kaikkein vaikeinta on luottaa

En yhtään ihmettele, että buddhalaiset opit ovat niin suosittuja nykyään. Buddhalaisuus korostaa jatkuvaa muutosta ja tuomitsee takertumisen. Esimerkiksi tiibetiläisten opetusten mukaan toisiin ihmisiin kiintyminen on takertumista, joka taas on pahinta mitä voi tapahtua. On osattava päästää irti pettymättä. Kiintymys aiheuttaa lopulta vain mustasukkaisuutta ja tuskaa. On ymmärrettävä koko ajan, että huomenna tai tunnin päästä kaikki voi olla ihan toisin.

Minun sukupolveni, jos kuka, on joutunut tekemisiin elämän virran kanssa. Töissä meitä painostaa koko ajan tieto siitä, että työsopimus tai vetämämme projektin rahoitus on määräaikainen. Meidän on panostettava satakymmenen prosenttia elämästämme työhön, jonka loppumista emme kuitenkaan saa surra. On kehityttävä koko ajan, etsittävä uusia haasteita, oli se sitten kuinka repivää tahansa. No, jopa mahdollisuus kiintyä työpaikkaan ja -tovereihin on eliminoitu tehokkaasti siten, että yhteisiä vapaamuotoisempia hetkiä on entistä vähemmän ja ihmiset vaihtuvat koko ajan.

Omaan alaansakaan on turha kiintyä, koska sitä on todennäköisesti vaihdettava ehkä jopa monta kertaa. Miksi käyttääkään kaikkea kapasiteettiaan yhteen asiaan, kun voi kehittää itseään koko ajan. Entäs, jos uuden oppiminen on mahdotonta, eikä vähiten siksi, että on menettänyt yhden itsetuntonsa vahvimmista rakennusaineista, ammattiylpeytensä?

Ihmisiin ei saa kiintyä. Minun sukupolveni vanhemmat ovat eronneet, perheet hajalla. Vaikka minun vanhempani ovatkin pysyneet yhdessä, en usko hetkeäkään ikuiseen avioliittoon. Sellaiset ovat sitäpaitsi onnettomia: yhdessä pysytään vain tottumuksen voimasta, vaikka olisi miten kurjaa tahansa. Nykyään ei päätetä olla yhdessä, vaan hengaillaan niin kauan kuin seksi sujuu ja on kivaa. Mitään muuta ei saa odottaakaan, koska sitoutuminen ahdistaa ja se ei ole yhtään kivaa.

Ystäviin ei saa kiintyä, koska ne muuttavat ennen pitkää toiseen kaupunkiin tai maahan, eivätkä anna kuulua itsestään. Huonoin syy olla muuttamatta kauemmas on, että haluaa olla lähellä ystäviään. Ei ystävien takia saa uhrata omia unelmiaan, koska eivät nekään uhraa unelmiaan minun takiani. Entä, jos ystävät ovat se unelma?

Kiintymisen vastapari on luottamus. Jos ei saa kiintyä, ei voi luottaa. Me voimme luottaa korkeintaan itseemme, eikä sekään välttämättä kannata. Koska emme voi luottaa keneenkään, meidän on oltava koko ajan varuillamme, ettei meitä satutettaisi. Meidän on koko ajan epäiltävä toistemme motiiveja, koska ne ovat luultavasti pahoja. Buddhalaisuuteen kuuluu, että siitäkin huolimatta me teemme toisille vain hyvää, mutta kuka sen jaksaa muistaa? Elämä on peli, jonka ainoa sääntö on muutos.

Buddhalaisuus, kuten kaikki uskonnot, tarjoaa tietenkin jotain, mihin voi luottaa: omat oppinsa. Meditoimalla ja suorittamalla tiettyjä rituaaleja voi valaistua, saavuttaa ylimmän tietoisuuden, rauhoittua. Mutta miten minä voisin luottaa siihenkään?

Legioonateatteri

Aamun Hesari kertoo, että tamperelainen Legioonateatteri menettää Raha-automaattiyhdistyksen tuen, jonka turvin se on toiminut kymmenen vuotta. Legioonateatteri tekee tasokkaita esityksiä hienolla ideologialla. Se kertoo aktivoineensa työttömiä, mikä kuulosti minusta ensin alentuvalta. Mutta jos aktivointi on muuta kuin väkinäistä puuhastelua, sitä kannattaa tukea. Teatterin tekeminen voi helposti auttaa löytämään elämän kadonneen mielekkyyden.

