Tätä ajattelin tänään

heikosti positiivinen

2007-08-09T00:30:00.000+03:00

Olen tehnyt töitä kuin hullu viime päivät. Alan epäillä, että olen oikeasti hullu, koska luulen kuulevani asioita, joita kukaan ei oikeasti sanoisi ja lupailen asioita, joista puhuminenkin on liikaa. Sellaisen käytöksen voi onneksi selittää sydänsuruilla ja unohtaa nopeasti.

Lapsena minulla ei ollut ystäviä. Nyt ei tarvitse sääliä minua, vaan hiljentyä hetkeksi kanssani sen ihmeen äärelle, että nyt minulla näyttää olevan ystäviä. Siis sellaisia ihmisiä, joiden mielestä minä en ole yhtään vääränlainen ja joiden seura saa minut paremmalle tuulelle. Parempaa tuulta on tällä viikolla tarvittu erityisen paljon. Kaipaan ehkä silti enemmän halauksia ja silityksiä. Vähän kaipaan myös paria elämän perustarvetta, josta olen vieraantunut.

Olen tehnyt hirveästi suunnitelmia. Suunnitelmat ovat hyvä asia. Jos niitä on paljon, joku yleensä onnistuu, eikä sitten tarvitse hermostua, jos jollekin toiselle käy huonommin. Vähän sama juttu on haaveiden kanssa. Sen enempää suunnitelmiin kuin haaveisiinkaan ei kannata kiintyä liikaa, ettei tule vaikeuksia. Tai jos tulee vaikeuksia, pitää vaan jatkaa. Vähän niinkuin jos rakas lemmikki kuolee, surkean tilanteen ainoa suuri riemu on siinä, että saa ottaa uuden suloisen pennun ja aloittaa uusi elämä sen kanssa.

Piti kirjoittaa vielä Facebookista, MySpacesta, IRC-galleriasta ja muista sellaisista, mutta se ei ehkä ollut niin tärkeää.

love hurts ja sitä rataa

2007-08-04T11:43:00.000+03:00

Yritin varustautua pahimpaan. Silti menin rikki. Luulen kyllä, että kohta tulee parempi olo.

pohjoisessa Englannissa

2007-07-31T11:53:00.001+03:00

Olen ollut ehka vahan liiankin vaikuttunut takalaisesta vammaisten ihmisoikeustilanteesta. Kaikki naytti olevan kamalan paljon paremmin kuin Suomessa, mutta eilen nain videon, joka laski maan pinnalle. Ihan samanlaista paskaa taalla on kuin meilla: ihmisilla ei ole tyota, kauppoihin ei paase, ei-vammaiset ihmiset viis veisaavat siita, etta invaparkkipaikat on oikeasti tarkoitettu vammaisille. JUnat taalla ovat suomalaisiin InterCity-juniin verrattuna suoranaista roskaa. Mutta moni asia on paremmin ihan todella. Esimerkiksi opastus toimii paremmin. Suomessa oikeat kulkureitit pitaa vaan tietaa, taalla ne on merkitty isosti ja selvasti.

On ihanaa. Etenkin, jos ei ajattele tulevaa. Ja miksi viitsisi, kun on hieno ilma ja ihania kirjoja ja suudelmia? Ehka hienointa tahan mennessa on ollut saippuakuplien puhaltaminen isossa ryhmassa sillalla kaupungin keskustassa. Sellainen pitaisi aloittaa Tampereellakin. Voivatko saippuakuplat menestya 20 asteen pakkasessa?

Olen aika ylpea siita, etta pystyin pelaamaan kokonaisen pelin Scrabblea britin kanssa, vaikka havisinkin selvasti.

hui

2007-07-23T20:48:00.000+03:00

Kissat lähtivät hoitoon. Mietin, mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tarkistin punnan kurssin. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että tämä ei ehkä sittenkään ole viisasta.

eikä päivä pääty

2007-07-19T22:11:00.000+03:00

"Oletko seonnut rakkaudesta?" kysyi Helsingin Sanomien verkkosivu kuluvalla viikolla. Kyllä. Ihan vitun sekaisin. Pyydän anteeksi rumaa sanaa. Koska tämä rakastuminen todennäköisesti saa tylyn lopun noin kahden viikon sisällä, en oikein uskalla hehkuttaa enempää. Luulen, että sitten harmittaa ja pääsee vielä enemmän rumia sanoja. Mutta juuri nyt päivät eivät tunnu menevän yhtään niin nopeasti kuin pitäisi.

Olen ottanut vähän liiankin rennosti kesän kunniaksi: lukenut paljon kaunokirjallisuutta, käynyt parilla rokkikeikalla, viettänyt elämäni ensimmäisen ja kieltämättä elämyksellisen mökkijuhannuksen, virallistanut suhteeni entiseen lempinimeeni ja viettänyt sen kunniaksi viehättävät puistojuhlat. Aina välillä elämisen keveys on tuntunut niin sietämättömältä, että olen ahdistunut ja masentunut vakavasti. Olen ihan iloinen että tulee syksy ja kalenteri täyttyy jostain kohtuullisen järkevästä. Toivon, että en ole täysin menettänyt kykyäni ajatella muuta kuin neuvostoromaaneja ja pussailua.

Kaunokirjallisuudessa olen pysynyt hyväksi havaitsemallani linjalla. Loistavia Neuvostoliitossa tai muuten itäisessä Euroopassa kirjoitettuja kirjoja on vielä niin paljon, että menee hetken ennen kuin muutan suuntaa. Neuvostokirjat ovat usein synkkiä, mutta minä pidän synkistä kirjoista ja synkästä musiikista. Voin suositella erityisesti seuraavia teoksia, joista oikeastaan mikään ei ole synkkä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (olen lukenut sen nyt 11 kertaa)
Mihail Bulgakov: Koiran sydän (se on oikeastaan vain lyhyehkö tarina, joka löytyy kirjan Vaaralliset munat suomenkielisestä versiosta)
Andrei Kurkov: Kuolema ja Pingviini
Sandor Csoori: Otsasi hämärästä (runokirja)

Suosittelen myös aina yhtä hyviä Muumi-sarjakuvia.

Voiman yleisönosastossa luki, että vegaanius on pahan ilmentymä, vähän kuin huumeiden käyttö.

lessons from Shakespeare

2007-06-13T12:52:00.000+03:00

Kaikki paha alkoi samana päivänä: kuukautiskivut, flunssa, sydämen särkyminen. Lopulta kaikki on kuitenkin aika hyvin. Olen suorastaan yllättynyt, että pystyn ajattelemaan kohtuullisen selvästi ja olen melko rauhallinen. Ehkä se johtuu flunssasta? Jos johtuu, haluan tästä lähtien aina tulla jätetyksi flunssan aikana.

Pieni rakkaustarinani oli varsin ihastuttava. Ehkä viisi tuntia siitä, kun olimme nähneet toisemme ensimmäistä kertaa, olin Englantilaisen herrasmiehen sängyssä alasti. Kolme seuraavaa päivää olivat kuin unelmaa: pussailua, silityksiä, kauniita sanoja, salaisuuksia, naurua, hymyä, suloisia unia tiukasti toisen kainalossa. Sitten oli vielä joitakin päiviä romanttisia teksti- ja sähköpostiviestejä ja kirjeitä. Ja sitten se oli ohi. Tuli ilmi rumempia asioita ja jonkin verran kyyneleitä.

Viikko on aika lyhyt aika elämän suurelle rakkaudelle. Täytyy kuitenkin muistaa (etenkin kun kysymyksessä on Englantilainen herrasmies), että esimerkiksi Romeon ja Julian tarina kestää vain pari vuorokautta. Kirjailija Shakespearen tuotannosta löytyy paljon muutakin sellaista, mikä auttaa hyväksymään tilanteen ja tekemään oikeasti päätöksiä. Esimerkiksi Hamlet. Minua ei yhtään huvita olla Ofelia, joka hukuttautuu, koska ei saa Hamletia, joka on vain sekaisin. Sellaiset hullutukset johtavat vain kuolemien ja tuskien sarjaan, kuten Shakespearen tragediat. Minä voin edelleen olla Englantilaisen herrasmiehen ystävä, mutta epätoivoon en ajatellut vajota. Ehkä korkeintaan tunniksi joskus syksyllä kun tulee taas kylmä.

Vähän silti nolottaa, että ehdin jo haaveilla pussailusta Britannian saarten ihanilla nummilla, hunajaisesta äänestä lukemassa minulle loputtomasti James Joycea, yhteisistä kylvyistä ja sen sellaisesta.

Tällaiset flunssapäivät ovat hirveän tylsiä. Aivot eivät oikein toimi niin, että voisi tehdä mitään järkevää. En tajua, miksi haluan aina sairaana syödä pelkkiä herkkuja - tietäen, etteivät ne ollenkaan edistä paranemista. Ärsyttää, etten saa unta, vaikka nimenomaan se auttaisi paranemista. Joka paikkaa kolottaa, heräilen noin kahdenkymmenen minuutin välein. Unet ovat liian levottomia. En jaksa mennä siihen videovuokraamoon, johon pääsisin, koska sieltä tullessa on iso ylämäki. Voi itsesäälin määrää.

Minä olen ihan hirveän onnellinen ihminen. Loppuukohan se onnellisuus jos sen sanoo ääneen?

eksynyt, väsynyt ja sekaisin.

2007-05-20T13:53:00.000+03:00

On ollut ihana viikko. On tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että sen sulatteluun ehkä menee vielä hetki.

Lähdin äsken kesken ViNOn jäsenjärjestötapaamisesta. Se ei todennäköisesti ollut yhtään fiksua, eikä edes kivaa, mutta jostain syystä minulla on kamala olo. Oksettaa. Aivastuttaa myös, kun on koivuaika. Voi olla, että olen yksinkertaisesti liian väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Syntisen kuuma ja pitkä suihku auttoi niin paljon, että uskon pystyväni kirjoittamaan yhden linjapuheen. Ehkä. Uusi vartalovoide pitää kyllä heittää menemään. Siitä tuli jotain ihottuman kaltaista. Sääli, sillä se tuoksuu älyttömän hyvältä.

Minua pelottaa, mitä tapahtuu, kun olen kohta liian vanha ViNOn toimintaan. Nautin selvästi enemmän valtakunnallisesta kuin paikallisesta toiminnasta. Tämä puolue ei oikein tarjoa sellaista, ellei sitten puhuta jostain puoluehallituksesta, joka ei todellakaan ole mitään matalan kynnyksen toimintaa. En väitä, ettei Tampereella olisi ihania, mutta minusta on mahtavaa, että voin missä tahansa Suomessa nähdä rakkaita ihmisiä. Olen ehkä ahne, kun yksi kaupunki ei riitä mihinkään.

Muutenkin olen miettinyt tulevaisuutt paljon. Tähän asti olen tehnyt niitä asioita, jotka tuntuvat kivalta ajattelematta yhtään, johtavatko ne mihinkään. Olen periaatteessa sitä mieltä, että elämässä ei pidä liikaa suunnitella. Varmuus on pelkkää harhaa. Mutta kannattaisiko silti esimerkiksi ostaa asunto, kuten Vammaistutkija ehdotti? Tai pitäisikö panikoitua siitä, että opiskelen jotain, mikä ei koskaan työllistä minua? Entä eläkevakuutus? Pitääkö olla sellainen? Pitäisikö tehdä tarkka urasuunnitelma? Tai edes päättää, millaisen uran voisi haluta? Puhumattakaan siitä, millaisen elämän voisi haluta?

ison ratkaisun jälkeen on aina tyhjä olo

2007-04-07T18:41:00.000+03:00

Tampere on uusi ruotsinlaiva. Täällä hengailee koko ajan tyyppejä, jotka haluavat hetkeksi irti arjestaan. HYY:kin raahasi luottamushenkilönsä tänne örveltämään. Ja mikäs siinä. Täällä on kivaa, vaikka meri-ilma puuttuukin.

Irtisanouduin palkkatyöstäni. Minusta tulee päätoiminen luottamushenkilö ja opiskelija. Olen jotenkin paljon onnellisempi nyt, vaikka töitä on vielä tämä ja ensi kuu. Valmistaudun henkisesti tulevaan aineelliseen köyhyyteen: olen alkanut katsella tavallisten ruoka-aineiden hintoja, miettinyt, mistä kaikesta voi nipistää ja lukenut Hesarin lukijoiden tarinoita köyhyydestään. Harkitsen vakavasti, että alkaisin dyykata ja ommella itse vaatteita. Tiedän, että kaikkein vaikeinta on luopua kahviloista. Kulutan niihin järkyttävät määrät rahaa. Hieman surettaa sekin, ettei ole enää varaa matkustaa ulkomaille.

Juuri kun ehdin valittaa kirjakaupassa, että Anna-Leena Härkönen on äidiksi tulonsa jälkeen muuttunut lähinnä ärsyttäväksi kirjoittajaksi, sain käsiini uuden Annan, jossa hän kirjoittaa kotiäitiyden ihannoimisesta. Kolumni kohotti minut feministiseen hurmioon. Samassa lehdessä Jaakko Heinimäki kumoaa ikiaikaisen käsityksen siitä, että naiset ovat tunteellisia ja miehet järkeviä. Hänen mielestään asia on päinvastoin ja miehet itseasiassa pelkäävät naisten rationaalisuutta. Sitten vielä väitetään, että naistenlehdet ovat pelkkää hömppää.

Olen miettinyt paljon, pitäisikö minun olla toisenlainen.

tanssikaveri laihanlainen

2007-03-27T09:59:00.000+03:00

Töissä oli kuolemantapaus. Olen aika surullinen, vaikken edes tuntenut ihmistä kovin hyvin. Niin raakaa kuin se onkin, olen myös vähän vihainen siitä, että jäin taas yksin nuorisoasioiden kanssa. Kuoleman jälkeen aina suurin tunne on kuitenkin hämmennys. Joku, joka on vielä eilen ollut, ei olekaan enää. Etenkin, kun ihminen oli niin nuori. Vaikka tiedän hyvin, että ihminen voi kuolla koska vaan, eikä kysymys ole mistään muusta kuin tuurista, nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina epäoikeudenmukaisemmalta kuin vanhan.

Kuolemantapaus osui ajankohtaan, jossa olin juuri nousemassa pohjalta. Eilen aamulla tuntui jo ihan hyvältä. Olin toiveikas. Oli kevät ja ties mitä. Vaikka pyörätuoli joutui huoltoon, elämä tuntui voittavan. Eipäs voittanutkaan.

ihminen hyvinvointivaltiossa

2007-03-24T12:37:00.000+02:00

Ikävän tappiolliselta tuntuvan vaalivoiton jälkeen olen hakenut pohjakosketusta. Sen jälkeen suunta on aina vain ylöspäin. Koska en käytä alkoholia tai muita päihteitä (no, kofeiinia, joo, mutta siitä ei mene ainakaan näillä määrillä sekaisin), olen turvautunut hyväksi havaitsemaani kirjalliseen ja kuvalliseen aineistoon. Juuri mikään ei voi ahdistaa enempää kuin Venäjältä ja Neuvostoliitosta tulevat tarinat, oli kysymys sitten faktasta tai fiktiosta. Venäjän oloja kuvitellakseen tarvitsee vain keksiä pahin mahdollinen ja sitten kertoa se miljoonalla.

Olen lukenut Anna Politkovskajan avunhuudon Putinin Venäjä ja Ryszard Kapuscinskin käsittämättömän taidokkaan Imperiumin ja päässyt puoleen väliin Moshe Lewinin hieman kuivaa Neuvostoliiton vuosisataa. Tulos on toivottu. Pohjalla ollaan.

Jatkoin kuitenkin itseni kiduttamista eilen Lukas Modyssonin elokuvalla Lilja 4-ever. En suosittele sitä kenellekään, joka haluaa nukkua seuraavana yönä. Lilja on 16-vuotias tyttö, joka jää yksin Venäjän köyhyyteen, kun äiti lähtee paksun, kaljun äijänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Rahanpuutteessa hän alkaa kaupata seksiä. Maine kiirii, joten jo ennestään kamala elämä muuttuu vielä hirveämmäksi. Lilja tapaa Andrein, joka huijaa hänet Ruotsiin parittajan myymäksi maksulliseksi naiseksi. Tarinasta tulee mieleen yksi musiikkivideo.

OIkeasti elokuva kertoo jopa enemmän Ruotsista, lännestä, kuin Venäjästä. Meidän sosiaalidemokraattisissa kansankodeissamme käydään säälimätöntä orjakauppaa ulkomaisilla ihmisillä, joiden perään kukaan ei kysy. Ja mitä kukaan voisi tehdä, kun näitä ihmisiä pidetään lukittujen ovien takana ja kuljetetaan asiakkaidensa luo Volvoilla, joissa on tummennetut ikkunat? Vaikka kuinka päätettäisiin, että he saavat oleskeluluvan ja suojelua, he todennäköisesti ehtivät kuolla joko oman tai parittajan käden kautta kauan ennen kuin kukaan ehtii niitä tarjota.

Ehkä eniten inhoan miehiä, jotka ostavat seksiä parittajien välityksellä. Suoraan sanoen on aika vaikea käsittää, mitä he saavat, jos toinen osapuoli on selvästi vastahakoinen, yhteinen kieli puuttuu ja niin edelleen. Niilläkin on varmaan paha olla, mutta joku raja toisen ihmisen hyväksikäytölläkin. Tuskin se tuolla tavalla häviää. Seksiseikkailuja saa jopa ilmaiseksi esimerkiksi jostain netin deittipalveluista. Miehet eivät ehkä tule ajatelleeksi ostamansa palvelun eettistä hintaa, vaikka tietävätkin, että siinä on paljon väärää. Ilmiöstä vaietaan tehokkaasti. Toivottavasti edes joku päättää tämän elokuvan ansiosta hemmotella itseään jotenkin muuten, vaikka reilulla punaviinillä tai hyvällä kirjalla. Suosittelen esimerkiksi Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaajaa. Jos joku keksii, miksi sen nimi on tuollainen, pyydän kertomaan.

yhden asian väsymys

2007-03-16T00:24:00.000+02:00

Yleensä elämässäni on yhtä aikaa noin miljoona asiaa. Tuntuu jotenkin absurdilta, että nyt kaikki liittyy yhteen ainoaan. Vielä hullummalta tuntuu, että kaikki on ohi ihan ihan ihan kohta.

Läävä on muuttunut hippiläksi ja asteen läävemmäksi. Alan olla väsynyt. Niin väsynyt, etten muista mitään, ajattele mitään, kirjoita järkeviä lauseita, anna lähellekään toteutumiskelpoisia käskyjä. Minusta ei ole yhtään mihinkään. Haluaisin ehkä vain itkeä ja sitten nukkua niin syvää unta, että en heräisi, vaikka minut yritettäisiin syödä.

Eikä tämä sillä, että en nauttisi näistä ihmisistä ja tästä tilanteesta. Keskustelut ovat mielenkiintoisia, tunnen tekeväni jotain tärkeää puolueelle. Tiedän, että muistan tämän elämyksen ikuisesti. Vuoden päästä olen unohtanut väsymyksen ja stressin ja muistan tiimihengen, tiiviin työtahdin huuman ja niin edelleen. Tekisin tämän kaiken koska tahansa uudelleen.

