivät puhu. Elämä on kaikin puolin parempaa, jos olisi epäitsekkäämpi. Muistin tämän kirjoittaessani minä-keskeisiä viestejä tukiryhmälleni ja voin hetken pahoin.

Dalain jälkeen mentiin Tampereelle, missä oli paljon ihania. Puhuin vähän salaisuuksia, sosiaalipolitiikkaa, esittelin asuntoani ja jossain vaiheessa eksyin kansanedustajani tupareihin. Matkalla kaaduin, mistä jälkeenpäin vedettiin johtopäätös, että olen alkoholisti. Hämeenkadulla vihreä valo tuli vain autoilijoille, ei ollenkaan jalankulkijoille. Ahtaassa asunnossa tunsin itseni norsuksi, ja se on äärimmäisen inhottava tunne. Reipastuin kuitenkin nopeasti seuran ja tarjoilun ansiosta. Ei voi sanoa oikein muuta kuin että ihanat ovat ihania.

Sunnuntaina vain roikuttiin. Jossain vaiheessa kai tehtiin ruokaa, mutta muutoin vain puhuttiin verkkaisesti, kuunneltiin levyjä, luettiin lehtiä, silitettiin kissoja ja syötiin puolukkapiirakkaa. Sitten jossain vaiheessa tajuttiin, että on jo puoliyö ja kannattaisi mennä nukkumaan. Välillä huokailtiin, että onpa hyvä, kun on noin harmaata, ettei tarvitse tuntea paineita mennä ulos. Paljon täydellisempää sunnuntaita ei voi olla.