Legioonateatteri ei varmaan kannata taloudellisesti. Se on niitä hankkeita, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Vaikka se on elänyt projektituella (ja projekti tarkoittaa jotain määräaikaista), sen toiminta on Rahiksenkin mielestä pysyvästi tarpeellista. Ilman tukea se ei kuitenkaan voi millään jatkua. Lipputulot tuskin kattavat edes välttämättömiä menoja, osallistumismaksujen periminen olisi järjetöntä ja sponsoreiden hankkiminen söisi ahnaasti henkilöstöresursseja, jotka eivät muutenkaan ole kehuttavat.

Hesarissa arvellaan, että Legioonateatteri putosi avustettavien joukosta ainakin osittain siksi, että veteraanien kuntoutukseen on suunnattu tänä vuonna huima lisämääräraha. En väitä, ettei veteraaneja pitäisi ollenkaan kuntouttaa, mutta se ei minun mielestäni kuulu RAYlle, vaan Kelalle tai vastaavalle. Veteraanien kuntoutus on selvästi julkisen sektorin homma, kun taas RAY, Veikkaus ja kumppanit voisivat mieluiten tukea kolmatta sektoria, kuten järjestöjä ja kulttuurielämää.

Legioonateatterin kohtelu kertoo paljon yhteiskunnan meiningistä. Juhlapuheissa kansalaisten omaa kulttuuritoimintaa ylistetään ja siihen kannustetaan, mutta arkena odotetaan, että se tehdään ilmaiseksi. Ilmaiseksihan Legioonateatterikin toimii, mutta kaikkea ei saa nollabudjetilla - muun muassa tiloja ja teatteritekniikkaa. Ilman työntekijää voi toteuttaa ehkä yhden projektin, jos on tarpeeksi hullua väkeä, mutta pidemmän päälle se ei onnistu. Miksi pitäisikään onnistua? Miksei ihminen saisi elää työllä, jonka osaa ja joka on tärkeää? Taide tekee koko yhteiskunnasta huomattavasti siedettävämmän paikan elää. Etenkin laadukas taide saa mielen liikeelle, vapauttaa ihmisen keksimään uusia ratkaisuja myös niin sanotuissa tuottavissa tehtävissä. Ei sellaisen tekemisen halusta pitäisi joutua kuolemaan nälkään.

muinaisjäänne

Olen kuullut juttuja armeijasta, sivarista ja totaalikieltäytymisestä, jälkimmäisestä valitettavasti kaikkein vähiten. Olen odottanut poikia kotiin sekä Riihimäeltä että Lapinjärveltä. Vankilasta en vielä, mutta sekin aika tulee. Lehtijuttujen ja ystävien kokemusten perusteella ei ole vaikea tehdä johtopäätöstä: asevelvollisuus on vanhanaikainen ja turha. Ennen kaikkea se on tabu.

Suomi on kansainvälisen Amnestyn mustalla listalla, koska rankaisee ihmisiä heidän mielipiteensä takia. Suomalainen totaalikieltäytyjä elää maanpaossa Belgiassa, koska joutuisi täällä välittömästi vankilaan. En löytänyt tähän hätään tilastoja, mutta tiedän, että Suomen systeemi on Euroopassa muinaisjäänne. Pakollisesta asevelvollisuudesta on luovuttu monessa maassa jo ajat sitten. Etenkin suomalainen, rangaistusluontoinen siviilipalvelus on häpeäpilkku. Sivarien ongelmia lisää sekin, ettei palveluspaikkoja ole alkuunkaan tarpeeksi, osittain höhlän rahoitusjärjestelmän vuoksi. Miksi armeijan voi suorittaa kuudessa kuukaudessa, mutta sivariin tuhraantuu kolmetoista? Ja miksi uskonto on pätevä syy saada vapautus (Jehovan todistajien ei tarvitse mennä armeijaan), mutta rauhanaate ei?

Suomessa vapautetaan yhä enemmän asevelvollisuusikäisiä palveluksesta, että alokkaiden määrä laskisi. Tilastojen perusteella näyttää siltä, että maanpuolustusintoisia poikia ja tyttöjä riittäisi, vaikka palvelus olisi vapaaehtoinen. Silti jo marginaalinen ehdotus järjestelmän muuttamisesta tekee esittäjästään maanpetturin, hölmön ja haihattelijan. Jos yhtään tuntee Suomen erityislaatuista historiaa ja kunnioittaa vanhempia sukupolvia, ei voi vastustaa asevelvollisuutta edes pahimmissa painajaisissaan.