Juuri nyt haluaisin melkein loputtomasti silityksiä.

aseista riisuvat ihanat

2007-02-13T16:54:00.000+02:00

Joskus elämä vaan menee juuri niinkuin toivoo. Tajusin minuutti sitten, että haaveilin lapsena, että saisin aikuisena kirjoittaa paljon. Nyt, aikuisena, en voi valittaa, etten saisi kirjoittaa. Suollan kannanottoja, blogitekstejä, vastauksia kyselyihin, sähköpostiviestejä ja mielipidekirjoituksia kuin viimeistä päivää. Kyyninen voisi tietenkin kysyä, mitä tapahtui moniulotteisille henkilöhahmoille, tyylilajien vaihtelulle ja muulle kaunokirjalliselle.

Muistan täydellisesti, miltä yksinäisyys tuntuu. Juuri siksi minusta on maailman suurinta ylellisyyttä, että nykyään voi esimerkiksi vähän flipata, eikä elämä lopukaan siihen. On ihania, joille voi mainita asiasta ja saada myötätuntoa. Ja minähän otan silityksiä vastaan ehkä liiankin ahnaasti.

Onkohan Heidi H:n lanseeraama Sosiaalinen ilmastonmuutos täällä jo? Tyypit rakastuvat toisiinsa ja alkavat pussailla, vaikka vielä ei ole edes kevät. Sähköpostiin ilmaantuu hääkutsuja ja pikaviestikeskusteluissa arvioidaan, kuka on ihastunut keneenkin ja sohvalla istuu parisuhteellinen ystävä. Järki uhkaa lähteä itseltäkin, kun tällaista romantiikan määrää katselee.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, kuinka suivaannuin, kun omat pettivät, mutta sitten tuli liian hyvä olo ihanien ihanuudesta. Sitten vielä Radio soittaa M.A. Nummisen ihanaa laulua, jossa ollaan Helka-neidin saunassa, ihanaa, ihanaa. Ehkä ei viitsikään raivota enää.

oikea elämä

2007-01-29T00:18:00.000+02:00

Jumalolennon mukaan nimetty kehrää sylissäni, tietokoneesta kuuluu Radio Helsinki. Siellä puhuu joku rauhoittavalla, käheällä äänellä, joka saa ihanat väristykset kulkemaan lävitseni. Nyt on jo maanantai, mutta kalenterissa oleviin menoihin on vielä unet aikaa.

Koko ajan on kiire, täytyy pinnistellä, että pysyy mukana. Silti luulen, että ei ole suurta uupumisen vaaraa. Olen oppinut itsekkään paskamaisesti jättämään asioita väliin, jos en jaksa. En ole koskaan ollut kovin hyvä stressaamaan työasioista, edes silloin, kun pitäisi. En varmaan opi sitä taitoa ikinä.

Opintosuunnitelma Unelmien tiedekuntaan näyttää siltä, että minusta tulee kirkkohistorioitsija. Se voi muuttua vielä moneen kertaan, mutta tuo ei olisi ollenkaan paha asia.

Joku kysyi vähän aikaa sitten, mitä oikeaan elämääni kuuluu. Siis elämään, joka ei liity työhön tai kouluun. Minä en osaa vastata. Tai no, järjestin kaiken omistamani teen uuteen kaappiin. On tehnyt mieli leipoa sämpylöitä, mutta pakastin on liian täynnä. Olisi kyllä rasittavaakin, jos niin sanottuun oikeaan elämään kuuluisi paljon. Sitten tähän kaikkeen ei-mihinkään voisi tällä lailla unohtua, olla tekemättä mitään. Kuulumisiin liittyy liian usein erilaisia toimenpiteitä, joita minun elämääni ei ihan älyttömästi nyt mahdu.

joku otsikko

2006-12-30T01:20:00.000+02:00

Vietin joulun vanhempieni seurassa. Siellä huomasin, että olen vanhapiikaistunut. Ärryin paljon aiempaa helpommin kaikenlaisesta metelistä, joka tulee viidestä ihmisestä ja viidestä lemmikistä. Haaveilin koko ajan kotiinpaluusta: hiljaisuudesta ja yksinolosta. Vetäydyin iltaisin jo kymmenen maissa lukemaan Karamazovin veljeksiä. Se on muuten erinomainen kirja. Ei sillä, että ihmisissä olisi ollut jotain vikaa. Ei vaan aina jaksa.

Olen iloinen, että ihmiset tietävät niin tarkkaan, mistä pidän. Lahjoissa ei ollut mitään muuta kuin kovin mieluisia asioita: lakua, teetä, kaunis paita ja niin edelleen. Etenkin se lahja, jonka sain ennen joulua, sai minut kikattelemaan itsekseni vielä tapanina.

Nyt sitten, ollessani kotona, olen elänyt hitaasti: jatkanut kirjaa, chattaillyt, vastaillut sähköposteihin. Omassa tahdissani. Tiedän, että flippaisin, jos tämä kestäisi kauan tai en tietäisi, että tämä loppuu joskus. Jo tänään tuli hetkeksi vähän yksinäinen olo.

Mietin jouluna virheitä, joita olen tehnyt tänä vuonna. Katuminen tekee silloin tällöin hyvää. Se on terveellistä, kunhan sen ei anna muuttua lamauttavaksi, jäytäväksi syyllisyydeksi. Ehkä ensi vuonna osaan olla toistamatta samoja virheitä.

tämä päivä ei ole mitään

2006-12-17T22:55:00.000+02:00

Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilla on suuria suruja. Itsekin sain pakit, mikä ei tietenkään ole mitään kuolemaan, eroon tai muuhun sellaiseen verrattuna. Alan sitäpaitsi olla niihin niin tottunut, että kipukynnys on kasvanut merkittävästi. Pakit olivat silti omiaan lisäämään lievästi surumielistä virettäni. Välillä tulee suorastaan lohduton olo. Joulunvietto ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ensirakkauteni häät olivat kauniit. Nuori morsian oli niin kaikinpuolin ihana, että olin ainoastaan ylpeä ensirakkauden valinnasta. Olisin itsekin mennyt naimisiin sellaisen tytön kanssa. Aina aikaisemmin häissä olen rakennellut pilvilinnoja omasta hääpuvustani ja sulhasesta tai angstannut vanhapiikaisuuttani. Olen näköjään kehittynyt edes vähän: nyt olin vain syvän onnellinen nuoren parin puolesta.

Tänään en ole tehnyt yhtään mitään. Jälkeenpäin en varmaan muista, että tämä päivä on ollut olemassa. Vire on alakuloinen, mutta jotenkin lempeä. Tänään voisi vaikka itkeä, eikä sillä olisi niin väliä.

terveyskin on lahja - mutta keneltä?

2006-12-07T16:13:00.000+02:00

Olin kauan kipeä, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin oli jo melkein myöhäistä. Nyt tuntuu jo paremmalta, jaksan varmaan viikonloppuna juhliakin. Mutta ärsyttää, koska tämän salakavalan sairauden aikana on jäänyt niin paljon tekemättä. Jouduin lopettamaan yhden kurssin. Tenttiin lukeminen on ollut toivotonta, koska en ole pysynyt hereillä. Työtä makaa kasoittain. Aaaargh! Sairaana ei kiinnostanut muu kuin nukkuminen, joten ei ollut stressiäkään.

Mutta nyt on parempi olo. Ei koko ajan väsytä, itketä ja ole kylmä. En flippaa joka toinen päivä mitättömistä syistä. Osaan taas lukea kalenteria ja tehdä suunnitelmia. Mikä parasta, minulla ei ole keliakiaa, vaikka sitäkin epäiltiin. Olen saanut lääkkeitä, joiden luvattiin vähentävän naiseuden mukanaan tuomia ongelmia. Yleensä ottaen kaikki on parhain päin.

Joululahjojen ostaminen on vaikeaa. Haluaisin ostaa maailmaa parantavia lahjoja, esimerkiksi vuohia kehitysmaiden ihmisille, mutta tiedän, etteivät lahjottavani sellaisesta pahemmin ilahdu. Olen eri mieltä monien tuttujeni kanssa siitä, ettei lahjoja pitäisi olla, koska minä pidän lahjoista. On mukavaa ilahduttaa muita ja ilahtua. Eri asia on, pitääkö niitä hankkia nimenomaan jonkun tietyn uskonnon juhlana. Minä voisin esimerkiksi juuri nyt haluta lahjaksi lampun ruokapöydän ylle, että olisi helpompi lukea lehtiä.

laajenna mun tajuntaa

2006-11-21T21:21:00.000+02:00

En tajua, miten aiemmin tehtiin järjestötyötä. Miten kaikki toimi, kun ei ollut sähköpostilistoja, wikisivuja, oppimisympäristöjä ja pikaviestijärjestelmiä? Olen kuullut villejä huhuja, että ainakin Tampereella suurin osa valtuustoryhmistä toimii edelleen ilman sähköpostilistoja. Eihän kaikkein parhaat ideat koskaan tule mieleen kokouksessa, ja jos ei ole nettiä, ei voi kirjoittaa niitä saman tien kaikkien muiden tietoon. Sitten ne ehkä häviävät, eikä niitä koskaan muista uudelleen. En väitä, että internet korvaisi perinteiset kokoukset, mutta kyllä se helpottaa ainakin minun yhteiskunnallista toimintaani merkittävästi.

Tärkeää on tietenkin myös se, että netistä saa tietoa asioista. Minusta ei koskaan olisi tullut vegaania ilman nettiä. Eikä vegaanisuus ole ainoa asia, johon voi löytää tukea netistä. Olen oppinut netin kautta paljon itsestäni, kun olen tutustunut erilaisiin elämäntapoihin ja vaihtoehtoihin. Netti ei ole samalla tavalla normittava kuin televisio, jossa sisältöä on vähemmän. Netissä näkee ihan tavallisia ihmisiä, erilaisia elämäntarinoita ja niin edelleen. Voi myös keskittyä pelkkään asiatietoon, jos huvittaa.

Minulla on ystäviä ympäri Suomea. Ja Kazakstanissa tietysti myös. Niiden kanssa ei voisi keskustella ilman nettiä. Monien ihmisten on jopa helpompi puhua luottamuksellisesti netin kautta, ehkä minunkin. Olen niin kamalan ujo. Netissä on turvallista sanoa sellaistakin, mitä ei muuten ehkä pystyisi. Taas netti täydentää, ei missään tapauksessa korvaa tosielämän ihmissuhteita. Ihmisten kanssa on paljon helpompi jutella kasvotusten, jos tapaamisten välillä on vaihdettu kuulumisia myös netissä.

Vietän aika paljon aikaa internetissä. Olisi kai voinut käydä niin, etten enää kävisi missään, kun hengailisin vain netissä. Niin ei ole käynyt, vaan väitän eläväni kohtuullisen sosiaalista elämää. Netissä surffailu on nimenomaan kiihdyttänyt sitä. Saan koko ajan tietoa erilaisista tapahtumista ja mahdollisuuksista.

Olen lehtinarkomaani. Voin hyvin viettää päiväkausia lukemalla lehtiä. Ajankohtaiset asiat kiinnostavat. Netti on ajan tasalla pysymiseen ehkä paras mahdollinen vaihtoehto. Tietenkin täytyy vain tietää, mitä tekee. Ei pidä tyytyä pelkkien valtalehtien sivustoihin, kun vaihtoehtoinen näkökulma on ihan yhtä pienen vaivan päässä. Se on oivallinen väline tietoisuuden laajentamiseen.

neljältä

2006-11-18T22:41:00.000+02:00

Seinäkello on pysähtynyt osoittamaan neljää. Saatan jättää sen niin, koska neljä ei ole mikä tahansa kellonaika.

Neljältä iltapäivällä loppuvat työt. Tai ainakin loppuivat siinä työelämässä, joka elää enää lähinnä demarien ja ay-liikkeen johtajien mielissä. Neljältä leimataan kellokortti ja suljetaan työpaikan ovi tyytyväisenä siitä, että päivä oli pulkassa. Neljän jälkeen ihminen on vapaa tekemään, mitä huvittaa. Kello neljä tarkoittaa vapautta. Silloin alkaa Elämä, oma aika. Vaikka minulla ei olekaan säännöllistä työaikaa, neljältä tulee vähän rennompi olo.

Menin viime yönä nukkumaan neljältä, mutta se oli harvinainen tilanne. Yleensä kello neljä yöllä tarkoittaa, että nukun autuaan tietämättömänä mistään. Jos silloin sattuu heräämään, mistään ei kuulu mitään. On pimeää, vaikka olisi kesä (paitsi jos on Rovaniemellä, mutta harvemmin olen). Koko maailma nukkuu. Neljältä yöllä on turvallista, verkkaista. Silloin ei tarvitse lähteä mihinkään, puhua kellekään, olla mitään. Korkeintaan voi odottaa, että uni tulee ja vaipua sen ihanallisuuteen.

Jos jätän pariston vaihtamatta, kello on neljä useammin kuin kaksi kertaa päivässä. Se ei ole ollenkaan vastenmielinen ajatus.

viesti läävästä

2006-11-13T20:19:00.000+02:00

Paitsi, että lumi estää minua liikkumasta, se tulee pyörien mukana sisälle ja tekee läävästäni vielä enemmän läävän. Sen jälkeen, kun kämppääni nimitettiin lääväksi, en ole uskaltanut kutsua ketään kylään, ja nyt vielä vähemmän. Se on tylsää, sillä minusta on kivaa, kun käy vieraita.

Enpä ole toisaalta paljon ollut kotona. Viime viikolla olin melkein joka päivä muissa kaupungeissa kuin omassani: Helsingissä, Turussa, taas Helsingissä, Jyväskylässä, vielä Helsingissä ja sitten Espoossa. Matkustin Jyväskylään pelkästään teatterin takia. Se on virkistävää, kun yleensä istun junassa vain päästäkseni kokouksiin. Tällaisiin reissuihin ei tosin usein ole varaa: yö hotellissa maksaa pirusti.

Tuntematon sotilas oli joka rahan arvoinen. Se ei ollut typerä nationalistinen sankaritarina, vaikka lavastukseen kuului kaksi valtavaa Suomen lippua. Mielenkiintoista oli, että ohjaaja eli Teatteriguru oli tulkinnut Tuntemattoman versioksi Seitsemästä veljeksestä. Yhtäkkiä se oli niin selkeää, että tuntui mahdottomalta, ettei sitä ole aiemmin tajunnut. Harmitti vaan hitosti, että jouduin istumaan todella paskalle paikalle salissa. Ison salin takimmaisessa rivissä on äärimmäisen vaikea kuulla ja keskittyä. Miksi pyörätuolipaikat ovat aina ihan edessä tai ihan takana?

Sitten näin Helsingissä Q-teatterin näytelmän Variatio delectat - Paha tahto. Se oli intensiivisintä, älykkäintä, ahdistavinta, pelottavinta ja nerokkainta teatteria, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Sen jälkeen oli niin paljon ajatuksia ja tunteita, että oli vaikea puhuakaan. Haluaisin nähdä sen uudestaan, etsiä ja löytää kaikki viestit. Jos joku tahtoo mukaan, saa tulla.

Pahan tahto kertoi sarjamurhaajasta ja sairaaloisesta mustasukkaisuudesta. Sarjamurhaaja tappoi tyttöjä ja mustasukkainen mies oman entisen vaimonsa. Motiivit jäivät hämäriksi (paitsi että mainittu sarjamurhaaja sai ilmeisesti orgasmeja tappamisesta), mutta selvää oli, että kumpikin kärsi valtavista tuskista koko ajan. Eikä sillä tuskalla mitenkään yritetty oikeuttaa kamalia tekoja. Se osoitti vain, ettei voittajia ole. Ja voiko sitä pahaa erottaa ihmisestä? Jotenkin haluaisin uskoa, että voi.

Pyry on perseestä

2006-11-01T16:38:00.000+02:00

Pitäisi olla tosi riemuissaan, kun saa ikäänkuin ylimääräisen kotipäivän. Mutta ei, se ainoastaan masentaa. Inhottava lumi. Kylmyydessäkään ei olisi mitään vikaa, ja pimeys on kivaa, mutta lumen takia on peruttava tapaamisia, aiheutettava tulva aina kun on ollut hetken sisällä ja niin edelleen.

Odotin eilen, ensimmäisenä lumimyräkän päivänä, taksia yli kolme tuntia rautatieasemalla. Oli jo yö. Minulle sanottiin, että tilauksissa oli ruuhkaa, mutta silti aseman edessä taksijono lyheni varsin normaaliin malliin. Mietin, oliko vika siinä, etteivät taksikuskit tahtoneet ottaa vammaiskuljetusta vai etteivät ne halunneet ottaa tilauksia ollenkaan. Vammaiskuljetuksia on kuulemma dissattu viime aikoina, koska uusi systeemi ei toimi tai toimii hankalasti. Odotukseni ei päättynyt tilatun taksin tulemiseen, vaan taksin nappaamiseen tolpalta joidenkin tuntemattomien kaukajärveläisten kanssa. Maksoin sen itse, koska kaupungin säännöt kieltävät sellaisen menettelyn. Juna oli ollut Tampereella 22.30, minä olin kotona klo 1.50. Matka kodin ja aseman välillä on alle kilometri.

Tämä kokemus horjutti perusturvallisuuttani. Aiemmin olen aina saanut tilaamani taksin - vaikka sitten tunnin myöhässä. Nyt en saanut. Saanko enää koskaan? Ymmärrän tunnin myöhästymisen, koska sää oli hirveä. Mutta kolme tuntia. Ja senkään jälkeen ei edes lupausta kyydistä. Ahdistaa.

kirjoitus asioista

2006-10-29T18:55:00.000+02:00

Olen saanut palautetta, että pitäisi kirjoittaa useammin. Joillakin on niin tylsää töissä, että he viihdyttävät itseään lukemalla tätä blogia.

Olen saanut myös sellaista palautetta, että pidän kaikkea ja kaikkia ihanina. "Joo, mutta sun mielestä kaikki onkin ihanaa", sanoi Lastenteatterintekijä eilen, kun yritin vakuuttaa sitä jostain ihanasta. Myös Trenditietoinen ja muutama muu ovat olleet sitä mieltä, ettei arvioihini ihmisistä voi luottaa, koska ne kaikki ovat mielestäni ihania.

Ensinnäkään ihmisten tai asioiden ihanuutta ei vähennä se, että sanoo montaa asiaa tai ihmistä ihanaksi. Maailma on monessa suhteessa ihana. Esimerkiksi ViNOsta on hyvin vaikea löytää muuta kuin ihanaa ihmistä (enkä minä suostuisi sellaista ehdoin tahdoin hakemaankaan, vaikka niitä kyllä on). Kaikki ihanat ovat erityisen ihania, eikä kenenkään ihanuus vähene siitä, että useita ihania. Olen onnekas, että saan olla niiden kanssa. Sitten on niitä ihania, joiden kanssa haluaisin olla paaaaaaljon enemmän kuin on mahdollista.

Väite ei ylipäätään pidä paikkaansa. Minusta kaikki asiat eivät ole ihania. On myös sellaisia asioita, joita kuvaillaan eri sanoilla kuin ihana. On kamalia asioita, kuten sodat, ikävä, yksinäisyys, paha ruoka ja ympäristön tuhoutuminen. Sitten on outoja asioita, kuten jalkapallo, eräät musiikkilajit ja ranskalainen kirjallisuus. Niitä ei vaan voi käsittää vähäisellä älylläni, vaikka haluaisinkin. Sitten on vaikeita asioita, muun muassa shakki, ihmissuhteet, sukan kantapään valmistus ja painavien ovien avaaminen. On rumia asioita, kuten palovammat, ja ällöttäviä asioita, kuten oksennus. Sitten on yhdentekeviä asioita, joista ei tule mieleen esimerkkejä, koska niillä ei ole niin väliä. Sitten on naurattavia asioita, kuten Musamiehen vitsit ja hassut tilanteet. On törkeitä asioita, kuten sovinistiset ällövitsit. Voisin vielä mainita tärkeät asiat, joihin kuuluvat ystävät, kirjat, teologia ja ViNO. Ihmisiäkin on kaikenlaisia.

