love hurts ja sitä rataa

Yritin varustautua pahimpaan. Silti menin rikki. Luulen kyllä, että kohta tulee parempi olo.

pohjoisessa Englannissa

Olen ollut ehka vahan liiankin vaikuttunut takalaisesta vammaisten ihmisoikeustilanteesta. Kaikki naytti olevan kamalan paljon paremmin kuin Suomessa, mutta eilen nain videon, joka laski maan pinnalle. Ihan samanlaista paskaa taalla on kuin meilla: ihmisilla ei ole tyota, kauppoihin ei paase, ei-vammaiset ihmiset viis veisaavat siita, etta invaparkkipaikat on oikeasti tarkoitettu vammaisille. JUnat taalla ovat suomalaisiin InterCity-juniin verrattuna suoranaista roskaa. Mutta moni asia on paremmin ihan todella. Esimerkiksi opastus toimii paremmin. Suomessa oikeat kulkureitit pitaa vaan tietaa, taalla ne on merkitty isosti ja selvasti.

On ihanaa. Etenkin, jos ei ajattele tulevaa. Ja miksi viitsisi, kun on hieno ilma ja ihania kirjoja ja suudelmia? Ehka hienointa tahan mennessa on ollut saippuakuplien puhaltaminen isossa ryhmassa sillalla kaupungin keskustassa. Sellainen pitaisi aloittaa Tampereellakin. Voivatko saippuakuplat menestya 20 asteen pakkasessa?

Olen aika ylpea siita, etta pystyin pelaamaan kokonaisen pelin Scrabblea britin kanssa, vaikka havisinkin selvasti.

hui

Kissat lähtivät hoitoon. Mietin, mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tarkistin punnan kurssin. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että tämä ei ehkä sittenkään ole viisasta.

eikä päivä pääty

"Oletko seonnut rakkaudesta?" kysyi Helsingin Sanomien verkkosivu kuluvalla viikolla. Kyllä. Ihan vitun sekaisin. Pyydän anteeksi rumaa sanaa. Koska tämä rakastuminen todennäköisesti saa tylyn lopun noin kahden viikon sisällä, en oikein uskalla hehkuttaa enempää. Luulen, että sitten harmittaa ja pääsee vielä enemmän rumia sanoja. Mutta juuri nyt päivät eivät tunnu menevän yhtään niin nopeasti kuin pitäisi.

Olen ottanut vähän liiankin rennosti kesän kunniaksi: lukenut paljon kaunokirjallisuutta, käynyt parilla rokkikeikalla, viettänyt elämäni ensimmäisen ja kieltämättä elämyksellisen mökkijuhannuksen, virallistanut suhteeni entiseen lempinimeeni ja viettänyt sen kunniaksi viehättävät puistojuhlat. Aina välillä elämisen keveys on tuntunut niin sietämättömältä, että olen ahdistunut ja masentunut vakavasti. Olen ihan iloinen että tulee syksy ja kalenteri täyttyy jostain kohtuullisen järkevästä. Toivon, että en ole täysin menettänyt kykyäni ajatella muuta kuin neuvostoromaaneja ja pussailua.

Kaunokirjallisuudessa olen pysynyt hyväksi havaitsemallani linjalla. Loistavia Neuvostoliitossa tai muuten itäisessä Euroopassa kirjoitettuja kirjoja on vielä niin paljon, että menee hetken ennen kuin muutan suuntaa. Neuvostokirjat ovat usein synkkiä, mutta minä pidän synkistä kirjoista ja synkästä musiikista. Voin suositella erityisesti seuraavia teoksia, joista oikeastaan mikään ei ole synkkä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (olen lukenut sen nyt 11 kertaa)
Mihail Bulgakov: Koiran sydän (se on oikeastaan vain lyhyehkö tarina, joka löytyy kirjan Vaaralliset munat suomenkielisestä versiosta)
Andrei Kurkov: Kuolema ja Pingviini
Sandor Csoori: Otsasi hämärästä (runokirja)

Suosittelen myös aina yhtä hyviä Muumi-sarjakuvia.

Voiman yleisönosastossa luki, että vegaanius on pahan ilmentymä, vähän kuin huumeiden käyttö.

lessons from Shakespeare

Kaikki paha alkoi samana päivänä: kuukautiskivut, flunssa, sydämen särkyminen. Lopulta kaikki on kuitenkin aika hyvin. Olen suorastaan yllättynyt, että pystyn ajattelemaan kohtuullisen selvästi ja olen melko rauhallinen. Ehkä se johtuu flunssasta? Jos johtuu, haluan tästä lähtien aina tulla jätetyksi flunssan aikana.

Pieni rakkaustarinani oli varsin ihastuttava. Ehkä viisi tuntia siitä, kun olimme nähneet toisemme ensimmäistä kertaa, olin Englantilaisen herrasmiehen sängyssä alasti. Kolme seuraavaa päivää olivat kuin unelmaa: pussailua, silityksiä, kauniita sanoja, salaisuuksia, naurua, hymyä, suloisia unia tiukasti toisen kainalossa. Sitten oli vielä joitakin päiviä romanttisia teksti- ja sähköpostiviestejä ja kirjeitä. Ja sitten se oli ohi. Tuli ilmi rumempia asioita ja jonkin verran kyyneleitä.

Viikko on aika lyhyt aika elämän suurelle rakkaudelle. Täytyy kuitenkin muistaa (etenkin kun kysymyksessä on Englantilainen herrasmies), että esimerkiksi Romeon ja Julian tarina kestää vain pari vuorokautta. Kirjailija Shakespearen tuotannosta löytyy paljon muutakin sellaista, mikä auttaa hyväksymään tilanteen ja tekemään oikeasti päätöksiä. Esimerkiksi Hamlet. Minua ei yhtään huvita olla Ofelia, joka hukuttautuu, koska ei saa Hamletia, joka on vain sekaisin. Sellaiset hullutukset johtavat vain kuolemien ja tuskien sarjaan, kuten Shakespearen tragediat. Minä voin edelleen olla Englantilaisen herrasmiehen ystävä, mutta epätoivoon en ajatellut vajota. Ehkä korkeintaan tunniksi joskus syksyllä kun tulee taas kylmä.

Vähän silti nolottaa, että ehdin jo haaveilla pussailusta Britannian saarten ihanilla nummilla, hunajaisesta äänestä lukemassa minulle loputtomasti James Joycea, yhteisistä kylvyistä ja sen sellaisesta.

Tällaiset flunssapäivät ovat hirveän tylsiä. Aivot eivät oikein toimi niin, että voisi tehdä mitään järkevää. En tajua, miksi haluan aina sairaana syödä pelkkiä herkkuja - tietäen, etteivät ne ollenkaan edistä paranemista. Ärsyttää, etten saa unta, vaikka nimenomaan se auttaisi paranemista. Joka paikkaa kolottaa, heräilen noin kahdenkymmenen minuutin välein. Unet ovat liian levottomia. En jaksa mennä siihen videovuokraamoon, johon pääsisin, koska sieltä tullessa on iso ylämäki. Voi itsesäälin määrää.

Minä olen ihan hirveän onnellinen ihminen. Loppuukohan se onnellisuus jos sen sanoo ääneen?