Minä olen historiani lukenut. Sotaveteraaneja en voi muuta kuin kunnioittaa syvästi. Tosin sodanaikaiset aseistakieltäytyjät olivat suuria sankareita myös. Asevelvollisuuden vastustaminen ei ole mikään epäluottamuslause ketään kohtaan, vaan tervettä järkeä. Verorahoille on varmasti järkevämpääkin käyttöä kuin liian ison ihmiserän tappokoulutus. Ihmisillä ei menisi vähintään puolta vuotta opiskelusta, työstä ja perhe-elämästä ihan hukkaan, kuten käy ihmiselle, joka suorittaa velvollisuutensa pelkästä pakosta. Enkä tällä kiellä, ettei armeija olisi joillekin hyvinkin antoisa kokemus. Maataan voi kuitenkin palvella monella eri tavalla: maksamalla veroja, tekemällä töitä, osallistumalla vapaaehtoistoimintaan...

Oikeastaan asevelvollisuuden poistamista ei pitäisi joutua perustamaan muuta kuin yhdellä, ainoalla relevantilla, argumentilla. Ihmisen mielipiteen vapautta ei saa rajoittaa.

mieluummin helmiä sioille

Surin muutama päivä sitten, ettei kunnollista kesäteatteria enää ole. Poliittinen guruni tiesi omassa blogissaan kertoa, että Kumpulan kesäteatterissa Helsingissä on esitetty yhteiskunnallinen ja syvällinen esitys, Muuri. Harmi, etten ehtinyt enää nähdä sitä ennen kuin esitykset loppuivat.

Totesin, että olen mennyt arvioimaan teatterikesätarjonnan liian heppoisesti. Yleensäkin teatteria arvioidessa pitäisi muistaa, että on olemassa pieniä teattereita, ammattimaisia ja harrastelijoiden. Niistä laadukkaimpien tuotannosta löytyy kyseenalaistavia, syvällisiä, koskettavia, ajatuksia herättäviä ja kantaaottavia helmiä. Osa pienemmistä teattereista nauttii suurtakin arvostusta, mutta suurimman osan olemassaolossa ei edes tiedetä. Toisaalta pieniä teattereita on turha kaikkineen nostaa jalustalle - on niissä käsittämätöntä paskaakin.

Harrastajateatteriin haluaisin liittyä itsekin. En puherooliin, koska ääneni ei kanna kovin hyvin, mutta jos tanssijaksi... Teatterin tekeminen, etenkin lavalla olo, on tyydyttävintä, mitä voin kuvitella, kiitos umpinarsistisen luonteeni. Tiedän, etten koskaan ole siinä eliittitasoa, mutta haluan, että minulta vaaditaan, koska muuten menetän itseni ylittämisen ilonkin. Harrastajavoiminkin voi esittää jotain merkittävää, kertoa suuria tarinoita. Onhan tämä romantisointia, koska harrastajateatteriin liittyy läheisesti myös ikuinen resurssipula, liian tiukat aikataulut ja etenkin epävarmuus, jota laitosteatterissa ei varmaan kohtaa samassa mittakaavassa. Tästä kaikesta voi päätellä, että myös polittisesti tuen harrastajateattereiden toiminnan tukemista aika laajasti. Samoin kuin kaikenlaisen muunkin ihmisistä itsestään nousevan taiteen, oli se sitten tauluja tai skeittausta.

Esko Roine sanoo aina, että kansalle on tarjottava kevyttäkin ohjelmistoa. Ehkä, mutta ei kai senkään tarvitse olla välttämättä huonoa? Kyllä busseittain tuleville mummoille voi tarjota jotain muutakin kuin tyhjäpäisiä farsseja. Ei ihme, että teatterissa käynti on monelle tuskaa, kun heidän ainoa kokemuksensa siitä rajoittuu esityksiin, joita ei voi katsoa nukahtamatta. Kyllä niin sanottu suuri yleisökin arvostaa laatua, muistellaan vaikka Tuntematonta sotilasta, jota vain ja ainoastaan kehuttiin - ja yleisölukemat olivat huimat. Ja vaikka esityksen tarkoitus ei olisikaan muuta kuin viihdyttää, miksi siitä pitää tehdä huono, kun voisi tehdä laatuviihdettä? Tuskin on keltään pois katsoa hyvää teatteria. Veronmaksajana minusta tuntuisi paljon paremmalta, jos pennoseni käytettäisiin korkeatasoiseen teatteriin. Ei ole yhtään liikaa vaadittu.