Loppujen lopuksi asiat ovat vain asioita, eivät sen enempää. Kysykää vaikka Dalailta.

en vaan tajuu

2006-10-17T00:24:00.000+03:00

Luulin, että olisin kypsynyt niin, etten kiukuttelisi enää. Etten tekisi pienistä asioista draamaa. Mutta ei. Ja ketä siinä sattuu? Itseäni, ei ketään muuta. Luulen, ettei toinen osapuoli nytkään tajua, mitä tässä tapahtuu. Voi pientä tyhmää mieltä.

suuren suuri yllätys postiluukusta

2006-10-12T01:19:00.000+03:00

Kirjeessä kerrotaan, että teologisen tiedekunnan valintaneuvosto on päättänyt ottaa sisään kaikki ne, jotka ovat saaneet yhtä paljon tai enemmän pisteitä valintakokeissa kuin henkilö, joka menestyksekkäästi kanteli sisäänoton virheistä hallinto-oikeudelle. "Teille on tällä perusteella myönnetty valintalautakunnan kokouksessa tutkinnon suoritusoikeus sekä teologian kandidaatin että maisterin tutkintoon." Voi onnen päivää!

Teologian opiskelu on ollut kaukainen haaveeni niin kauan, etten edes muista. Yli vuoden minulla on ollut gradun aihe valmiina, mutta ennen pääsykokeita tapahtui niin paljon, etten ehtinyt lukea hyvin. Mutta nyt tapahtui ihme ja minä pääsin sisään. Voi riemua! Ei ole väliä sillä, etteivät pisteeni olleet huippua. Ei ollenkaan. Riemu on siinä, että minä pääsen opiskelemaan teologiaa. En tiedä vielä aloitanko tänä vai ensi lukuvuonna, sen saa valita itse. Silläkään ei ole väliä. On vain syvää onnea.

sydänkohtausta kohti

2006-10-04T09:36:00.000+03:00

Viikonloppu oli ihanin pitkään aikaan. Se alkoi Egotripin keikalla, kun perjantai oli mennyt jo tunti sitten. Ilveksen yökerho on ennakkoluuloista huolimatta nerokas keikkapaikka, koska siellä näkee, vaikka olisi juuri ja juuri 120 senttiä korkea. Lauloin mukana, en välittänyt mistään, riemuitsin.

Lauantaina käytiin kuuntelemassa Dalai Lamaa. Kaikesta kaaoksesta huolimatta Hänen Pyhyytensä viisaus rauhoitti. Ja hänen pyhyytensä on helppo ymmärtää pyhyydeksi, toisin kuin mormonitemppeli, jonka pyhyyttä piti etsiä tarkasti. Suuret totuudet ovat oikeastaan todella yksinkertaisia: tärkeintä elämässä on rakkaus. Ei siis mikään romanttinen rakkaus välttämättä, vaan yleismaailmallinen rakkaus. Jouduimme lähtemään kesken, se harmitti vähän.

Dalai sanoi, että ne, jotka puhuvat koko ajan itsestään, saavat todennäköisemmin sydänkohtauksen kuin ne, jotka eivät puhu. Elämä on kaikin puolin parempaa, jos olisi epäitsekkäämpi. Muistin tämän kirjoittaessani minä-keskeisiä viestejä tukiryhmälleni ja voin hetken pahoin.

Dalain jälkeen mentiin Tampereelle, missä oli paljon ihania. Puhuin vähän salaisuuksia, sosiaalipolitiikkaa, esittelin asuntoani ja jossain vaiheessa eksyin kansanedustajani tupareihin. Matkalla kaaduin, mistä jälkeenpäin vedettiin johtopäätös, että olen alkoholisti. Hämeenkadulla vihreä valo tuli vain autoilijoille, ei ollenkaan jalankulkijoille. Ahtaassa asunnossa tunsin itseni norsuksi, ja se on äärimmäisen inhottava tunne. Reipastuin kuitenkin nopeasti seuran ja tarjoilun ansiosta. Ei voi sanoa oikein muuta kuin että ihanat ovat ihania.

Sunnuntaina vain roikuttiin. Jossain vaiheessa kai tehtiin ruokaa, mutta muutoin vain puhuttiin verkkaisesti, kuunneltiin levyjä, luettiin lehtiä, silitettiin kissoja ja syötiin puolukkapiirakkaa. Sitten jossain vaiheessa tajuttiin, että on jo puoliyö ja kannattaisi mennä nukkumaan. Välillä huokailtiin, että onpa hyvä, kun on noin harmaata, ettei tarvitse tuntea paineita mennä ulos. Paljon täydellisempää sunnuntaita ei voi olla.

vapaus ja epäselvyys, onni runosta

2006-09-17T21:42:00.000+03:00

Nyt ei sopisi ollenkaan sairaus, mutta niin vaan nenä vuotaa ja väsyttää. Ei sopisi, koska on töitä, mutta ennen kaikkea, koska on syntymäpäivä. En ole pitkään aikaan odottanut sitä yhtä paljon. Aion leipoa kakkua ystäville ja pikkuleipiä tamperelaisille. Jos tulen kipeäksi, ei onnistu leipominen eikä mikään. Allergiset vieraat ovat syöneet kaikki flunssalääkkeeni, joten täytyy varmaan soittaa työterveyshuoltoon ja toivoa Komeaa lääkäriä (nyt en esineellistä miestä vaan käytän koodinimeä).

Jyväskylässä kokoontui viikonloppuna puoluevaltuuskunta. Kuten aina, kokouksesta tuli entistä parempi mieli. Opin esimerkiksi, miten valtion ravintosuositukset tehdään. Vaaliohjelma on ihan kelvollinen, sitä voi ylpeästi jakaa ja esitellä. Ylpeyttä vihreät tarvitsevatkin. Tässä puolueessa jengi ruoskii itseään niin pahasti, että jopa minun mielestäni menee liian pitkälle.

Eilen puhuttiin Siilin kanssa sormuksista. Minä olen hukannut yhden. Onneksi vain tänne kotiin, joten se löytyy vielä. Se sormus on merkki ihmisestä, josta eroamista luulin mahdottomaksi. Ajattelin, että jos sellainen ero tulisi, en enää kykenisi mihinkään. Mutta niin se ero tuli, vaivihkaa. Eikä maailma kaatunut. Päinvastoin, luulen, että tämä on minulle hyväksi. Minun ei enää tarvitse esittää, etteivät ivalliset vitsit satu. Ne ihmiset, joiden kanssa nyt olen, eivät häpeä minua. Tai en tiedä, häpeävätkö. Ainakin niiden kanssa voi mennä paikkoihin. Minun ei enää tarvitse alistua. Toisaalta nauran nykyään harvoin samalla lailla kuin ennen.

Harva ero on niin lopullinen, ettei enää koskaan tavata. Satunnaiset tapaamiset, puhelut tai syntymäpäivälahjat eivät tarkoita, että ero lakkaisi olemasta voimassa. Jotkut erot voivat loppua, kun yhteys löytyy taas. Silloin tullaan taas läheisiksi. Minusta tuntuu, ettei tämä ero lopu. Eikä ehkä tarvitsekaan. Nauru löytyy kyllä taas.

Olen saanut voimaa myös tiettyjen mahdollisuuksien kartoittamisesta. Todennäköisesti jätän ne käyttämättä, mutta tuntuu hyvältä tietää, että olen hylännyt omasta tahdostani enkä jonkin muka-edellytyksen puutteesta.

Olen merkittävän valinnan edessä. Se ei pelota, mutta sen takia olen levoton ja jopa ahdistunut. Se on huolestuttavaa, koska näihin asioihin ei saisi suhtautua tunteellisesti. Mutta nyt järki ei anna yhtään selvempiä vastauksia.

Sain tänään itselleni runon, johon tutustuin reilu viikko sitten. Sitä ei kai saa paljon hehkuttaa, mutta minä todella pidän siitä runosta.

tärkeintä on kirjat

2006-09-03T19:43:00.000+03:00

Kaikenlaisiin kyselyihin löytyy aina aikaa, vaikka muuten olisi muka huippukiireinen. Sini haastoi minut tällaisillä kysymyksillä:

1. Kirja joka muutti elämääni.
Sarah Bennett-Golemanin Tunteiden alkemiaa. On ehkä mahtipontista sanoa, että tämä kirja pelasti minut, mutta ainakin se tuli elämääni täsmälleen oikeaan aikaan. Sen jälkeen olen ollut pääosin onnellinen. Kirja on elämäntapaopas, mikä on vähän noloa. Nimensä mukaisesti kirja opettaa, kuinka lyijystä tehdään kultaa tunne-elämässä. Tunteiden alkemiaa sekoittaa hedelmällisellä tavalla buddhalaista ja modernia psykologiaa.

2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kerran.
Näitä on, kuten Sinilläkin, paljon. Saatana saapuu Moskovaan on sellainen, että olen tainnut tulla siitä riippuvaiseksi. Tällä hetkellä kertaan Kafkan tuotantoa.

3. Kirja jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle
Aleksander Solzenitzynin Ivan Denisovitsin päivä. Se kertoo nimensä mukaisesti yhden miehen yhdestä päivästä. Hän on keskitysleirillä jossain päin Neuvostoliittoa. Tarina etenee konstailemattomasti ja melko neutraalisti. Sitten lopussa Ivan miettii, että tämä on oikeastaan ollut aika hyvä päivä, koska mitään erityisen pahaa ei ole sattunut ja leipääkin sai tavallista enemmän. Luulen että sellaisesta asenteesta olisi apua, koska autiolla saarella pitäisi ajatella lähinnä käytännöllisiä asioita.

4. Kirja joka teki minusta hupakon.
Bridget Jonesin jälkeen oli sellainen olo, että voi flirttailla ihan kenen kanssa vaan ja sanoa ihan kuinka hölmöjä asioita vaan. Se oli todella vapauttava kirja.

5. Kirja joka sai minut puhkeamaan kyyneliin.
Itken kirjojen takia jatkuvasti. Mutta kerran yksi kirja aiheutti minulle sellaisen kohtauksen, että hävettää vieläkin ajatella. Sen nimi on Kuinka tiikeri kesytetään, kirjoittanut joku Rinpoche. Luin sitä ihan tyytyväisenä erään buddhalaisen opetuksen tauolla ja aloin yhtäkkiä itkeä niin vuolaasti, että kesti yli tunnin toipua. Hui.

6. Kirja jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi.
Tämä on vaikea... Toivoisin, että Teatteriguru kirjoittaisi ne kaksi kirjaa, joita se suunnittelee. Molempien suunnitelmat kuulostivat niin hienoilta, että haluaisin lukea ne saman tien. Tahtoisin myös, että Pomo kirjoittaisi kirjan vammaispolitiikasta.

7. Kirja josta toivon ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu.
Lukiossa oli pakko lukea Sieppari ruispellossa. Se oli minusta niin tylsä ja kamala, että toivoin, että sitä ei olisi olemassakaan. En tiedä, olenko yhä samaa mieltä, etenkään kun tiedän, että moni ihminen pitää siitä paljon. Mieluummin toivoisin, ettei ketään ikinä pakoteta lukemaan mitään kirjaa.

8. Kirja jota luen parhaillaan.
Yksi tenttikirja on kesken. Siinä puhutaan humanitaarisesta avusta sodassa. Sitten on kesken Kafkan Linna. Sitten tietenkin luen Minuuttinovelleja, koska Minuuttinovellit sopivat aikaan kuin aikaan ja paikkaan kuin paikkaan ja niistä saa aina ajatuksia. Ne ovat kätevää kirjallisuutta.

9. Kirja jonka olen aikonut lukea.
Vaikka mitä kirjoja. Se onkin elämästä lohdullista. Ainakin elämässä on ihania kirjoja, jos ei muuta.

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Sini on varannut jo aika monta... Haastan Timon, Tuomaksen, Heikin ja Rosvo-Roopen. Oho, tuossa oli vasta neljä. Ehkä haastan myös Niken, niin se alkaa lukea kirjoja. Tarkoitus ei ole vittuilla, ei ollenkaan.

akuutti itsetunnon alentuma

2006-08-31T23:14:00.000+03:00

Syksy on ihanin vuodenaika. Lumen tuloon on vielä kauan, mutta toisaalta ei ole kuuma ja voi nauttia pimeistä öistä. Juuri nyt en kyllä nauti yhtään mistään, kaikki asiat vain tuntuvat tylsiltä ja merkityksettömiltä. Tai eivät oikeastaan miltään. Eivät edes Kafka, laku ja vaaleanpunainen taivas, jotka ovat maailman parhaita asioita.

Jokin ääni päässäni huutaa koko ajan, etten osaa yhtään mitään ja mokaan kaiken. En osaa rentoutua ollenkaan, vaan pelkään koko ajan, että joku moittii minua. Samasta syystä en uskalla tehdä mitään. Toisin sanoen rasitun saamatta yhtään mitään aikaan. Samanlainen olo oli koulussa. Se ääni sanoo, että olen liian lihava, tyhmä, ärsyttävä, säälittävä, ruma ja ylipäätään kelvoton, että ansaitsisin yhtään ketään. Se ilmoittaa kaikista eleistä ja ilmeistä, jotka ehkä viittaavat siihen, että jokainen, jota olen luullut ystäväkseni, hylkää minut. Se muistuttaa, että niin on käynyt monta kertaa, luettelee tapauksia. Sitä ääntä on tajuttoman helppo uskoa.

Olen kohdannut hämmentävän paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole vuosikausiin olleet elämässäni. Olen suhtautunut heihin, niinkuin kaikkiin ihmisiin, jotenkin niin välinpitämättömästi ja tylysti, että en itsekään käsitä.

Joo, tiedän, etteivät tällaiset postaukset auta tilannetta yhtään.

mikä tää läppä on?

2006-08-27T23:29:00.000+03:00

Salaraittius on nykyään joku juttu. Koska suomalaisessa yhteiskunnassa ei muka voi sanoa suoraan olevansa raitis ilman mitään syytä (lääkekuuri, ajovuoro, raskaus tms), on keksittävä keinoja peitellä raittiuttaan. Silti kaikki myöntävät, että raittius on hieno ja kannatettava valinta.

Mutta eikö nimenomaan raittiuden salaaminen edistä ajatusta siitä, että on pakko juoda? Saatan olla väärässä, mutta luulisi, että niin sanottu juomisen pakko ei olisi niin polttava, jos tietäisi, että ryhmässä on joku muukin joka ei juo? Entä, jos ne kaikki muutkin juovat vain siksi, että luulevat muiden edellyttävän sitä? Ja eikö parasta mainosta raittiudelle ole se, että joku ihan rento ja miellyttävä seuraihminen on raitis?

En sano, että olisin itse kummoinen seuraihminen, mutta en ole koskaan kokenut aitoa painetta juomiseen, korkeintaan pientä, kaverillista piruilua. Hämmennys siitä, etten juo, kestää yleensä korkeintaan puoli tuntia. Sitten vaan todetaan arkisesti, että ai niin toi on tollanen. Toivottavasti kukaan ei koe minua tympeäksi moralistiksi. Voihan olla, ettei kukaan vaan ole kehdannut sanoa mitään. Ja voi olla, etten saa kutsua kaikkiin bileisiin. Ehkä minulla on vähemmän ystäviä kuin pitäisi? Ehkä olen kaikkien mielestä ylimielinen? Ehkä minun pitäisi alkaa feikata alkoholinkäyttöä, muuttua salaraittiiksi? Pitäisikö saman tien alkaa salavegaaniksi, salaekologiseksi ja salafeministiksi?

pulma

2006-08-18T20:54:00.000+03:00

Kirjoitin asioita nettisivuilleni. Helpointa on kirjoittaa esittely itsestään: ammatti, luottamustehtävät, harrastukset. Mutta nyt törmäsin pulmaan, joka ei olekaan ihan helppo. Pitääkö vaaleja varten tehtävillä sivuilla olla maininta siviilisäädystä?

Niillä, joilla on perhe, kertovat siitä, yleensä aika näkyvästi. "Tunnen lapsiperheen arjen." "Lapset auttavat näkemään pidemmälle." "Pitkän parisuhteen ansiosta osaan kantaa vastuuta myös muista ihmisistä." Tiedätte kyllä. Mainitsemalla perheen voi antaa itsestään sympaattisen, pehmeän ja inhimillisen kuvan. Ja jos on eronnut, sekin kannattaa nykyään mainita, koska niin monet äänestäjätkin ovat ja voivat siksi helpommin samaistua erosta selvinneeseen ehdokkaaseen. Homot ovat radikaaleja, jos kertovat elävänsä rekisteröidyssä parisuhteessa. Jotkut esittelevät jopa lemmikkejään, mutta siihen en aio ollenkaan ruveta.

Luulen, että sinkkuuden (voisiko joku pliis keksiä jonkun siedettävän sanan?!) mainitseminen herättää kolmenlaisia mielikuvia: 1) Tuo tyyppi (minä siis) luulee vaalisivuaan deitti-ilmoitukseksi 2) Se on säälittävä luuseri. 3) Se on itsekäs, urakeskeinen paska. Ehkä yleisin syy sinkkuuden mainitsematta jättämiselle on kuitenkin se, että sitä pidetään niin väliaikaisena vaiheena.

Joku varmaan sanoo, että sinkkuus on yksityisasia. Mutta perhe on ihan yhtä lailla yksityisasia. Jos kerran perhe vaikuttaa politiikan tekemiseen, kai perheettömyyskin? Eikö sinkkuus tuo elämään näkökulmia? Sellainenkin sinkkuus, joka on kestänyt käytännössä aina (paria epämääräistä säätöä ei voi laskea)? Suomessa on koko ajan enemmän ja enemmän yhden hengen talouksia. Harvemmin niistä kuulee puheenvuoroja, joissa asetutaan vastakkain perheellisten kanssa. Mutta eipä sitten muutakaan.

Ja toisaalta: missä voisi majoittua, kun pitäisi viettää Helsingissä aikaväli 3.-7.9.?

blääh ja oi oi oi

2006-08-15T22:03:00.000+03:00

Kävin katsomassa Tampereen teatterikesässä neljä näytelmää. Tulin taas samaan johtopäätökseen kuin niin monesti aiemminkin: teatteri on elämä. Jos pitäisi valita ihan minkä tahansa ja teatterin välillä, valitsisin teatterin. Onneksi sellaisia valintoja ei tarvitse tehdä - toivottavasti ikinä enää.

Off-sarjan Tuulettaminen kielletty ei ollut niin erikoinen kuin odotin, mutta hyvä se oli. Tulin siitä surulliseksi, mutta se tarkoittaa vain, että esitys kosketti. Äitisuhde on niin lähellä, että sitä on helppo sohaista. Näytelmän poliitikko puhui suoraan: keltanaamat pois, kaikenmaailman avohoitopotilaat pois normaalien silmistä ja lapset remmillä ojennukseen. On hienoa tuntea ihminen, joka on kirjoittanut noin suorapuheisen ja valitettavan todellisen hahmon.

