ahdistusta

Käytiin eilen Q-teatterissa. Esityksen nimi, Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä, toi mieleeni presidentinvaalit, mutta tietenkään itse näytelmä ei liittynyt niihin mitenkään. Lavalla oli koko yksinäytöksisen esityksen ajan kolme naista, jotka huusivat, paiskoivat tavaroita ja itkivät. Yksi porukastamme sanoi, että kärsi päänsärystä koko ajan. Luulen, että se oli tarkoituskin. Minä itkin monta kertaa. Asioita toistettiin, huudettiin hysteerisesti, niinkuin huudetaan asioita, joiden ei voi millään uskoa olevan totta ja siksi ne on pakko sanoa tuhanteen kertaan. Naiset sanoivat suoraan sellaisia asioita, joita meille koko ajan tyrkytetään elämästä, etenkin työstä.

Heidi Hoossa ihmiset haluavat kaiken. Pitää saada aurinkoinen elämäntapa, rahaa, mielenkiintoinen työ, tunteet, vauhtia, bileitä, lapset ja mitä vielä. Tämän kaiken voi järjestää hotelleilla, huumeilla ja rahalla. Mutta vaikka mitä tekisi, ihmisyys hyökkää esiin. Tuntuu pahalta. Tuntuu niin pahalta, eikä voi tehdä mitään. Ja koska yksilö on periaatteessa vapaa tekemään ihan mitä vaan, hänelle voi vaan sanoa, että no muutu sitten. Tee niin, ettei enää tunnu pahalta. Mutta kun niin ei ehkä voi tehdä. Itse ei välttämättä pääse pois kierteestä, pahasta. Kaikki ei ole kiinni vain itsestä.

Tuntuu vaan niin hemmetin pahalta.