heikosti positiivinen

Olen tehnyt töitä kuin hullu viime päivät. Alan epäillä, että olen oikeasti hullu, koska luulen kuulevani asioita, joita kukaan ei oikeasti sanoisi ja lupailen asioita, joista puhuminenkin on liikaa. Sellaisen käytöksen voi onneksi selittää sydänsuruilla ja unohtaa nopeasti.

Lapsena minulla ei ollut ystäviä. Nyt ei tarvitse sääliä minua, vaan hiljentyä hetkeksi kanssani sen ihmeen äärelle, että nyt minulla näyttää olevan ystäviä. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä minä en ole yhtään vääränlainen ja joiden seura saa minut paremmalle tuulelle. Parempaa tuulta on tällä viikolla tarvittu erityisen paljon. Kaipaan ehkä silti enemmän halauksia ja silityksiä. Vähän kaipaan myös paria elämän perustarvetta, josta olen vieraantunut.

Olen tehnyt hirveästi suunnitelmia. Suunnitelmat ovat hyvä asia. Jos niitä on paljon, joku yleensä onnistuu, eikä sitten tarvitse hermostua, jos jollekin toiselle käy huonommin. Vähän sama juttu on haaveiden kanssa. Sen enempää suunnitelmiin kuin haaveisiinkaan ei kannata kiintyä liikaa, ettei tule vaikeuksia. Tai jos tulee vaikeuksia, pitää vaan jatkaa. Vähän niinkuin jos rakas lemmikki kuolee, surkean tilanteen ainoa suuri riemu on siinä, että saa ottaa uuden suloisen pennun ja aloittaa uusi elämä sen kanssa.

Piti kirjoittaa vielä Facebookista, MySpacesta, IRC-galleriasta ja muista sellaisista, mutta se ei ehkä ollut niin tärkeää.

love hurts ja sitä rataa

Yritin varustautua pahimpaan. Silti menin rikki. Luulen kyllä, että kohta tulee parempi olo.