Yritän aina ajatella Pirkko Saisiosta myönteisesti. Hän puhuu haastatteluissa erilaisuudesta, nuoruudesta ja vasemmistolaisista arvoista. Hän on älykäs, ei vain lehtimiesten, vaan myös minun mielestäni. Mutta taas kävi niinkuin esimerkiksi Punaisen erokirjan kohdalla. Ei vaan toiminut. En yhtään ihmettele, että muutamat lähtivät väliajalla kesken Sorsastajan, jota on hehkutettu tiedotusvälineissä koko kevät. Asetelma olikin herkullinen: neljä mustaa näyttelijää, jotka ovat eläneet aina Suomessa ainoana äidinkielenään suomi ja intellektuelli, tunnettu kulttuuripersoona. Näyttämöllä oli kaksi homoseksuaalia, nainen ja mies, valkoinen ja musta. Mutta ei. Ensimmäisessä näytöksessä jauhettiin latteuksia identiteetistä, erilaisuudesta, itsensä määrittelystä, suhteista äiteihin ja isiin. Äiti-tytär-suhteesta ei tällä kertaa sanottu mitään sellaista, mikä olisi liikuttanut. Toinen näytös kannatti kyllä nähdä. Siinä esitettiin Kullervon tarina afrikkalaisesti tanssien. Tarina katkerasta Kullervosta, joka vihassaan hylkää rakkaansakin, oli osuva valinta, mutta afrikkalaiset tanssit eivät kantaneet kovin pitkälle. Toinenkin näytös oli tylsä.

Sitten oli Fundamentalisti. Oi oi oi. Se oli entisen fundamentalistikristityn kirjoittama kahden näyttelijän esitys uskosta, mielisairaudesta ja ihmissuhteesta. Se herätti niin paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita, etten melkein saanut unta. Eikä siihen tarvittu muuta kuin älykästä, terävää tekstiä ja hyvät näyttelijät. Ei erityistä lavastusta, ei musiikkia, ei mitään sellaista. Miten voisin Fundamentalismia niin, että sanani tekisivät edes vähän oikeutta? Se oli melkein yhtä totaalinen elämys kuin Telakan Kristuksen ensimmäinen puolisko. Haaveeni teologian opinnoista alkavat muistuttaa enemmänkin huutavaa tarvetta kuin pieniä päiväunia. Olen iloinen myös siitä, että TTT:n Kellariteatteriin pääsee nykyään helposti pyörätuolilla.

Sokeri pohjalla meinasi taksisysteemin takia jäädä näkemättä. Olin odottanut Paniikkia eniten siitä asti, kun luin sen esittelyn. Jos esityksen on kirjoittanut ja ohjannut Mika Myllyaho, sen tuottaa Ryhmäteatteri ja siinä näyttelee kolme Suomen parasta näyttelijää, sen täytyy olla ylimaallista. Ja olikin. Vaikka mielenterveysongelmia on käsitelty tuhannessa ja sadassa näytelmässä ennen tätäkin niin, tässä oivallettiin uutta ja ihmeellistä. Paniikki oli erittäin hyvä kuvaus vertaistuestakin, jos näin ammatillisesti ajattelee. Esitys eteni koko ajan hyvin, jopa yllätti. Henkilöihin oli helppo samaistua, koska jokaisessa oli monta puolta. Se, joka alussa näytti suorastaan valaistuneelta, oli ehkä enemmän sekaisin kuin kaksi muuta. Ja mikä parasta, näytelmän loppu antoi toivoa. Ei välttämättä lupauksia, mutta toivoa. Se on tärkeintä.

laiskuutta

2006-08-08T09:50:00.000+03:00

Ärsyttää, kun sähköposti ei toimi, vaikka juuri sitä pitäisi käyttää. On aika suuri kiusaus mennä takaisin nukkumaan, mutta enpä taida. Kaikenlaista voi tehdä ilman sähköpostejakin. Kuten kirjoittaa tänne.

Olen nauttinut töiden aloittamisesta suuresti. Eilen suututti, että mokasin aikataulut todella alkeellisesti ja typerästi, mutta nyt ei enää viitsi stressata siitä. Asiat menivät kohtuullisesti kuitenkin. Ylipäätään stressaaminen on vähentynyt, yksinkertaisesti laiskuuden vuoksi. Siihen on nykyään äärimmäisen vaikea löytää motivaatiota. Kaikkein vähiten jaksan hermoilla sitä, että stressaan. Jos nyt välillä stressaan, mitä sitten? Parasta on vain avautua tekstiviestillä tai muuten jollekin ystävälle, saada lohtua ja jatkaa eteenpäin.

Laiskuus iskee valitettavasti sellaisissakin asioissa, joissa ei pitäisi. Nyt pitäisi hankkia avustajalle uusi sijainen, mutta sen ajatteleminen ei innosta yhtään. Jos en kohta tee mitä pitäisi, olen kohta aikamoisissa vaikeuksissa. Kiitollisuudenvelkaa on muutenkin niin paljon, että minun on pakotettava itseni skarpiksi.

tunnustus ja puolustautumista

2006-07-29T23:31:00.000+03:00

Siilin juhlissa toissapäivänä oli ihaninta. En voinut olla olematta vähän kateellinen puistojuhlista, koska olen itse syntynyt sellaiseen vuodenaikaan, ettei niitä ole yhtään fiksua yrittää. Olen aika varma, että Musamies ruiskutti mehuuni jotain ylimääräistä, sillä matkalla majapaikkaan kaaduin kahdesti - vieläpä saman kadunylityksen aikana.

Huvipuistokutsuja ei vieläkään kuulu. Olen alistunut kohtalooni. Mieleni on silti iloinen ja reipas, ja siihen on monta syytä. Mikään niistä ei ole noin periaatteessa kummoinen, mutta ei tarvitsekaan.

On hieman noloa tunnustaa, että minulla on treffi-ilmoitus internetissä. Vaikka se on ehkä normaalia, se on epätoivon merkki. Muutama päivä sitten sain viestin tuntemattomalta ihmiseltä, joka halusi kertoa, että oli päätellyt profiilistani, etten ole aidosti kiinnostunut politiikasta. Uskottavuuteni katoaa kuulemma huonoon elokuvamakuuni ja siihen, että ilmoitan harrastuksekseni hengailun. Jos minua aidosti kiinnostaisi politiikka (ja politiikasta kiinnostuneet miehet), profiilissani vilisisivät kirjoittajan mukaan poliittisten ajattelijoiden nimet. Ateismia ei myöskään saa mainita ennen kuin on pitänyt esitelmän jonkun suuren ateistin ajatuksista.

Niin, se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Olen ehkä päästäni vialla, kun jäin tosissani miettimään, miksi Bridget ja hengailu syövät poliittista uskottavuuttani. Täytyy myöntää, että huonoina hetkinä harkitsen kaikenlaisen politiikan teon niille, jotka ovat minua älykkäämpiä. Mutta miksi minun ajatukseni olisivat huonompia kuin muidenkaan? Politiikkaahan ei tehdä yksin, ainakaan ei pitäisi, ja keskustelussa kaikista näkökulmista on hyötyä. Minun mielipiteeni ovat ihan yhtä hyviä kuin kaikkien muiden. Paitsi, että se on totta minun kohdallani, se on myös ainoa ajattelutapa, joka vie aitoon demokratiaan. On suorastaan naurettava ajatus, että ihmiset eivät saisi olla kiinnostuneita sekä politiikasta että hengailusta. Oikeastaan se on parasta, koska hengaillessa tulee puhuttua parhaat poliittiset pätkät.

On hetkiä, jolloin tekisi mieli kaunistella taiteellista makuaan, että vaikuttaisi fiksummalta. Mutta kun taide on taidetta. Se riippuu kokijasta. Mitä paksumpia muureja rakennetaan niin sanotun oikean taiteen ja roskan välille rakennetaan, sitä pahemmin ovat asiat. Valehtelemisesta joutuisi sitäpaitsi kärsimään. Voisi joutua esimerkiksi kuuntelemaan tuntikausia sellaisia runoja, joita ei oikeastaan tajua tai jopa inhoaa. Tässä asiassa älykkäintä on rehellisyys, koska vain se voi johtaa järjelliseen keskusteluun.

söpöjä ja herkullisia asioita

2006-07-26T17:24:00.000+03:00

Kesäloma on kohta ohi. Se on hyvä, sillä tämä joutilaisuus on alkanut rasittaa. Ja toisaalta tämä on niin ihanaa, etten haluaisi luopua. Ehkä yritän syksylläkin löytää aikaa kaunokirjallisuudelle. Kunnon lomaa ei sitten olekaan ennen kuin joskus vaalien jälkeen, ja siihen on ikuisuus. Pitäisi päättää jo, minne lähden silloin tyhjentämään pääni. Ja pitäisi myös keksiä, mistä siihen otetaan rahat. Voisiko joku kiltti perustaa lomarahaston Vaaleista uupuneille maailmanpelastajille?

Kissavieraan kanssa on mennyt hyvin. Se murisee aika paljon muille kissoille, mutta eilen se jo pussaili Hänen Kuninkaallisen Mustavalkoisuutensa kanssa. Kissavieraalta on viety biologinen naiseus, joten valitettavasti ne eivät voi saada pentuja. Niistä tulisi niin söpöjä, että en uskalla ajatellakaan.

Tein äsken pirtelöä, joka oli ehkä maailman parasta. Siinä oli mansikoita, soijamaitoa ja tummaa suklaata. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästyä siitä, että osaan tehdä oikein herkullisia asioita.

enää ei ole helle

2006-07-20T20:35:00.000+03:00

Tällaista tämä on lomalla. Heti kun päivässä on kaksi ohjelmanumeroa, niistä toinen unohtuu varmasti. No, kirjastossa ehtii käydä huomennakin.

Viisi ihmistä on luvannut minulle huvipuistoilua tänä kesänä. Ei ole kuulunut kutsua, vaikka heinäkuu on jo yli puolenvälin. Olenkin miettinyt, kuinka paljon ihmisille voi avautua tyhjistä lupauksista olematta niiden mielestä rasittava. Niin paljon kuin tahdonkin huvipuistoon, en tahdo olla rasittava. Voihan olla, ettei huvipuisto enää innostakaan. Ongelman ydin lienee, että huvipuisto ei ole kuten elokuvateatteri, missä on kiva käydä yksin. Huvipuistossa tarvitaan hyvää seuraa.

Suurenmoisen onnellisuuden lomassa olen vähän surrut tamperelaisen ja helsinkiläisen elämäntapa-aktivismin tilaa. Ensin meni Siperia Herttoniemestä ja kohta Annikinkadun puutalokortteli Tammelasta (ellei sitten jotain tapahdu, mitä en pidä todennäköisenä). Vapaassa maailmassa on yllättävän vähän mahdollisuuksia valita, miten asuu.

kesä, voima, Solzenitsyn

2006-07-17T22:24:00.000+03:00

Kesäloma on mennyt poliittisemmin kuin oli tarkoitus. Hauskaa on silti ollut, en voi valittaa. Ohjelmanumeroksi riittää yleensä se, että käy ennen kahta päivällä ostamassa herneitä ja mansikoita torilla. Parasta on, jos joku ystävistä eksyy Tampereelle ja tulee kylään. Niin on käynyt pari kertaa.

Voima ärsyttää monia mitä erinäisimmistä syistä. Minä en ole valmis tuomitsemaan sitä, sehän sentään yrittää. Uusimmassa numerossa teatterihenkilö Leea Klemola tykittää mielipiteitään. Harvoin henkilöhaastattelu saa ajattelemaan yhtä vahvasti kuin tämä. Esimerkiksi: ”Sen sijaan, että naisille annettaisiin raiskauksen jälkeisessä tilanteessa tavallista kriisiterapiaa, poliisi alkaisikin sanoa, että ’ihan helvetin hienosti selviydytty, käyttäydyit todella hyvin, koska siinä olisi voinut käydä todella huonosti’. Ei kukaan halua olla uhri, se on omasta voimasta luopumista.” Miksi on hyväksyttävämpää olla uhri kuin selviytyjä? Sehän ei tarkoita, ettei voisi olla jossain vaiheessa prosessia heikko ja tarvita apua.

Päivän kirjavinkki: Aleksander Solzenitsynin Asian etu. Lue erityisesti lopussa olevat, lyhyet tekstit.

kesällä luetaan kirjoja

2006-07-09T15:14:00.000+03:00

Näin kuuma ei saisi olla. Vaikka lämpö on jees, kuumuus menee yli. Mitään ei saa tehtyä, eikä puistossakaan ole oikein kivaa. On vaan liian kuuma.

Olen viime päivinä lukenut kaunokirjallisuutta. Ensin hieman Popovia, sitten Nerudaa ja Tsehovia. Eilen luin Jani Saxellin helsinkiläiseen opiskelijapolitiikan ja aktivismin maailmaan sijoittuvan teoksen Minä, Lotta ja Päivikki. Tänään taas olen lueskellut Platonovia, jota Teatteriguru suositteli.

Saxellin kirjasta jäi ahdistunut olo. Ei ihmekään, koska päähenkilö oli masentunut ja joi kuin tankki. Onneksi minun aktivismini ei ole kännissä heilumista ja määrätöntä parittelua sietämättömässä tuskassa. Eikä tämä ollut moralistinen kommentti, vaan riemua siitä, että elämässä menee vihdoin aika hyvin. Minun aktivismiani ei tosin hyvällä tahdollakaan voi verrata kirjassa kuvattuun. Kirjassa ollaan paljon aktiivisempia kuin minä ikinä saan aikaan.

Platonovin novelli Dzan - matkalla onneen ahdisti muista syistä. Siinä kaukaisen neuvostokansan muodostama joukko kulkee aavikoilla julman johtajansa ahneiden päämäärien nimissä. Aina aamulla johtaja kysyy, onko kukaan kuollut tai kadonnut ja merkitsee mainitut nimet iloisena vihkoonsa. Sitten johdon ottaa kirkasotsainen, intohimoinen neuvostojen kansan palvelija, joka hankkii nääntyvälle kansalle ruokaa ja jopa taloja. Hän tietää, kuinka pohjattoman antelias isänmaa on, koska on itse saanut siltä koulutuksen ja ylläpidon, vaikka oma köyhä äiti hylkäsi. Lopulta hän jättää kansan jatkamaan onnensa rakentamista omin eväin ja suuntaa uusiin seikkailuihin rakkaan aatteensa puolesta. Hän on aktivisti, mutta eri lailla kuin Saxellin järjestelmää kritisoivat hipit.

Myötätunnon ja yleismaailmallisen rakkauden aktivisti Dalai lama ei tulekaan Suomeen, niin kuin piti. Ei edes Eurooppaan, vaikka sovittu oli. Mutta se on tietenkin ymmärrettävää, koska Hänen Pyhyytensä on paiskinut liikaa töitä ja tarvitsee siksi lepoa. Kaikkein ahkerimmankin aktivistin täytyy levätä joskus.

emotion picture - tunnekuva

2006-06-25T19:35:00.000+03:00

Juhannus meni täydellisesti. Kirjastontäti oli täällä, laitoin ruokaa ja leivoin piiraan, pelasimme puistossa Kimbleä. En olekaan ylivoimainen Kimblessä, kuten olen aina luullut. Itsetuntoni ei kärsi tästä tiedosta merkittävästi.

Tulin viisi minuuttia sitten elokuvista. X-Menin uusi osa oli yhtä vaikuttava kuin edelliset. Ei se mikään laatuelokuva ole, mutta sen teemat koskettavat minua. Ihmiset, joissa on jotain erikoista, joutuvat valtaväestön syrjimiksi. Vammaispolitiikkaa siis. Tällä kertaa yhden mutantin suvaitsematon isä keksii lääkkeen, jolla mutanttisuus voidaan parantaa. Mutanttien oikeusliike hajaantuu ja syntyy sotia ja ruumiita. Mieleen ei tullut pelkästään vammais-, vaan myös maailmanpoliittisia kysymyksiä, etenkin lopussa.

Olen ahdistunut. Tulin elokuvasta jotenkin äärimmäisen turvattomaksi. Haluaisin syliin. Täytyy kerätä aika paljon voimia, ennen kuin pystyn miettimään kaiken mitä päässä pyörii.

kadonneet numerot ja tietty yksinäisyys

2006-06-23T13:37:00.000+03:00

Heräsin aamulla siihen, että joku ennestään tuntematon soitti kiittääkseen yleisönosastokirjoituksestani. Ei huono aloitus päivälle. Kun luin kirjoituksen itse, ärsytti. Jos olisin käyttänyt siihen puoli tuntia enemmän aikaa, se voisi olla kelvollista tekstiä.

Juhannus. Tekee mieli mennä saunaan, uida järvessä ja syödä grillattua ruokaa. Minulle tarjottiin mökkijuhannusta, mutta valitettavasti en voi osallistua, sillä minulla on huomenna muita suunnitelmia. Mutta aina voi mennä puistoon. Puistossa on hauskaa. Ja aina voi paistaa herkkusieniä ja keittää makaroneja ja olla niistä niin onnellinen, että on vaara pakahtua.

Kadotin kännykkäni matkalla Linnanmäelle. Jouduin hakemaan ihanien puhelinnumeroita netistä, mutta tietenkään sieltä ei löydy kaikkia. Esimerkiksi Kirjastontädin numero puuttuu vielä, ja se on ahdistava puute. Ihmisten etsiminen netistä ei ole muutenkaan maailman paras vaihtoehto, koska silloin saattaa löytää sellaista tietoa, jota ei haluaisi lukea.

Olen asunut koko aikuisikäni yksin. Tuleeko minusta yksinäinen, kamalan tiukka täti, jolla ei ole mitään kykyä sopeutua toisten tarpeisiin? Tai neuvotella? Se olisi aika hirveää. Tietyllä tavalla tunnen aika suurta yksinäisyyttä liian isossa kämpässäni, olkoonkin, että se on maailman hienoin. Vaikka toisaalta yksin asumisessa on omat hyvät puolensa. Tiedän sen, sillä olen kuullut kamalia asioita kämppiksistä. En haluaisi esimerkiksi joutua joka perjantai seuraamaan viinanhöyryisiä orgioita.

Olen löytänyt uuden suosikkibändin. Kyllä kannatti hankkia musiikkikonsultti.

suuri ja mahtava neuvostoliitto

2006-06-20T20:11:00.000+03:00

Keräilyharrastuksistani rakkain on venäläinen ja neuvostokirjallisuus. Erityisesti jälkimmäinen. Sitä löytyy lähinnä divareista, sillä neuvostokirjallisuutta ei enää kirjoiteta, kun ei ole neuvostokansalaisia niitä lukemaan ja ennen kaikkea kirjoittamaan. Vaikka olisin mitä mieltä Neuvostoliiton romahtamisesta, neuvostokirjallisuuden kuolema vähän surettaa.

Neuvostokirjallisuudessa ei leikitä objektiivista. Se on avoimen aatteellista, jopa julistavaa. Taiteelliset ansiot ovat yleensä melkoisen mitättömiä, koska neuvostokansalaisuuden vahvistaminen on tekstin jalo päätarkoitus. Tietty tästä säännöstä on onnellisia poikkeuksia ties millä mitalla. Jos ei tietäisi, että kirjoittaja on ollut äärimmäisen tosissaan, neuvostokirjallisuudelle voisi nauraa kippurassa. Kun sen tietää, tulee vähän pelottava olo. Miten kirjailijat ovat voineet olla niin hyväuskoisia, naiiveja? Joo, tietty eräillä valtarakenteilla on aika paljonkin vaikutusta asiaan...

Jos jollakin on ylimääräisiä venäläisiä tai neuvostokirjoja, ne saa roudata tänne. Vinkkejä hyvistä ostopaikoista saa lähettää myös.

ajatuksia sumuisista aivoista

2006-06-19T22:53:00.000+03:00

Tämä on sadas kirjoitus täällä. Ihan vaan tiedoksi, jos jotain kiinnostaa.

Kuumuus rentouttaa kropan niin tehokkaasti, ettei yksinkertaisesti muista murehtia. Kohta mansikat ovat niin halpoja, että niitä voi syödä litrakaupalla. Ja herneet. Sitten ei muuta tarvitsekaan. Annoin itselleni luvan nukkua niin myöhään kuin nukuttaa myös arkipäivinä ja tehdä töitä myöhempään.

Vähän kuitenkin kaipaan viime kesää. Keskusteluja ja Scrabble'a puistossa, täydellistä irtautumista. Sveitsiä. Tiedän, ettei sitä voi saada takaisin, joten olen vähän haikeakin.

Kun on päättänyt ostaa jotain tiettyä, tuntuu maailmanlopulta, jos sellaista ei löydykään. Niinkuin tänään, kun olin päättänyt ostaa kesähameen, eikä sopivia ollutkaan. Hyvä etten alkanut itkeä, aikuinen ihminen. Miten on mahdollista, ettei muodin mukaista kesähametta saa mistään? Paitsi jos voi maksaa siitä melkein 50 euroa. Se ei käy, koska tuhlasin eilen kolme kymppiä Nalle Luppakorva -dvd:hen. Sellainen on pakko saada, koska Nalle Luppakorva on suurin idolini kautta aikojen.

Nalle Luppakorvassa kaikki ovat kilttejä toisilleen. Kukaan ei ole pahis. Jopa Pylleröön, joka on vähän hassu ja yksinkertainen, suhtaudutaan asiallisen kunnioittavasti. Voi kun maailma olisi oikeasti sellainen. Huokaus.

miksei tule rahaa?

2006-06-15T10:50:00.000+03:00

No siksi, että olin kirjoittanut lääkäriajan väärin kalenteriini. Asumistuki ynnä muut sosiaaliedut loppuvat tämän kuun lopussa, ellen toimita tuoretta lääkärintodistusta Kelaan. Tämä täytyy tehdä joka vuosi, koska Kelan mielestä on mahdollista, että vammaisuuteni loppuu minä hetkenä hyvänsä ja minä unohdan ilmoittaa siitä heille. Kieltämättä ihmeparantumisen ja siitä tiedottamisen laiminlyönnin mahdollisuus tuntuu selvästi todennäköiseltä. Or not.

Elämä on jotenkin tahmeaa. En saa oikein mitään aikaan, ja jos saankin, se menee pieleen. Hengailen chateissa liikaa. Tämä ei siis koske irkkiä ja messengeriä, koska niissä jutellaan ystävien kanssa ja ne ovat siksi ihan okei. Sen sijaan tyhjänpäiväisyyksien jauhaminen tuntemattomien kanssa on oikeasti turhaa. MInulla on taas sellainen olo, ettei kukaan voi pitää minusta. Blääh.

ihana puola ja ihana aurinko

2006-06-14T08:44:00.000+03:00

Varsovassa oli ihanaa. Matka sinne oli melkoinen seikkailu, mutta koska mukana oli niin monta sankaria, kaikki meni hienosti. Uusin haaveeni on kirkkojenkiertelymatka Puolaan. Tällä kertaa ehdin ja sain luvan käydä vain yhdessä kirkossa. Käyttäydyin siellä melkoisen epäkunnioittavasti. Mutta minkä minä voin sille, että jengi pitää messua juuri silloin kun minä haluan tutustua niiden kirkon maalauksiin ja arkkitehtuuriin?

Syy Varsovan reissulle oli Pride. Se meni loistavasti. Osallistujia oli arviolta kymmenen tuhatta. Vastamielenosoitus oli peruttu, mutta tietenkin kulkueen kyljessä buuasi muutama tyyppi raamatunlauseita toistellen. Viranomaiset suhtautuivat meihin asiallisesti, vaikka muuta pelättiin.

Vaikka Varsovaan mentiin Priden takia, muistan tältä matkalta varmaan ihan muut asiat. Valtavan valkoisen kissan, mansikat, suklaan, tummaihoiset pyhät henkilöt, pitkän yön tulomatkalla valoa kohti Baltian halki (menomatkan nukuin autuaasti), minibussin, hiekkarannan. Ja tietysti ihmiset. Ihanimmat. Muistan myös väsymyksen, jonka takia en millään jaksanut lähteä Tampereelle matkan jälkeen. Sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin. Ilman sitä uupumusta en olisi saanut hauskaa iltaa lämpimässä Hesperian puistossa, joten siitäkin voi vain riemuita. Ainoa ikävämpi juttu matkassa oli voimakas tunne siitä, että ilman minua olisi ollut helpompaa. Minusta ei ollut mitään iloa, mutta paljon vaivaa. Kamalinta on, ettei tilanne varmaan ikinä muutu tästä.

Mokaan koko ajan, mutta minulla ei ole kamala olo. Oikeastaan on ihana olo. Korjailen mokiani, vähän nolottaa, mutta juuri nyt en puserru niiden alle. Tietty parasta olisi, että tekisi kaiken kerralla hyvin, koska tuollainen paikkailu ärsyttää ja vie aikaa. Itsetuntoni on edelleen nollassa. Ja samaan aikaan on niin vahva olo, ettei ole tosikaan. Luulen, että sen aiheuttaa aurinko.

Ennen inhosin kuumuutta ja valoa. Olin selvästi pimeän lapsi. Mutta nyt on toinen ääni kellossa. Pidän edelleen myös hämärästä, suorastaan pimeästä, vähän kylmästäkin. Kyllä tämä silti on jotain. Aurinko viettelee ihanasti uskomaan, ettei elämässä tarvitse murehtia. Kohta saa mansikoita ja herneitä. Ihmisten silmät ovat auringossa vielä kauniimpia kuin muuten. Vaikka viime kesää ei voi tulla uudestaan, tämäkin on varmaan ihan kohtuullinen.

Tahtoisin ehkä olla kuollut

2006-06-04T21:58:00.000+03:00

Olen ollut tänään niin ahdistunut, etten ole saanut oikein mitään aikaan. Olen kaivannut montaa ihmistä, mutta en ole ollut yhteydessä juuri keneenkään, sillä olisin vain itkenyt ja valittanut. Haaveilen edelleen ihan liikaa sylistä, johon voisin vapaasti hakeutua tällaisina päivinä.

Mikä ahdistaa? En oikein tiedä. En tiedä milloin tämä alkoi, enkä tiedä miksi alkoi. Uskon, että tällä on jotain tekemistä Kazakstanin kanssa, sillä matka ei ollut emotionaalisesti helppo. Lisäksi on puoluekokousmoka. Luen Ruston perusteellista viestiä yhä uudestaan ja uudestaan, aivot ovat ihan lukossa. En ymmärrä muuta kuin, että olen tehnyt typerän virheen. Tyhmä, tyhmä, tyhmä tyttö. En ehkä viitsi kuvailla tämänhetkisiä tuntemuksiani, koska ne ovat liian synkkiä teille ihanille.

Huomenna on lähdettävä työmatkalle Pohjanmaalle. Ei huvita.

huvipuistokausi on alkanut

2006-06-03T20:35:00.000+03:00

Eilen aukesi minun huvipuistokauteni. Linnanmäki oli uusi ja ihana kokemus. Käytiin aika monessa laitteessa, pienin ihminen useammassa kuin me muut. Odotan jo suuresti seuraavaa huvipuistoretkeä.

Töistä lähti se kollega, joka on pitänyt koko toimistoa pystyssä. Miten ihmeessä siellä nyt pysyy yhtään mikään järjestys? Vaikka meidän olisi pitänyt antaa lahja sille, se antoikin lahjat meille. Minä sain lasisen norsun, jolla on kärsä onnea tuovasti pystyssä. En ole vielä keksinyt sille arvoistaan paikkaa.

Puoluekokousmoka aiheutti ammatillisen itseluottamuksen täydellisen romahtamisen. Minusta tuntuu, ettei kannata ryhtyä enää mihinkään, koska olen mokannut niin pahasti. Olisi varmaan parempi, jos eroaisin kaikista yhdistyksistä ja puolueesta ja muuttaisin vaikka Latviaan, missä en voisi kommunikoida enkä siis pilaisi kenenkään elämää.

sählä

2006-05-31T19:36:00.000+03:00

Kotiin on ihanaa tulla. Kolme karvaista tyyppiä ja kaksi kotelokasta tyyppiä olivat iloisia paluustani ja minä niiden näkemisestä. Sen sijaan en ollut iloinen siitä, että olin mokannut puoluekokousasiakirjoja niin, että johtamani yhdistyksen tyypit eivät voineet äänestää. Mitä helvettiä mun päässäni on liikkunut, kun kirjoitin sen valtakirjan.

Paljon rumia sanoja.

ideologinen humala

2006-05-27T15:24:00.000+03:00

Eilen netin kaytto ei maksanut mitaan, nyt se yhtakkia maksaa. Muutenkin monet asiat taalla riippuvat siita, kuka henkilokunnasta sattuu olemaan vuorossa.

Olen ideologisessa humalassa. Kahden paivan seminaarissa tapasin kaksikymmentakaksi rohkeaa vammaista naista, jotka tekevat nyt ja tulevaisuudessa hienoja asioita. He ovat loistavia esimerkkeja ihmisista, jotka ymmartavat, etta vammaisten asioita ei pida hoitaa ilman vammaisia ihmisia. Luulen, etta olen palatessani aika paljon rohkeampi kuin nyt.

Muutama lyhyt huomio
- Takalaiset miehet eivat osaa kantaa pyoratuolia, eivatka viitsi kuunnella ohjeita.
- Luulin, etta taalla ei kertakaikkiaan tehda toita viikonloppuna, mutta tanaan tieni suljettiin asvalttitoilla.
- Vegetariaatin ruoka onkin muuta kuin manteja.
- Sammakot kurnuttavat yllattavan kovaa. Onkohan joku niista prinssi?

Olen miettinyt aika paljon, miten puoluekokous mahtaa sujua. Vaikka kaipaan sinne ehka eniten maailmassa, taallakin on ihanaa.

skandeja ei saanut mukaan niinkuin salmiakkia

2006-05-25T13:56:00.000+03:00

Eilen matkustin pelaten karkotusta ja potkuja ja mita lienee. Meilla ei ollut kutsuja, mutta kanssamme matkustavalla toisella ryhmalla oli. Yritin koko pitkan paivan miettia, minka puhelun tai sahkopostin olin ymmartanyt vaarin. Mutta onneksi Almatyn lentokentalla selvisi, etta kaikki oli hoidossa ihan niinkuin olin kasittanyt. Olin onnellinen myos siita, etta lentokoneessa paasi vessaan.

Almaty on melko lailla samanlainen kuin vuosi sitten. Kaupungilla on saasteita, ihmiset ovat ihania, hotelli loistaa ylellisyyttaan ja vegetariaatti (aitini kehitti taman uuden hienon ilmaisun asken) saa ruoaksi manteja, jotka ovat eraanlaisia pastanyytteja.

Tanaan kaytiin kiertoajelulla. Nahtiin paljon monumentteja ja puistoja. Takalaiset puhuvat presidentistaan paljon. En ole koskaan aiemmin kaynyt ortodoksikirkossa, mutta tanaan kavin. Haltioiduin melko taysin ikoneista, tuohuksista ja muusta rekvisiitasta. Kukaan ei seurueesta ei osannut sanoa, kuka on Kazakstanin suojelspyhimys. Se ei varmaan ole kovin julkinen tieto, koska tama on muslimimaa ja ortodoksikirkot ovat vahan valttamaton paha. Tatakin kirkkoa arvostetaan lahinna siksi, etta se oli ainoa puurakennus, joka sailyi suuresta maanjaristyksesta kauan sitten.

Kaytiin myos vuorilla. Siita tuli paha mieli, koska turistirysassa oli naytilla jalastaan penkkiin sidottu kotka. Olisipa ollut sakset, niin olisin leikannut narun saman tien irti. Muuten vuorila oli ihanaa ja kaunista, niinkuin vuorilla aina on. Niissa on jotain mystista, ilmeetonta voimaa. Ne kiehtovat tietylla tavalla jopa enemman kuin meri, mutta toisaalta meren vaihteleva kaytos pitaa aina jannityksessa.

Trenditietoinen saa korttinsa.

ei matkakuumetta, vaikka pitäisi

2006-05-23T21:24:00.000+03:00

Olen lähdössä huomenna Kazakstaniin. Ei yhtään huvita, vaikka toisaalta tiedän, että tulossa on ihana reissu. Siellä on kivoja ihmisiä ja ennen kaikkea mielenkiintoisia keskusteluja. Vuoret ovat kauniit. Tämä on aika hassu tunne siihen nähden, ettei ole kauaa kun valitin matkakuumetta. Työmatka on silti ihan eri kuin lomamatka. En olisi ikinä järjestänyt lomamatkaa puoluekokouksen päälle!

En saa käydä YTHS:llä enää kauaa, mutta ei tarvitsekaan. Olisi tietty hauskaa käydä kertomassa onnellisuudestaan Sedälle, mutta ehkä sillä on oikeitakin töitä.

väsynyt ja onnellinen

2006-05-19T14:20:00.000+03:00

Onnellisuus jatkuu. Eilen olin aika rikki, mutta se johtui vain armottomasta väsymyksestä. Tänään en tahdo saada mitään aikaan, koska olen yhä väsynyt. Kun on kivaa, unohtuu liian helposti, että ihminen ei selviä millään viiden tunnin yöunilla.

Välillä minut valtaa käsittämättömän suuri halu muuttaa Helsinkiin. Eilen oli sellainen hetki. Tuntui, että elämä olisi Helsingissä parempaa. Siellä on aina hauskaa seuraa, bileitä ja paljon tekemistä, kuten Kiasma tai teatterit. Oikeasti elämä on ainakin yhtä mukavaa täällä, joten en ole lähdössä mihinkään. Helsingissä pitää tietty voida käydä. Haaveilen niin läheisestä helsinkiläisestä ystävästä, että sille voisi jäädä yöksi suunnittelematta etukäteen. Yksi sellainen on, mutta sille en pääse. Ja tarkalleen ottaen se asuu Espoossa.

Eilen puhuttiin bussireissusta Varsovaan. Ajattelin tietenkin heti, etten minä voi sellaiselle matkalle lähteä, kun se on niin hankalaa. Mutta sitten keskusteltiin ja tultiin siihen tulokseen, ettei se voi olla mahdotonta. Tuollaisina hetkinä tajuan, kuinka tollosti olen oppinut ajattelemaan, että maailma on täynnä asioita, joita en voi tehdä. Suurin osa niistä asioista on äärimmäisen kivoja. Minun täytyy kasvattaa itseni uudestaan. On huipputyperää, jos moni ihan mahdollinen ihana asia jää kokematta keksittyjen rajoitteiden takia.

Muistan lapsuudesta aika monta sellaista tilannetta, jossa joku päätti kertoa minulle "elämän realiteeteista" eli siitä, etten pysty tekemään jotain asiaa. Tai sitten todettiin, että kyllähän sinä voit, mutta kukaan ei kertonut, miten. Minä en ole ollenkaan paha tapaus. Tunnen liian monta vammaista ihmistä joita on varoiteltu erilaisilla esteillä ja vaaroilla niin paljon, että he eivät uskalla tehdä yhtään mitään. On niitä tietenkin myös ei-vammaisissa. Sellainen ylitsevuotava varovaisuus on kyllä sääli.

så går en dag ifrån vårt liv och kommer aldrig åter

2006-05-14T18:20:00.000+03:00

Minulla on taas hyvä olo. Voisi ehkä olla parempikin, mutta en viitsi ajatella sitä. Sain purettua pahimman mielen eilen ystävilleni. Odotan, että saan kohta porttikiellon irkkiin, koska en osaa olla aina valittamatta. Sitten täytyy varmaan alkaa soitella säälittäviä valituspuheluita kavereille. Varokaa vaan.

Olen saanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt hommia, jotka eivät huvita, mutta ovat pakollisia. Lisäksi kirjoitin kannaottoluonnoksen hallituksen vammaispoliittisesta selonteosta. Se on aina hauskaa. Aika paljon on vielä tekemistä. Aina on.

On huipputylsää, etten pääsekään Moskovaan. Enkä Amerikkaan. Teatterigurukaan ei ole järjestänyt minulle metsäreissua, jonka lupasi. Tammelassa ei tietty ole mitään vikaa, mutta olisi kivaa päästä muuallekin. Esimerkiksi Berliiniin tai Tukholmaan. Tai Ouluun. Ehkä Porvooseen.

Ostin Jonas Gardellin uuden kirjan Jenny. Se on jatkoa kahdelle muulle, joista toinen, Ett ufo gör entré, on yksi suosikkikirjoistani. Gardellin kirjoista tulee mieleen Teatterigurun näytelmät. Luvut ovat monologimaisia, yksinkertaisia ja koskettavia kuvauksia yksittäisistä tilanteista tai tunteista. En ole koskaan itkenyt kirjaa lukiessani yhtä paljon kuin Ufon takia. Koulukiusattuna ja ikuisesti ulkopuolisena olin varma, että se kertoi minusta. Se kertoo lasten julmuudesta, joka on totaalisen epäreilua ja säälimätöntä. Gardell lupasi kerran televisiossa, että tässä viimeisessä kirjassa Jennylle käy lopulta hyvin.

Taas itkettää, enkä ole vielä edes kirjan puolessa välissä. Jonas Gardell, miksi sinä teet Jennylle vielä tämänkin? Ihan kuin hänen elämänsä ei olisi kaikin puolin kammottavaa muutenkin. Tämän kaiken jälkeen ei voi odottaa, että hänelle voisi millään käydä hyvin. Sinä pilaat hänen elämänsä lopullisesti! Etkö edes sinä halua hänelle mitään hyvää?

Otsikko on Gardellin kirjan nimi. Aika hyvä mun mielestä.

pussailu loppui lyhyeen

2006-05-12T09:28:00.000+03:00

Kaikki kesätoiveeni eivät toteudukaan, mutta minulla on ainakin vielä ihan toiveikas olo. Aina voi syödä jäätelöä ja lakua ja lukea kirjoja. En voi silti väittää, ettei harmittaisi hemmetisti.

uneliaana iltana

2006-05-08T16:47:00.000+03:00

Eräiden tapahtumien jälkeen vihaan eräitä lehtiä niin paljon, että tekee mieli ryhtyä epätoivoisiin tekoihin. Mutta väkivalta on aina väärin. Mikä pahinta, niiden takia olisi vain joutunut lööppeihin.

Muuten kaikki on erinomaisesti. Viikonloppu ylitti kaikki odotukset. Vinon ilmapiiri on selvästi vapautunut, sillä nykyään saa halauksia ihan niin paljon kuin tarvitsee. Jos hyvin käy, suukkoja myös. Kaikkia vinolaisia voi kuvata sanalla ihana, ja vaikka on tylsää käyttää aina samaa sanaa, se on täsmällisyydessään täydellinen sana heille. Pienen viikonloppuisen otoksen perusteella näyttää siltä, että sama pätee muihinkin eurooppalaisiin vihreisiin.