kehityksen jarru

Tietojenkäsittelytieteilijän mielestä minun kaltaiseni ihmiset ovat kehityksen jarruja. Kehityksen pitäisi antaa kehittyä. Muuten ei kuulemma olisi edes aikoinaan laskeuduttu puusta. Aikamoista kohtalouskoa, sanon minä.

Kaikki kehitys ei ole hyvää. Esimerkiksi atomipommi olisi saanut jäädä keksimättä, samoin aseet. Eikä kaikki kehitys ole pahaakaan. Esimerkiksi puhelin on oivallinen keksintö. Jos tarkkoja ollaan, itse kehitystä ei varmaan voi koskaan syyttää, vaan tapoja, joilla ihmiset käyttävät sen tuloksia. Eikä kehitys tapahdu itsestään. Sekin on kiinni ympäröivästä maailmasta. On sanottu, että esimerkiksi toinen maailmansota vei psykologiaa tieteenä pitkän harppauksen eteenpäin, koska se synnytti ymmärrettävästi paljon traumoja, joita tutkia. Toisaalta merkittävät keksinnöt ja tutkimustulokset nopeuttavat aina kehitystä. Ja mikä on kehitystä? Muutos?

Noudatan tietyissä asioissa aika pitkälle menevää varovaisuusperiaatetta. Vastustan ydinvoimaa, koska ydinjäte on vaarallista, eikä sen tuottaminenkaan ollenkaan riskitöntä. Vaikka se säilöttäisiin mihin, täyttä turvallisuutta ei voi taata. Ei mitenkään. Ydinvoimalaonnettomuus on riski, jota ei pidä vähätellä, niin kamalia seurauksia sillä on luonnolle, eläimille ja ihmiselle. Sen sijaan olen äärimmäisen avoin kaikille tavoille, joilla energiaa voidaan tuottaa turvallisesti ja ympäristöystävällisesti ja (mikä tärkeintä) säästää. En haaveile mistään täydellisestä asketismista, koska haluan että Pomo hengittää vastakin. Totuus on joka tapauksessa myönnettävä: maapallo ei kestä nykyistä kulutustahtia. Ydinvoiman lisääminen on vain surkea yritys kääntää huomio pois ratkaisujen kehittämisestä. Eikö muun muassa ydinvoiman tietoinen, tuntuva, taloudellinen ja aatteellinen tukeminen tarkoita nimenomaan toisten ratkaisujen kehityksen jarruttamista? Tuskin se on yhtään enemmän oikein.

Varovaisuusperiaate pätee myös ruoassa, enkä nyt tarkoita henkilökohtaista ruokavaliotani. Geenimuunnellut ruoat eivät ehkä ole vaarallisia, mutta toisaalta saattavat olla. Varmuutta ei ole. Myönnän, että elämä on täynnä riskejä, mutta odotan mieluummin perusteellisten tutkimusten tuloksia. Liian monessa tapauksessa on osoittautunut, että jokin hyvältä näyttänyt keksintö tekee enimmäkseen hallaa - esimerkiksi freonit. Niiden harkitsematon maailmanvalloitus oli yksi suurimmista syistä otsonikatoon, joka ei ole sen luokan virhe, että se voitaisiin kuitata sanomalla hups, vaikka niiden käyttö on enimmäkseen lopetettu.

Aika hyviä näkökulmia sekä ydinvoimasta että ruoasta on esittänyt esimerkiksi yksi meppi.

Tieteen tehtävä on tutkia kehityksen mahdollisuuksia ja mahdollisia ja toteutuneita vaikutuksia. Muun muassa poliitikkojen harteilla ovat päätökset kehityksen jarruttamisesta tai nopeuttamisesta. Kysymys on eritasoisista prosesseista, joista monet liittyvät toisiinsa. Joskus on kaikkein järkevintä jättää asiat entiselleen, koska ne ovat hyvin tai parempia vaihtoehtoja ei ole. Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan.