heikosti positiivinen

Olen tehnyt töitä kuin hullu viime päivät. Alan epäillä, että olen oikeasti hullu, koska luulen kuulevani asioita, joita kukaan ei oikeasti sanoisi ja lupailen asioita, joista puhuminenkin on liikaa. Sellaisen käytöksen voi onneksi selittää sydänsuruilla ja unohtaa nopeasti.

Lapsena minulla ei ollut ystäviä. Nyt ei tarvitse sääliä minua, vaan hiljentyä hetkeksi kanssani sen ihmeen äärelle, että nyt minulla näyttää olevan ystäviä. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä minä en ole yhtään vääränlainen ja joiden seura saa minut paremmalle tuulelle. Parempaa tuulta on tällä viikolla tarvittu erityisen paljon. Kaipaan ehkä silti enemmän halauksia ja silityksiä. Vähän kaipaan myös paria elämän perustarvetta, josta olen vieraantunut.

Olen tehnyt hirveästi suunnitelmia. Suunnitelmat ovat hyvä asia. Jos niitä on paljon, joku yleensä onnistuu, eikä sitten tarvitse hermostua, jos jollekin toiselle käy huonommin. Vähän sama juttu on haaveiden kanssa. Sen enempää suunnitelmiin kuin haaveisiinkaan ei kannata kiintyä liikaa, ettei tule vaikeuksia. Tai jos tulee vaikeuksia, pitää vaan jatkaa. Vähän niinkuin jos rakas lemmikki kuolee, surkean tilanteen ainoa suuri riemu on siinä, että saa ottaa uuden suloisen pennun ja aloittaa uusi elämä sen kanssa.

Piti kirjoittaa vielä Facebookista, MySpacesta, IRC-galleriasta ja muista sellaisista, mutta se ei ehkä ollut niin tärkeää.

love hurts ja sitä rataa

Yritin varustautua pahimpaan. Silti menin rikki. Luulen kyllä, että kohta tulee parempi olo.

pohjoisessa Englannissa

Olen ollut ehka vahan liiankin vaikuttunut takalaisesta vammaisten ihmisoikeustilanteesta. Kaikki naytti olevan kamalan paljon paremmin kuin Suomessa, mutta eilen nain videon, joka laski maan pinnalle. Ihan samanlaista paskaa taalla on kuin meilla: ihmisilla ei ole tyota, kauppoihin ei paase, ei-vammaiset ihmiset viis veisaavat siita, etta invaparkkipaikat on oikeasti tarkoitettu vammaisille. JUnat taalla ovat suomalaisiin InterCity-juniin verrattuna suoranaista roskaa. Mutta moni asia on paremmin ihan todella. Esimerkiksi opastus toimii paremmin. Suomessa oikeat kulkureitit pitaa vaan tietaa, taalla ne on merkitty isosti ja selvasti.

On ihanaa. Etenkin, jos ei ajattele tulevaa. Ja miksi viitsisi, kun on hieno ilma ja ihania kirjoja ja suudelmia? Ehka hienointa tahan mennessa on ollut saippuakuplien puhaltaminen isossa ryhmassa sillalla kaupungin keskustassa. Sellainen pitaisi aloittaa Tampereellakin. Voivatko saippuakuplat menestya 20 asteen pakkasessa?

Olen aika ylpea siita, etta pystyin pelaamaan kokonaisen pelin Scrabblea britin kanssa, vaikka havisinkin selvasti.

hui

Kissat lähtivät hoitoon. Mietin, mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tarkistin punnan kurssin. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että tämä ei ehkä sittenkään ole viisasta.

eikä päivä pääty

"Oletko seonnut rakkaudesta?" kysyi Helsingin Sanomien verkkosivu kuluvalla viikolla. Kyllä. Ihan vitun sekaisin. Pyydän anteeksi rumaa sanaa. Koska tämä rakastuminen todennäköisesti saa tylyn lopun noin kahden viikon sisällä, en oikein uskalla hehkuttaa enempää. Luulen, että sitten harmittaa ja pääsee vielä enemmän rumia sanoja. Mutta juuri nyt päivät eivät tunnu menevän yhtään niin nopeasti kuin pitäisi.

Olen ottanut vähän liiankin rennosti kesän kunniaksi: lukenut paljon kaunokirjallisuutta, käynyt parilla rokkikeikalla, viettänyt elämäni ensimmäisen ja kieltämättä elämyksellisen mökkijuhannuksen, virallistanut suhteeni entiseen lempinimeeni ja viettänyt sen kunniaksi viehättävät puistojuhlat. Aina välillä elämisen keveys on tuntunut niin sietämättömältä, että olen ahdistunut ja masentunut vakavasti. Olen ihan iloinen että tulee syksy ja kalenteri täyttyy jostain kohtuullisen järkevästä. Toivon, että en ole täysin menettänyt kykyäni ajatella muuta kuin neuvostoromaaneja ja pussailua.

Kaunokirjallisuudessa olen pysynyt hyväksi havaitsemallani linjalla. Loistavia Neuvostoliitossa tai muuten itäisessä Euroopassa kirjoitettuja kirjoja on vielä niin paljon, että menee hetken ennen kuin muutan suuntaa. Neuvostokirjat ovat usein synkkiä, mutta minä pidän synkistä kirjoista ja synkästä musiikista. Voin suositella erityisesti seuraavia teoksia, joista oikeastaan mikään ei ole synkkä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (olen lukenut sen nyt 11 kertaa)
Mihail Bulgakov: Koiran sydän (se on oikeastaan vain lyhyehkö tarina, joka löytyy kirjan Vaaralliset munat suomenkielisestä versiosta)
Andrei Kurkov: Kuolema ja Pingviini
Sandor Csoori: Otsasi hämärästä (runokirja)

Suosittelen myös aina yhtä hyviä Muumi-sarjakuvia.

Voiman yleisönosastossa luki, että vegaanius on pahan ilmentymä, vähän kuin huumeiden käyttö.