En yleensä pidä kesästä ollenkaan. On liian valoisaa ja kuumaa ja ties mitä. Nytkin aivastuttaa koko ajan (miten aina unohdan onnellisesti olevani superallerginen koivulle?), mutta muuten en vaihtaisi tätä vuodenaikaa mihinkään. On jäätelöä, pehmeitä öitä ja vilkas Tammelan tori. Kesällä kämppäni on tukahduttavan kuuma ja juuri siksi saan oleskella puistoissa potematta huonoa omaatuntoa laiskottelusta. Haaveilen vielä Suomenlinnasta, lautapeleistä puistossa ja Särkänniemestä, mutta ilman niitäkin on ihanteellista.

oikeutta sinkuille

2006-05-03T19:49:00.000+03:00

Haluan lähettää terveisiä sille ystävälle, joka suositteli kirjaa Tunteiden alkemiaa. Jos näette sitä, halatkaa puolestani. Pussatkaa myös. Kirja kannatti ehdottomasti lukea.

Olen tänään ihan rappiolla. En mennyt kuntosalille, järjestin huomiset velvollisuudet olemattomiksi ja olen syönyt kuin tankki. Menin väärään paikkaan, enkä siksi voinut osallistua Trevin kokoukseen. Minua naurattaa koko ajan. Onkohan joku kaatanut vesijohtoveteen jotain ylimääräistä? Tai appelsiinimehuun? Hih.

Keskustelin Telakan terassilla koulutuspolitiikasta, muun muassa asunnoista. Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että opintotuki riittää elämiseen mainiosti, kunhan ei halua asua yksin. Tämä tarkoittaa joko kämppiksen hankkimista. Sellaisen voi löytää kaveripiiristään tai opiskelija-asuntosäätiön suosiollisella avustuksella. Usein uudelle paikkakunnalle muuttavalla henkilöllä on kontaktit aika vähissä, joten on tyydyttävä jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Jos perheellisille ehdottaisi muuttamista saman katon alle tuntemattomien kanssa, saisi ehkä hullun leiman. Puhuttaisiin perheen omasta tilasta. Sinkkua taas pidetään joustamattomana ja ehkä jopa potentiaalisena mielenterveyshäiriöisenä, jos hän haluaa asua yksin. Yksin elävää ei pidetä omana, autonomisena yksikkönään samalla tavalla kuin perhettä. Yksin elävien ajatellaan elävän jossain epänormaalissa välitilassa, joka kyllä loppuu sitten kun se oikea sattuu kohdalle. Sitä odotellessa voikin elää millaisissa olosuhteissa vaan, vähän kuin puolikasta elämää. Koko elämän saa sitten, kun elää jonkun toisen kanssa. Yllättävän usein huomaan itsekin ajattelevani noin.

myöhään

2006-05-01T01:05:00.000+03:00

En ole aikoihin valvonut näin myöhään. Ja tämä on jo toinen päivä peräkkäin. Olenkohan minäkin joutumassa pahoille teille?

Vinon hallitus kokoontui lauantaina Tampereella. Olin surkea puheenjohtaja, sillä ajatukseni harhailivat missä sattui, enkä osannut luoda kantaa mihinkään. Jätin huomaamatta liian monta puheenvuoropyyntöä. Asiat saatiin kuitenkin päätettyä ja yksi iso moka paikattua suhteellisen tyylikkäästi. Jäin miettimään sisäistä tiedotusta. Miksi aina tuntuu siltä, että kaikki muut tietävät enemmän kuin minä, vaikka olisin missä asemassa?

Keskustelutilaisuus, jossa esiintyivät venäläinen ympäristöaktivisti Sergei Haritonov ja Kansanedustajani, meni käsittääkseni hyvin. Olin itse paikalla ehkä kolmanneksen tilaisuudesta, mutta olisin ollut pidempään, jos kopiointi ei olisi mennyt täydeksi sähläykseksi. Minulle jäi sellainen kuva, että venäläinen aktivismi on heikoissa kantimissa ja korruptio kukoistaa. Olin niin yllättynyt venäjän kielen ymmärryksestäni, etten tajunnut heti edes iloita siitä.

Viime yönä luonani oli kolme hippiä, illalla useampia. Kävimme pienellä porukalla ihanissa tupareissa ja YO-talolla (jota kohtaan minulla on vakavia aggressioita). Nukuin pitkästä aikaa miehen vieressä. Se tekee hyvää silloin tällöin, vaikka kysymys olisi sellaisesta nukkumisesta, jonka aikana kummallekaan ei tule edes mieleen koskettaa toista. Ennen nukahtamista Trenditietoinen kyseli kaikkea vammaisuudestani. Miksi ihmiset tulkitsevat vastaukseni tästä aiheesta aina loukkaantuneiksi?

Odottelin äsken taksia puolitoista tuntia veljeni asuintalon rappukäytävässä. Oli ihana ilta, sillä me emme ole nähneet toisiamme kunnolla joulun jälkeen. Tällä kertaa ei riidelty politiikasta eikä mistään, vaan syötiin ja pelattiin seurapelejä. Kotiin tultuani kello oli melkein yksi, mutta tiskasin vielä (tiedän, että kerrostalossa ei saisi laskea vettä yhdentoista jälkeen, paha tyttö). Ja sitten oli pakko kirjoittaa tänne. En oikein tiedä, miksi.

Haluaisin valvoa useammin myöhään. Pidän pimeydestä, vaikka eihän kaupungissa koskaan ole kunnolla pimeää. Mutta tällä hetkellä se ei käy. Työtehoni on öisin nollassa ja parhaimmillaan aikaisin aamulla. Yöllä on ne luovat hetket, jolloin ei saa mitään aikaan, hengailee vaan ja heittelee ajatuksia sinne tänne. Alkuyöstä tulevat aina itsesääli ja pelko, mutta jos valvoo vielä vähän, ei enää jaksa niitä. Tulee oivalluksia, rentoutuu näkemään olennaisen.

Olen paisunut kuin pulla, sillä syön käsittämättömiä määriä - etenkin herkkuja. Täytyy alkaa liikkua tai jotain.

turvallista mutta epävarmaa

2006-04-27T08:31:00.000+03:00

Reidet ovat parantuneet aika hyvin. Eivät ne vieläkään ole kauniit, mutta eivät kipeätkään. Vähän kutittaa enää. Uskaltaisinkohan kohta mennä jo saunaan?

Kävin eilen kierrätyskeskuksessa sen sijaan, että olisin mennyt kokoukseen. Piti ostaa kirjahylly, johon minulla ei ole rahaa. En ostanut vielä. Kierrätyskeskuksen hinnat ovat nykyään ihan eri luokkaa kuin silloin kun asuin vielä lähiössä. Silloin ostin isoja asioita alle kolmellakympillä, mutta nyt kaikki maksaa vähintään viisikymppiä. Tietenkin kierrätettyjä huonekaluja pitää suosia jo ekologisista ja emotionaalisista syistä, mutta harmittaa silti.

Sisäministeriö lähestyi satunnaisesti valittua kansalaista eli minua kyselyllä, jossa kartoitettiin turvallisuudentunnettani. Kaipasin viivoja, joille saa muotoilla tunteensa vapaasti, mutta minun oli tyytyminen ruutuihin ja rukseihin. Mietin hetken, pitäisikö protestoida, kun kysyttiin, tunnenko oloni turvalliseksi kulkiessani jalkaisin, mutta sitten päätin suhtautua tyynen huvittuneesti kielen rikkauteen.

Tunnen oloni kaupungilla erittäin turvalliseksi, nyt kun mietin. Minua pelottaa äärimmäisen harvoin, eikä koskaan kovin vakavasti. Viikonloppuna Porissa oli sen verran hurja meininki, että halusin saaton hotellille, mutta silloinkin tiesin, että olisin yksinkin säilynyt ehjänä ja koskemattomana. Nykyään en pelkää edes Helsingissä yöllä, vaikka ennen pelkäsin. Asiat ovat siis siltä osin aika hyvin.

Sen sijaan eduskuntavaalit huolestuttavat. Tukiryhmääni ei ole ilmoittautunut äitini lisäksi ketään. Vaalipäällikkökään ei nyt sitten suostukaan muuttamaan Tampereelle, mikä aiheuttaa aikamoisia ongelmia. Jostain syystä aina vaaleista puhuttaessa kaikki käyttäytyvät ihan kuin minä en olisi ehdokas ollenkaan. Minuun ei luoteta. Pitäisikö sittenkin jättää lähtemättä ehdolle?

Ilahduin suuresti, kun sain vapaalipun Telakan teatteriin. Nyt, kun Telakan terassi on taas auki, lyhyen aikavälin vapaa-ajansuuunnitelmani ovat melko selkeät.

hullu tyttö

2006-04-24T16:10:00.000+03:00

Vaikka tänään on ollut itkuinen päivä, minulla on selvästi hyvä vaihe menossa. Niinpä kirjoitin puoluehallituksen kokouksessa runon, joka kertoo erään asian tajuamisesta. Runon julkaiseminen jännittää paljon, en ole aiemmin sitä pahemmin harrastanut.

HULLU TYTTÖ

hullu tyttö
luuli että aina pitää olla joku
joka tietää
paremmin mitä ajatella

ja vaikka kuinka tunsi
jatkuvasti joutuvansa niin ahtaalle
ettei voinut hengittää
hullu tyttö
oli valmis tekemään
mitä vaan
että se viisaampi olisi
edes vähän hymyillyt

hullu tyttö
luuli että tunteakseen
on kysyttävä ohjeet
ja lupa
tai muuten tunsi väärin
jos lopulta ollenkaan

ei uskalla haistaa
ei maistaa
ei nauttia
ei muuta kuin itkeä
jos kukaan ei sano
että se on okei

sitten yhden itkun keskellä
hullu tyttö tajuaa
ettei tarvitse itkeä ollenkaan
kun oikeastaan naurattaa

YTHS:ltä sai vapauden

2006-04-22T09:02:00.000+03:00

Päätin rahapulassani ja omantunnontuskissani (rahan pummaaminen vanhemmilta on paha) hakea hoitoa palovammoihini muualta kuin yksityisellä. Terveyskeskuksessa jonottamiseen olisi mennyt tunteja, mutta YTHS:llä sairaanhoitajalle pääsi melko lailla heti. Kyllä kannatti.

Yksityisellä minulle on kerrottu, että haavoihin on tehtävä sidoksia, jotka estävät minua mm. käymästä suihkussa. YTHS:n ihanan tädin ensimmäinen neuvo oli mennä suihkuun. Haavat ovat kuulemma parantuneet niin hyvin, että mitään sidoksia ei enää tarvita, vaan pärjään ihan mainiosti ilmankin. Riittää, että rasvaa haavat yöksi. Ja tämä vapautus tuli ilmaiseksi. Olin onnesta vähintään soikea. Tähän loppui steriilissä ympäristössä ramppaaminen, valtavat laskut ja suihkuttomuus. Minä olen vapaa jälleen!

Olen hämmentynyt sinisilmäisyydestäni. Miten voi olla mahdollista, että sain yksityiseltä täysin erilaiset hoito-ohjeet kuin YTHS:ltä? Mielenkiintoista oli myös se, että YTHS:llä minua pidettiin selkeämmin osallisena omiin palovammoihini kuin Koskiklinikalla. Sain repiä vanhat sidokset pois itse ja sanoa mielipiteeni siitä, miltä ne näyttävät. Minulle annettiin hoito-ohjeet, eikä vain käsketty käymään hoidettavana, kuten yksityisellä.

Oli myös puoluevaltuuskunnan kokous. Poriin oli vaikea päästä, koska sinne ei kulkenut invakelpoisia junia. Mutta onneksi sain kyydin puoluetoverilta, joten pääsin katsomaan tuulivoimalaa ja käymään mielenkiintoisia keskusteluja. Tuulimyllyt ovat ihania, eivät lainkaan meluisia tai rumia. Niihin tutustuakseen ei tarvitse suojavaatteita, vaan niitä voi mennä suoraan halaamaan ilman minkäänlaista vaaraa.

Tänä iltana kävin teatterissa. Näty oli onnistunut maailman parhaan kirjan dramatisoinnissa niin hyvin, että voisin jopa antaa joitain pisteitä. Vielä enemmän niitä tulisi, jos Pontius Pilatus olisi päässyt mukaan ihan kunnolla. Ja jos ruudullinen mies olisi todella ollut ruudullinen.

hallitut

2006-04-20T09:51:00.000+03:00

Minun pitäisi nyt kirjoittaa raporttia Keski-Aasian hankkeesta Ulkoministeriölle. Miksi virallisten paperien täyttäminen on aina niin vaikeaa? Kyllä minulla on vastaukset, mutta tuntuu, että vastaan kuitenkin väärin. Tämä on varmaan jotain salatiedettä, kun nämä ovat ministeriön papereita, eivät mitä tahansa lippusia.

Kävin eilen Helsingissä ja Turussa, joten istuin junassa aika paljon. Lueskelin selvitystä henkilökohtaisesta avustajajärjestelmästä. Sitä varten oli haastateltu sosiaalityöntekijöitä (jotka myöntävät rahat avustajaan), vammaisia avustajan työnantajia ja avustajia. Kaikien mielestä henkilökohtainen avustajajärjestelmä on yksi viime vuosituhannen huippukeksinnöistä, mutta siihen on liian vähän rahaa.

En yllättynyt siitä, että vammaiset työnantajat olivat huolissaan avustajatuntien vähyydestä, työnantajuuden vaatiman byrokratian vaatimuksista ja jaksamisestaan. Avustajia huoletti palkan vähyys ja työssä jaksaminen. Pomot olivat huolissaan alaisistaan ja toisin päin. Sosiaalityöntekijät näyttivät miettivän selvästi enemmän avustajien kuin vammaisten työnantajien jaksamista. Avustajille on järjestetty virkistysviikonloppuja ja monen kerran kursseja, mutta työnantajat ovat saaneet korkeintaan koulutusiltapäivän. Kaikkein erikoisinta on "tukea" vammaisen työnantajan jaksamista niin, että korvataan henkilökohtainen avustaja iltaisin ja viikonloppuisin kotipalvelulla. Niinä aikoina avustamisen hoitaa siis joku satunnainen kaupungin työntekijä, joka tulee silloin kun aikatauluihinsa sopii ja tekee vain kaupungin määrittelemät asiat. Eikä kotipalvelun kanssa lähdetä ulos.

Olen kyllästynyt siihen mantraan, että henkilökohtainen avustaja on liian kallis systeemi. Koska tämä on minun blogini, saan kieltäytyä asioiden perustelemisesta pelkällä rahalla. Kuvitellaanko tässä maassa, että vammaiselle ihmiselle riittää puolikas elämä? Tai kolmasosaelämä? Sellainen, jossa elämän pääelementti on se, pääseekö vessaan vai ei? Asketismi voi tietty olla antoisaa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökohtainen avustaja antaa vammaiselle ihmiselle aikamoisen vapauden. Sen ansiosta voi päästä eroon hoidokin, ikuisen taakan roolista. Mutta ei. Vammaiset ihmiset halutaan mieluummin pitää laitoksissa, omaisten armoilla tai selviytymässä itse nipin napin sellaisesta, mikä on tavallisesti vain pieni rutiini. Täytyyhän yhteiskunnan voida päättää, mitä sen rahoilla tehdään. Koska avun tarve aiheuttaa myös rahan tarpeen, vammaiset ihmiset nähdään yksinomaan vammaisina ja kaikki heidän tarpeensa ja toiveensa alistetaan tarveharkintaan. Olisi ihan liian yksinkertaista ja helppoa antaa heille avustaja ja vähän koulutusta työnantajan roolista.

kunnon ihmiset sairastavat lomalla

2006-04-18T13:51:00.000+03:00

Olin sunnuntaiaamuna niin huonossa kunnossa, että kirjoitin viimeisen tahtoni ruutupaperille. Se ei ollut mielestäni kohtuuton ollenkaan: polttohautaus Kalevankankaalle, hyvät bileet ja muistokirjoitus Kynnys-lehteen. Kuoleman ajatteleminen silloin tällöin on terveellistä.

Mutta sitten olo parani. En kuolekaan, ainakaan tähän flunssaan. Viimeinen tahto on silti hyvä olla paperilla, jos jotain sattuu. Älkääkä syyttäkö minua ilottomuudesta. Minä olen tällä hetkellä iloisimmillani pitkään aikaan. Ellei pääsiäisen lääkehumalaa lasketa.

Nyt olen voimieni tunnossa. Työ on ihanaa. Vielä vähän väsyttää, joten saatan jättää valtuustoryhmän väliin. Paluu naistenlehtien turhuudesta älyllisesti vetävän Popovin pariin tuntui niin hyvältä, että purskahtaa itkuun. Popov ei tyrkytä mitään, vaan tarkastelee neuvostoelämää erilaisten sattumusten kautta. Aina en pysy ollenkaan mukana, mutta siinä se pointti onkin. Elämässä ei aina tajua, mutta silti haluaa jostain käsittämättömän voimakkaasta syystä roikkua mukana. Luin myös tukun uutisia ja Hesariakin, mutta niistä ei nyt sen enempää.

Kirjastontäti piti kakusta. Pohdimme kaikenlaisia asioita: miehiä, äitejä, leikkimistä, liikuntaa ja etunimiä. Minä löysin vihdoinkin sellaisia tytönnimiä, jotka voisin kuvitella tyttärelleni. Kerroin hänelle, kuinka kateellinen olen vanhemmilleni, jotka näkivät Tigerbombsin yksityisellä keikalla läheltä ja hyvässä vireessä. Myönnän, että jos tämänkin ajan olisi käyttänyt maailman pelastamiseen, olisimme jo vähän pidemmällä.

Lukioaikainen paras kaverini odottaa neljättä lastaan. Hänellä on kohta neljä alle kouluikäistä lasta. En olisi uskonut silloin joskus, että elämämme menevät näin eri tavoilla. Hänen elämänsä on mennyt silloisten suunnitelmien mukaan, minun ihan toisin. Minä ajattelin nimittäin ryhtyä historian opettajaksi ja vetäytyä iltaisin lukemaan venäläisiä romaaneja kissan kanssa sohvalle. Ystäväni on tavallaan päässyt perille, rakentanut pysyvyyttä elämäänsä. Minulle taas elämän suuri opetus on ollut se, ettei mikään pysy. Sillä jos asiat ei muutu, niiden merkitykset muuttuvat. Joka hetki.

keittiössä kuin kuningatar Bridget

2006-04-17T13:55:00.000+03:00

Ei ole mikään ihme, että samaistun voimakkaasti Bridget Jonesiin. Elämäni on sähläystä sähläyksen perään. Esimerkiksi tänään oli aika toteuttaa pitkään elänyt unelma suklaakakusta. Se meni näin:

1. Kaivoin reseptin netistä.
2. Murskasin Mariannet ja sulatin rasvan.
3. Sekoitin rasvan ja sokerin.
4. Lisäsin muita aineita.
5. Maistoin taikinaa. Havaitsin, että sokeriksi luulemani aine olikin suolaa.
6. Sulatin rasvan ja murskasin Mariannet.
7. Minulla ei ollut sokeria lainkaan, joten vakuutin itselleni, että Mariannet ja vaniliinisokeria tuovat tarpeeksi makeutta. Sekoitin aineet keskenään. Taikinasta tuli kuivahkoa, mutta päätin yrittää.
8. Paistoin taikinan ja aloin sulattaa suklaata päällysteeksi.
9. Otin kypsän pohjan uunista. Yritin kumota sen lautaselle, mutta lopputulos oli kaikkea muuta kuin siisti.
10. Kuorrutin kakun tummalla suklaalla. Kakku oli edelleen ruma.
11. Pursotin päälle paljon soijakermavaahtoa (siinä on vain 11 prosenttia rasvaa) ja asettelin tummia suklaanappeja. Sydämenmuotoinen kakku ei näytä sydämeltä ensinkään.

Tämän rankan epäonnistumisen takia pitäisi varmaan tuntea itsensä surkeaksi ihmiseksi, jolla ei ole mitään oikeutta elää. Mutta hei, tämähän on oikeastaan hemmetin huvittavaa. Sitäpaitsi kakkua on tulossa syömään Kirjastontäti, joka on maailman ihanin ystävä. Tuskin se hermostuu, vaikka kakku on ruma.

energiaa vievä minä

2006-04-16T11:09:00.000+03:00

Perun puheeni siitä. että vaivoistaan ei saisi puhua, ellei niillä ole mitään yhteiskunnallista merkitystä. Kyllä vaivojaan saa valittaa, silläkin uhalla, että sitten on energiaa vievä ystävä, jollaisista eräs naistenlehti neuvoo hankkiutumaan ripeästi eroon. Ihminen muuttuu nimittäin sairastuessaan lapseksi, ja lapsen täytyy saada kaikki mahdollinen huomio ja paijaus. Tämä ei ehkä koske kaikkia ihmisiä, mutta minua ainakin. Hassua on se, että lapsena en koskaan halunnut puhua vaivoistani kellekään, koska pidin niitä häpeällisinä, enkä tahtonut tuottaa vaivaa.

Kun ihminen sairastaa, elämässä ei ole paljon muuta kuin sairaus. Siitä puhuminen on kuin terapiaa. Tietenkin täytyy samalla yrittää pitää kiinni elämän muista asioista. Ja on oltava tarkkana, missä tilanteessa vaivoistaan valittaa. Esimerkiksi minä olisin voinut jättää valittamatta niistä Vinon hallituksen sähköpostilistalla.

Ajatus siitä, että ystävien pitäisi pelkästään tuoda voimia, ei koskaan viedä niitä, on jotenkin kuvaava. Naistenlehdissä neuvotaan oman olon parantamisvinkkejä, käsketään lopettaa uhrautuminen. Tässä yhteiskunnassa väsyneet, onnettomat, sairaat ja muut oikeasti toisen ihmisen tarpeessa olevat heitetään instituutioiden harteille, ettei niihin tarvitse kuluttaa energiaansa. Tietenkin ihminen tarvitsee myös voimaa antavia ihmissuhteita, mutta tuollainen ystävien heitteleminen omien fiilisten mukaan on törkeää. Minusta olisi maailman hienointa pystyä kuuntelemaan toisia, olla sellainen ystävä, jolle saa purettua ongelmiaan. Joskus olenkin. Toivottavasti.

Sain eilen kuulla, että minun on käytävä Koskiklinikalla joka toinen päivä vaihdattamassa siteet palovammoihin (12,5 euroa / kerta, äiti maksaa, tosi aikuista). Lisäksi minulta kiellettiin suihkussa käynti, etteivät siteet kastuisi. Voin vain kiittää onneani, että olen tottunut keksimään normaalista poikkeavia toimintatapoja. Olisi kuitenkin ihanaa mennä saunaan. Opin myös, että ennen siteiden vaihtoa kannattaa nauttia vahvempaa särkylääkettä. Olen kadottanut täydellisesti sen lähes vainoharhaisen kriittisyyden, jota tunsin ennen kaikenlaista hoitohenkilökuntaa kohtaan. Pelottavaa.

Minusta tuntuu, että tämä flunssa ei lopu ikinä. Nenä vuotaa, yskittää ja väsyttää ehkä ikuisesti. Naistenlehtien lukeminen, kahdenkymmenen tunnin yöunet ja jatkuva niistäminen eivät todellakaan ole ihanteellisia tapoja viettää loppuelämäänsä. Kaipaan suuresti työtäni. Se, että esittää vähän vääntävänsä maksullisista valmennuskursseista sähköpostilistoilla, ei paljon lohduta. Jos jollain on vinkkejä parantavista asioista, kertoo minulle. Kiitos. Jos joku voi tarjota lähiaikoina kokovartalohieronnan (olen ihan jumissa), siitäkin saa kertoa.

Miksi minä olen maailman ainoa ihminen, joka ei osaa muokata tämän blogisysteemin linkkilistaa? Voi ahdistusta.

she's so high

2006-04-14T09:59:00.000+03:00

Olen nappaillut lääkkeitä ja olen ehkä pilvessä. Hihittelen itsekseni täysin järjettömille asioille. Kaikki tuntuu hyvältä, ihmeen kevyeltä. Mitähän tästäkin tekstistä tulee...

Nukuin eilen melkein koko päivän, joten yöunista tuli kovin levottomat. Hermoilin Sergei Haritonovin tulevaa vierailua Vinon kokouksessa ja näin pari kertaa unta Vihreäsilmäisestä. Lisäksi näin yhden kummallisen unen Latvian lipusta. En oikein tiedä, mistä siinä oli kysymys.

Haritonov tulee puhumaan Vinon hallituksen kokouksen yhteydessä, jos ei tule karkoitetuksi ennen sitä. Haritonov on venäläinen aktivisti, joka aikoinaan arvosteli neuvostoliittolaisten ydinvoimaloiden turvallisuutta ja paljasti mittavaa korruptiota. Vietettyään kymmenen tai viisitoista vuotta venäläisissä vankiloissa Haritonov hakee nyt poliittista turvapaikkaa Suomesta. Kaikki, hänet mukaan lukien, tietävät, ettei turvapaikkaa tule, mutta aina täytyy tietenkin yrittää. Miten suomalaiset viranomaiset voivat ajatella, että Haritonov voi palata maahan, jossa hänet on tuomittu rehellisyytensä takia? Sapettaa. Minun mielestäni hänet pitäisi julistaa tiedonvälityksen pyhimykseksi. Samantien hänen nimensä voisi julistaa tarkoittamaan huippurohkeaa.

Minulla on melkein koko ajan sellainen olo, että ihmiset ovat minulle vihaisia. Esimerkiksi viikonloppuna liittarissa olin suunnilleen hysteerinen, kun olin ihan varma, että etenkin yksi ihminen oli minulle vihainen. Älkää kysykö, miksi. Tämä on varmaan joku lapsuusjuttu, jota on mahdoton tajuta. Se häiritsee sosiaalisia suhteitani. En uskalla sanoa mitään, koska pelkään suututtavani ihmiset.

Vasemmistonuoret ovat selvinneet yllättävän vähällä kohulla. Onneksi. Huumejutut eivät ole missään mielessä kiinnostavia.

Lääkeet eivät varmaan ole vegaanisia. Näinkö vähällä minä olen valmis myymään periaatteeni? Pitääkö eläinten kärsiä vain siksi, että minä olen flunssainen ja tohelo?

pienesti sankari

2006-04-13T09:48:00.000+03:00

Vaikka päähän ja etenkin reisiin sattuu, mikään ei maistu miltään (paitsi tosi vahva salmiakki tai tee), enkä edes voi hengittää kunnolla flunssan takia, tunnen itseni vähän sankariksi. Jos selviää sellaisesta kivusta, jota eilen podin, täytyy selvitä aika monesta muustakin asioista.

Suosikkilääkärini määräsi minulle kolmea eri lääkettä ja siisti palovammoja. Olin kuvitellut, etteivät palovammani voi olla kovin vakavia ja siksi yllätyin suuresti, kun lääkäri puhui toisen asteen palovammoista. Minua itketti koko ajan. En tiedä, johtuuko se siitä, että pelkään lääkäreitä vai siitä, että puudutusaine toi reisiin niin ihanan tunnottomuuden. Se olisi mieluusti saanut kestää pidempään.

Lopetin herkkulakkoni, kahta päivää ennen suunnitelmia. Ajattelin, että kaiken tällaisen jälkeen on ihan tarpeeksi pääsiäinen, että voi syödä karkkia. Sitäpaitsi, kuten sanottu, vahva salmiakki on ainoa, mikä maistuu joltain.

Tällaisessa tilassa toivon, että minulla olisi laaja valikoima dvd-elokuvia. Oikeasti niitä on kaksi. Lisäksi minulla on Studio Julmahuvi -boksi, mutta siitä ei ole mitään iloa, koska se on saunassa kirjojeni kanssa odottamassa uutta kirjahyllyä, jota en tällä panostamisella saa ennen vuotta 2010. Aivoni eivät suostu mihinkään vaativaan, esimerkiksi pääsykokeisiin valmistautumiseen tai laaturomaanien lukemiseen. Niinpä olen tutustunut sudokuihin, ratkonut sanaristikoihin ja lukenut kavereiden blogeja. Voisitteko, pliis, päivittää niitä vähän useammin?! Vaikka kolmesti päivässä.

pahaa karmaa

2006-04-12T16:08:00.000+03:00

Olen tänään flunssainen, joten minulta ei voi odottaa mitään. Aivot eivät toimi yhtään. Kysyin aikaa varatessani lääkärin nimeä kolmesti, mikä on aika hyvin siihen nähden, että lääkäri on tuttu, jopa ehdoton suosikkini kaikista Koskiklinikan lääkäreistä. Tämä flunssa on takuulla pahaa karmaa siitä, etten mennyt viikonloppuna tapaamaan buddhalaista tohtoria vaan Kuopioon.

Eikä tässä kyllin. Kaadoin päivällä syliini kiehuvaa vettä. Se tarkoittaa palovammoja molemmissa sisäreisissä. Ja ennen kaikkea valtavaa kipua. Näin on käynyt joskus aiemminkin (silloin oli flunssa myös, mikä on jokseenkin mielenkiintoista). Silloin kipu loppui viikossa ja jäljet paranivat vuodessa. Kai sitä näinkin voi viettää pääsiäisen, jäätä haarojen välissä. Todennäköisesti tämä on rangaistus siitä, että päätin tänä vuonna olla menemättä vanhemmilleni pääsiäisenä.

Olin eilen juhlissa, jotka olivat ihan hauskat. Presidentinlinna oli juuri sellainen kuin ajattelin. Kaikki julkkikset aina ihmettelevät sen pienuutta televisiokuvaan verrattuna. Pienihän se on, joo. Ihmettelen, miten sinne aina itsenäisyyspäivänä muka mahtuu kaksituhatta tyyppiä. Minä, joka olen humalaisiin tottumaton prinsessa, sain ehkä traumoja, kun tuntematon liikaa nauttinut täti halusi välttämättä painaa otsansa minun otsaani vasten ja kertoa, että olen tosi ihana. Yritin nykiä Poliittista guruani takinliepeestä, että se pelastaisi minut, mutta en ylettynyt. Junassa takanani istunut humalainen setä puhui minulle melkein koko matkan jotain muun muassa siitä, että haluaisi lapsia kanssani. Koska en tiedä yhtään, miten moiseen pitää suhtautua, esitin etten kuullut mitään ja keskityin kirjaani. Tunsin itseni tavattoman tylyksi, mutta ennen kaikkea avuttomaksi. En ehkä enää koskaan halua käyttää uutta iltapukuani, koska se näyttää olevan känniläismagneetti.

Olen miettinyt viime aikoina, miksi hyvinä aikoina on aina tajuttoman huolestunut siitä, että kohta tapahtuu jotain pahaa. Saman logiikan mukaan huonoina aikoina pitäisi riemuita siitä, että kohta tapahtuu jotain ihanaa. Mutta jotenkin ajattelee, että pahat asiat kuuluvat elämään, mutta hyvät ovat jotain ihmeellistä ekstraa, joka otetaan pois heti, kun virhe on huomattu. Aika kummallinen ajatus.

YTHS tai jokin on auttanut. Minulla on nyt paljon enemmän hyviä päiviä. Ja mikä parasta, olen oivaltanut aika monia asioita.

aiheita ryhdistäytymiseen

2006-04-03T21:00:00.000+03:00

Tänään on hyvä päivä. Olen ollut puuhakas ja reipas. Kävin kuntosalilla, kelasin pitkiä matkoja kaupungilla, yritin hakea uuden pankkikortin (mutta se tuleekin kotiin suoraan), kirjoitin ehdotuksen Trevin toimintakertomukseksi, informoin perutun seminaarin osallistujille peruuntumisesta ja ties mitä muuta. Olen luullut, että en osaa laittaa ruokaa, mutta ainakin linssikastikkeeni on tosi hyvää. Vihreistä linsseistä tulee parempaa, mutta punaisetkin käyvät.

Ruokailu ei silti ole mikään suuri nautinto. Poden syyllisyyttä ensinnäkin siitä, että syön nykyään enemmän kuin ennen. Eikä siinä kyllin. Minun pitäisi suosia huomattavasti enemmän lähiruokaa, luomua ja reilua kauppaa. Pitäisi valita ruoka-aineita vuodenajan mukaan niin, ettei aiheuta järkyttävää energiantuhlausta. Syön hemmetisti hedelmiä, jotka roudataan Suomeen lentokoneella jostain kaukaa. Kunnostautuminen ei edes olisi kovin vaikeaa.

Herkkupaastoni päättyy pääsiäisenä. Aion leipoa suklaakakun ja ostaa kaikenlaisia muita herkkuja. Olisi mukavaa, jos joku kiva olisi syömässä tätä kaikkea kanssani.

Kävin perjantaina Telakalla teatterissa. Esityksen nimi oli Tampere 1905. Valitettavasti näytelmä oli ahdettu liian täyteen, että siitä olisi lopulta jäänyt käteen oikein mitään. Olen tottunut Telakalla tietyn tyyppiseen tuotantoon, eikä siitä pois oppiminen käy ihan äkkiä.

Eduskuntavaalien ehdokasasettelu huolestuttaa minua. Kirjoitin kirjeen piiriyhdistyksille, että ottaisivat listoilleen vammaisia ehdokkaita. Ei tämä puolue voi väittää ajavansa vammaisasiaa kovin tosissaan, jos se jättää vammaiset vaaleissa pelkiksi kohteiksi. Vammaisten oman asiantuntemuksen arvostaminen ja hyödyntäminen on perinteisesti vihreän liikkeen kulmakiviä, mutta ilmeisesti eräät ovat unohtaneet sen täysin. Tästä voin toki syyttää itseänikin, kun en ole vetänyt Vaivaisia ollenkaan niin intensiivisesti kuin olisi ollut tarpeen. En ole järjestänyt yhtään kunnollista tapahtumaa, etenkään sellaista, joka näkyisi, vaikka nimenomaan niin pitäisi toimia. Täytyy ryhdistäytyä.

perhepoliittinen unelma

2006-04-01T21:13:00.000+03:00

Kävin viime viikonloppuna Tukholmassa. Nykyään kaikki, mikä ei ole Tampereella, tuntuu hyvältä. Tammela on jotenkin maailman raskain, paitsi minun kotini, vaikka täälläkin kaikki muistuttaa tietyistä ihmisistä. Haaveilen siitä, että muutun puuhakkaaksi ja ryhdyn sisustamaan täällä ihan kunnolla. Ainakin makuuhuoneen seinille pitäisi naulata muutama pieni hylly buddhalaista patsasta ja muutamaa kristillistä symbolia varten. Mutta tällä hetkellä olen niin hajalla, etten voi pyytää sellaista apua yhtään keltään.

Yksi rukousnauha ja yksi krusifiksi puuttuvat. Minun täytyy olla tosi huonossa jamassa, jos olen päästänyt kaksi niin tärkeää esinettä hukkumaan.

Tukholmassa kehiteltiin ideaa merkittävästä perhepoliittisesta uudistuksesta. Mitä, jos lapsia voisivat adoptoida myös kaverukset? Maailmassa, jossa kestävä parisuhde on pelkkä porvarillinen harhaunelma, ei voi taata lapselle tasapainoista lapsuutta vaatimalla vanhempien keskinäistä avioliittoa. Sitäpaitsi sopimus se avioliittokin on. Miksei lapsen kasvattamisesta voisi sopia muunkinlaisessa suhteessa, vaikka ystävyydessä tai sisaruudessa? Tätä ideaa pitää tietty vielä kehitellä, mutta tämä raakaversiokin viehättää minua suuresti.

Toivottavasti Kauniisti hymyilevä ei vihaa minua. Sanoin keskiviikkona kamalia asioita, eikä se ole sen jälkeen ottanut yhteyttä. Ja minä en millään kehtaa, koska olen varma, että se on loukkaantunut. Kaikkein inhottavinta on, että minä tiedän, että tällaisia mokia tulee vielä monta ja monen eri ihmisen kanssa. Menee vielä tosi pitkään ennen kuin tilanteet eivät koskaan liu'u typerään avautumiseen.

kun ei enää voi tehdä mitään mutta on pakko olla työpaikalla

2006-03-22T18:56:00.000+02:00

Minun ikäisteni keskuudessa suurin trendi tällä hetkellä on ero. Käyn itse läpi kolmea eroa, joissa kahdessa on kysymys lähisukulaisesta ja yhdessä läheisestä ystävästä. Yksi lähisukulainen ja läheinen ystävä ovat jo aika selvät, mutta toisen lähisukulaisen kanssa eroprosessi on vielä alussa. Ja minä tiedän, että tämä ero on vaikea ja raastava. Sekasotku vain pahenee, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ainoa mahdollinen ratkaisu. Kunhan kestän sinne asti. Siitä en ole yhtään varma. Voi sitä itkun ja tuskan määrää, mikä lähiaikoina minua odottaa.

Sosiaalidemokraattinen nuorisojärjestö on esittänyt Suomeen suljettuja listavaaleja. Se tarkoittaisi, että kansalaiset äänestäisivät puolueita, jotka olisivat etukäteen sopineet, missä järjestyksessä heidän ehdokkaitaan otetaan eduskuntaan. Paikat jaettaisiin puolueiden äänisaaliiden mukaan. Kuvittelevatko Demarinuoret oikeasti, että tällä systeemillä yksikään nuori tyyppi pääsisi eduskuntaan? Heidän oma puolueensa ei ole koskaan kovin innokkaasti liputtanut nuorien ehdokkaiden puolesta, mikä tekee tästä ehdotuksesta jotenkin liikuttavan. Voi sitä kähminnän ja epädemokraattisuuden määrää mitä se toteutuessaan toisi.

Löysin tänään itselleni yhden uuden sankarin. Hän on suomenruotsalaisen vasemmistolehden päätoimittaja. On aina virkistävää tavata avoimesti aatteellinen, kriittinen ja kantaa ottava ihminen. Haluaisin joskus olla yhtä rohkea.

paha mieli

2006-03-20T18:24:00.000+02:00

Isompi pikkuveli kävi täällä pitkästä aikaa. Ajattelin, etten sano mitään vihreistä, mutta keskustelu kääntyi siihen suuntaan kuitenkin. Me olemme kuulemma linjattomia. Ja porvareita. Väistelemme vastuutamme, koska emme asetu oikeisto-vasemmisto-akselille. Meillä on vain huonoja puheenjohtajia. Olisi parempi, jos tätä keskustelua ei olisi koskaan käyty.

Minulle tulee nykyään paha mieli melkein kaikesta. En enää meditoi, koska alan aina itkeä. Vaikka toisaalta pitäisi varmaan nimenomaan meditoida, koska muuten en saa itkua tulemaan. Viime viikolla oli viisi hyvää päivää putkeen, se oli jo tosi hyvin. Mutta nyt olen koko ajan väsynyt, en saa mitään tehtyä ja vihaan itseäni. Seuraavaan YTHS-kertaan on viikko. Haluaisin itkeä, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Toisaalta huonompiakin päiviä on ollut. En ole vielä niin pohjalla kuin välillä olen ollut, mutta olen selvästi matkalla sinne.

Ja kaikki tämä, vaikka minulla on ihana työ, mahtava ViNO, hellyttäviä kissoja ja unelmieni asunto. Olen kiittämätön ja säälittävä. Laiska. Inhottava.

Niin ja mun pitäisi lopettaa tämä blogiin avautuminen.

ahdistusta

2006-03-19T11:34:00.000+02:00

Käytiin eilen Q-teatterissa. Esityksen nimi, Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä, toi mieleeni presidentinvaalit, mutta tietenkään itse näytelmä ei liittynyt niihin mitenkään. Lavalla oli koko yksinäytöksisen esityksen ajan kolme naista, jotka huusivat, paiskoivat tavaroita ja itkivät. Yksi porukastamme sanoi, että kärsi päänsärystä koko ajan. Luulen, että se oli tarkoituskin. Minä itkin monta kertaa. Asioita toistettiin, huudettiin hysteerisesti, niinkuin huudetaan asioita, joiden ei voi millään uskoa olevan totta ja siksi ne on pakko sanoa tuhanteen kertaan. Naiset sanoivat suoraan sellaisia asioita, joita meille koko ajan tyrkytetään elämästä, etenkin työstä.

Heidi Hoossa ihmiset haluavat kaiken. Pitää saada aurinkoinen elämäntapa, rahaa, mielenkiintoinen työ, tunteet, vauhtia, bileitä, lapset ja mitä vielä. Tämän kaiken voi järjestää hotelleilla, huumeilla ja rahalla. Mutta vaikka mitä tekisi, ihmisyys hyökkää esiin. Tuntuu pahalta. Tuntuu niin pahalta, eikä voi tehdä mitään. Ja koska yksilö on periaatteessa vapaa tekemään ihan mitä vaan, hänelle voi vaan sanoa, että no muutu sitten. Tee niin, ettei enää tunnu pahalta. Mutta kun niin ei ehkä voi tehdä. Itse ei välttämättä pääse pois kierteestä, pahasta. Kaikki ei ole kiinni vain itsestä.

Tuntuu vaan niin hemmetin pahalta.

opiskelijoita ja yllättäen (?) kriisiytynyt puolue

2006-03-12T12:01:00.000+02:00

Osallistuin eilen SYLin vuosijuhlaan. Se oli eksoottinen kokemus iltapukuineen, juomalauluineen ja kaikenlaisine koodeineen. On kauan siitä, kun olen viimeksi laulanut Maamme-laulua.

Paluujunassa tapasin Virnun tulevan puheenjohtajan, Aluetieteilijän. Keskustelimme Virnun tulevaisuudesta, mutta myös aluekehittämisestä. Olen ollut hirveän huolissani Virnusta sen jälkeen, kun veljeni jätti sen puheenjohtajuuden, mutta nyt kaikki näyttää menevän jälleen putkeen. Virnulla on paljon toimintaa. Osa siitä on poliittista ja osa ihan puhdasta yhdessäoloa. Molempia tarvitaan. Jostain syystä minä olen aina vierastanut niin sanottua hauskoja illanviettoja, koska minulla ei yleensä ole kovin hauskaa niissä.

Luin Minna Sirnön haastattelua Hesarista ja pelästyin. Sirnö ilmoitti, että Vasemmistoliitto on hänen suuri rakkautensa. Jutussa annettiin ymmärtää, että hän on korvannut miehen puolueella. Minäkin leikittelen välillä samantyyppisellä ajatuksella. Puolueen tyypit ovat kivoja, puolueeseen voi sitoutua ja puolue harvemmin jättää. Mutta ei. Ei se olisi kunnon elämää. Täytyy olla muutakin. Ystäviä, teatteria ja mormonirientoja. Elämää.

Suvi-Anne Siimeksestä huomasin ajattelevani vähän samaa kuin SONKin puheenjohtaja. Hänestä tulisi oikein hyvä europarlamentaarikko. Parlamentti ei suinkaan ole mikään entisten suuruuksien roskalava, kuten välillä tunnutaan kuvittelevan, vaan mielenkiintoinen areena. Siimes on sen verran kovan tason poliitikko, että hänellä olisi siellä jotain saumaa vaikuttaakin, vaikka parlamentin valta onkin mitätön. Olen sympannut Siimestä pitkään, mutta viime vuosina hän on mennyt selvästi liikaa uusliberalismin kannalle. Toisaalta vaatii aikamoista luonnetta, että selviää kaikkien niiden äijien keskellä. Siimes on tehnyt puolueestaan jotenkin uskottavamman.

Yllätyin Vasemmistoliiton tilanteesta paljon. En tajunnut, että kriisi on noin syvä. Toisaalta en ole huolissani. Puolueille tapahtuu joskus suuria, eikä siihen kuolla. Voi käydä päinvastoin, tulla vahvuus. Paljon on kiinni siitä, kuka astuu remmiin seuraavaksi.

lakkoon

2006-03-05T16:13:00.000+02:00

Oulussa oli hauskaa, vaikka tämä pirun flunssa vaivaakin. Hengasin pitkästä aikaa mormonien kanssa. Minulle on edelleen suuri mysteeri, miten ne pystyvät valvomaan yömyöhään ja heräämään aikaisin ihan peipposina. Ehkä juttu on ylikansallisen yhtiön riistotuotteesta, jota kaikkein tiukimmat mormonit eivät edes juo kofeiinin takia. Minä, paheellisen aineen suurkuluttaja, nukuin ohi yhden elokuvan ja monta keskustelua.

Vinon hallituksen kokous meni kaikin puolin hyvin. Sen aikana keskusteltiin mm. lapsentekolakosta. Puhuttiin, että pitäisi olla muitakin lakkoja, koska monilla aloilla selvästi riistetään ihmisiä. Aloin kuvitella, millaista olisi, jos kaikki vapaaehtoista työtä tekevät menisivät lakkoon. Mielikuva pysäytti. Kodit jäisivät hoitamatta, samoin lapset ja suurin osa vanhemmista. Hyväntekeväisyys ja kaikki muukin järjestötoiminta käytännössä lopahtaisi. Mormonikirkon toiminta lakkaisi täysin, koska siellä ei ole palkattua henkilökuntaa ollenkaan, muissa kirkoissa loppuisivat aika monet toiminnot. Kukaan ei ruokkisi lemmikkieläimiä. Moni taideteos jäisi syntymättä. Mielipidekirjoituksia ei olisi lehdissä julkaistaviksi. Netistä häviäisi aika monta hyödyllistä palvelua. Ja niin edelleen. Hui. Ehkä tällainen lakko tarvitaan. Aika pian.

kohtaaminen

2006-03-01T11:46:00.000+02:00

Puolue asetti viikonloppuna itselleen vammaispoliittisia tavoitteita. Se tuotti minulle tyydytystä. Me teemme edes jotain, kun kaikki muut hokevat säästöjä, tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Niihin tavoitteisiin vammaiset harvemmin mahtuvat.

Eilen junaan tuli Riihimäellä sähkömopolla liikkuva nuori mies. Hän kertoi olevansa matkalla Lehtimäen opistoon, joka on erityisesti vammaisille ihmisille suunnattu kansanopisto. Mies ei ollut menossa sinne opiskelemaan, vaan pärjäämään. Hänen kotikuntansa on antanut kielteisen päätöksen hakemukseen, jolla hän anoi lisää työtunteja henkilökohtaiselle avustajalle. Entiset tunnit eivät riittäneet mihinkään, sillä avuntarve on lisääntynyt.

Mies kertoi tykkäävänsä liikkumisesta. Kodin lähellä on kuntosali, uimahalli ja ratsastustalli. Avustajan puute kuitenkin tarkoittaa sitä, että näitä palveluita ei miehelle ole. Hän ei voi käyttää niitä yksin.

Lehtimäellä on uimahalli, ratsastustalli ja kuntosali. Ja avustajia. Tämän riemun matkaseuralaiseni joutuu kuitenkin maksamaan itse, eikä se ilman Kelan hyvitystä ole mitenkään halpaa. Vielä pahempaa on, että ihminen joutuu muuttamaan satojen kilometrien päähän kauaksi elämästään vain siksi, että saisi välttämättömän avun.

Tuollaiset hetket tekevät aina surulliseksi. Kun ei voi tehdä mitään juuri nyt, juuri tälle ihmiselle.

minä, urhea vaikuttajanainen

2006-02-21T11:10:00.000+02:00

Kirjoitin äsken tekstin johonkin vammaisjärjestöjen yhteistyölehteen. Aiheena oli vaikuttaminen vammaisena naisena. Kirjoituksesta tuli pullisteleva ja julistava, mutta en ole täysin tyytymätön. Siis julkaisen sen täälläkin. Kirjoitin loppuun tittelikseni Vihreän liiton ja itsenäisen elämän liikkeen soturi. Vaikka sota on perseestä, sotilaalliset termit tuovat mukavasti uhoa asenteeseen.

VIERAANTUMATTA LAAJALLA RINTAMALLA

“Luuletko, että poliittista uskottavuuttasi haittaa eniten se, että olet nainen, se että olet vammainen vai se, että olet nuori?” minulta kysyttiin yliopiston harjoitustyötä varten. En muista, mitä vastasin, mutta kysymys paljastaa, että politiikkaa pidetään keski-ikäisten, ei-vammaisten, valkoisten heteromiesten kenttänä.

Olen viihtynyt vaikuttajana hyvin. Yhteiskunnallisessa toiminnassa ollaan korrekteja ja kohteliaita. Jokainen saa puhua vuorollaan, eikä ketään keskeytetä. Sinisilmäinen ei kuitenkaan saa olla. Pienen oppositiopuolueen edustajana minun on joskus alistuttava isojen järjettömiin kassakaappisopimuksiin. Hyvien veljien verkostoille ei minun mielestäni pitäisi antaa saunavuoroja ollenkaan. Aatteelliset ristiriidat ovat mielenkiintoisia, mutta valitettavan harvoin kysymys on niistä. Monesti mietitään vain lyhytnäköisesti, montako virkaa omalla puolueella on jossain organisaatiossa tai saako tällä ehdotuksella varmasti ääniä seuraavissa vaaleissa. Tähän sortuvat ihmiset yli puoluerajojen. Samoin naisliike sortuu silloin tällöin kannattamaan jotain henkilöä vain hänen sukupuolensa perusteella. Vammaisliike on tässä suhteessa poikkeus. Se saisi olla itsekkäämpikin.

Taistelen koko ajan vieraantumista vastaan. On tunnettua, että kun pääsee itse päättäjäksi, vieraantuu omasta ryhmästään. Oikeastaan päättäjistä tulee oma ryhmä. Naisjohtajat soruvat tähän usein. Sama nainen, joka on aiemmin siirtänyt lasten hankkimista, että saisi töitä, syrjii johtajana raskaana olevia nuoria naisia minkä ehtii. He pärjäävät miesten maailmassa, ja pärjätäkseen heidän on ollut pakko häivyttää naiseus itsestään. Tässä voi vaihtaa naiseuden tilalle ihan minkä tahansa määritelmän, vaikka vammaisuuden. Parhaat päättäjät ovat juuri niitä, jotka ovat vielä kabineteissakin ylpeästi sitä mitä ovat.

Oma vammaisuus tuo sellaista asiantuntemusta, jota ei saa kirjoista. Mutta se ei yksin riitä, jos aikoo edustaa vammaisia ihmisiä jossain. On hankittava tietoa, etteivät lausunnot jää yksipuolisiksi. Olen myös sitä mieltä, että vammaryhmien rajoihin kangistuminen on varma tapa epäonnistua tavoitteessa pelastaa maailma. Tarvitaan solidaarisuutta, yhteistä rintamaa.

Yhteinen rintama on iloinen asia myös suhteessa muihin ryhmiin. Liittolaisia hankkiessaan on kuitenkin oltava tarkkana, ettei luovuta omaa päätösvaltaansa heille. Parasta on, jos löytää jonkun, joka kuuntelee ja kunnioittaa, mutta ei ala toimia minun ohitseni.

Joskus ärsyttää, että ihmiset kuvittelevan vammaista ihmistä kiinnostavan vain vammaispolitiikka. Kun korjaa maailman huutavia vääryyksiä, vammaisuudella pitäisi olla yhtä paljon merkitystä kuin sinisillä silmillä tai ruskealla tukalla. Silloin ratkaisevat ihan muut asiat: tieto, taito ja vakaumus.

Vaikuttaminen on minusta hauskaa, koska viihdyn kokouksissa ja tykkään vääntää sanamuotoja papereihin. Niille, joita tämä ei kiinnosta, voin kertoa, että vaikuttaminen voi olla muutakin. Kaikki lähtee siitä, että ilmaisee mielipiteensä.

lapsista tiedetään vain etunimi

2006-02-20T22:11:00.000+02:00

Ystävä sai hyvät arvostelut Tuntemattomasta sotilaasta. Hesari tosin nimitti esitystä Tuntevaksi sotilaaksi sillä perusteella, että henkilöt näyttivät oikeasti tuntevan jotain. Haluan nähdä sen mahdollisimman pian. Ei varmaan auta muu kuin nöyrästi pyytää vapaalippua, kun seuraavan kerran nähdään.

Kävin eilen tapaamassa Kummipoikaa, jonka takia aikoinaan liityin takaisin kirkkoon. Kummipoika ja hänen veljensä ovat hurmaavia ihmisiä. Jälkimmäisen puheesta ei vielä saa ihan täysin selvää, koska hän korvaa s:n itsepintaisesti k:lla ja muuta omaperäistä. Pitäisi käydä useammin, sillä välittömän ja ihailevan käytöksen aika on lopulta erittäin lyhyt.

Olen oppinut, että lapsista pitää puhua kunnioittavasti kuin ihmisistä ainakin. Ei siis voi vain puhua sen ja sen tyttärestä, vaan käyttää rehellisesti ihmisen nimeä. Mieluiten kokonaan. Tässä kohdassa sukunimilain vapaamielisyys on huono asia. Lapsen sukunimeä ei voi päätellä isän nimestä. Olen törmännyt tähän viime aikoina monta kertaa. Vika ei ehkä sittenkään ole laissa, vaan ihmisissä, jotka esittelevät vaunuissa nukkuvan tai tuijotttavan ihmisen pelkällä etunimellä. Minusta ei olisi yhtään liian muodollista esitellä meitä oikein kunnolla.

opiskelijapolitiikan ikuisuuskysymyksiä

2006-02-18T13:07:00.000+02:00

Opiskelijapolitiikassa on ikuisuusaiheita: opiskelijoiden toimeentulo, sisäänottomäärät, opetuksen laatu ja niin edelleen.

Opiskelijoiden toimeentulo on naurettavan riippuvainen joko töissäkäynnistä tai lainasta. Molemmat haittaavat opiskelijan elämää, työssäkäynti opiskellessa ja laina myöhemmin elämässä. Maailma on muuttunut siitä, kun opiskelija pääsi melko varmasti koulutusta vastaaviin töihin, mikä teki opintolainasta sijoituksen. Nykyään ei voi olla niin varma, joten lainaa ei uskalla ottaa. Työssäkäynti vie ymmärrettävästi voimia opiskelulta. Opintotuella elämistä ei ole edes suunnitteluvaiheessaan pidetty realistisena mahdollisuutena. Suomalainen sosiaalidemokraattinen perusturva on surkea muissakin muodoissaan, koska järjestelmä perustuu niin pitkälti ansiosidonnaisiin etuuksiin. Sikäli opiskelijat ovat samassa asemassa kuin työttömyysturvan peruspäivärahalla, minimiäitiysrahalla ja kansaneläkkeellä sinnittelevät. Heidän ei katsota ansaitsevan elää.

Olin pudota tuolistani, kun kuulin, että Kela perii liikaa maksetuista opintotuista viidentoista prosentin koron. Jopa R-kioskin lainaa saa halvemmalla, ja silloinkin tietää varmasti, mitä tekee. Opintotuen palautteleminen vuoden mittaan saattaa olla vaikeaa, jos tekee töitä epäsäännöllisesti ja palkka tulee milloin sattuu. Viisitoista prosenttia on ehdottomasti liikaa, vaikka liikaa tukea saanut opiskelija olisi mikä huijari. Harvemmat oikeasti ovat.

Sisäänottomääristä en ole vielä päässyt sopuun itseni kanssa. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikkien halukkaiden pitää päästä opiskelemaan. Toisaalta tiedän, että siihen ei välttämättä ole resursseja. Koulutuksen inflaation vaara on koko ajan olemassa. Mutta siinä vaiheessa, kun kysytään, kelle ei saisi antaa opiskelupaikkaa, minä en suostu heittämään ensimmäistä kiveä. Kenestä tahansa voi tulla suuri tutkija tai keksijä. Yksilölle on harvemmin suoranaista haittaa opiskelusta. Toki se voi jollekin olla turhaa. Suostuisinko minä siihen, että en saisi opiskella yliopistossa? En, koska minä ihan oikeasti nautin siitä.

Opiskelijapolitiikan pitäisi radikalisoitua. Yleensäkin pitäisi radikalisoitua. Jos kukaan ei vaadi mahdottomia, mitään ei koskaan tapahdu.

uskovaisten koulut

2006-02-16T11:22:00.000+02:00

Tapasin eilen Yhdysvaltojen suurlähetystön edustajan ja kansanedustaja Pikku Myyn. Aiheena oli etupäässä ohjelma vähemmistöjen kohtelusta USAssa. Sen jälkeen kävi ilmi, että Washingtonista on kuulunut huolestuneita ääniä Kalliomäen suhtautumisesta kristillisiin kouluihin. Opetusministeriöhän jätti myöntämättä muutamalle toimivalle kristilliselle koululle toimiluvan, eikä myöntänyt uusia lupia ollenkaan.

Ensin tuli mieleeni, että onpa ihanan aatteellinen veto sosiaalidemokraatilta. Suomalainen koulujärjestelmähän nojaa demariseen perustotuuteen, jonka mukaan kaikenlaisten lasten opettaminen samassa koulussa edistää yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Luokkaeroja ei synny, koska kaikki ovat tekemisissä kaikenlaisten kanssa. Minusta tämä periaate on hyvä, etenkin vammaispoliittisesti. (Toisaalta samat demarit eivät ole toteuttaneet sitä nimenomaan vammaispolitiikassa, vaan ovat tunkeneet friikit itsepintaisesti omiin keskittymiinsä. Se johtuu vain siitä, että demarit laskevat ihmisiksi lähinnä työtä tekevät, eivätkä odota työn tekemistä vammaisilta.) Koulu ei ole ensisijaisesti uskonnollisen propagandan levittämistä varten, vaan sen tehtävä on tarjota yleinen sivistys. Uskontoa voi vapaasti harjoittaa kouluajan ulkopuolella, jos tahtoo.

Mutta minusta ei ole tälle yhteiskunnalle kuolemaksi, jos on olemassa erilaisia kouluja. Toistaiseksi kristillisten koulujen olemassaolo ei ole käsittääkseni eristänyt ketään yhteiskunnasta tai vaikuttanut olennaisesti oppilaidensa jatko-opiskeluimahdollisuuksiin. Myös muut yksityiset koulut ovat ihan jees. Esimerkiksi Steinerin pedagogiikka vaikuttaa tervetulleelta vaihtelulta.

On esitetty, että Kalliomäen päätös ennakoi kielteisiä päätöksiä muslimikouluille, jollaisia on suunniteltu. Pitkällä tähtämellä pelätään myös kristillisiä ja islamilaisia fundamentalistikouluja eli terroristikouluja. Tähän nähden on muuten mielenkiintoista, että Washington tuntuu olevan huolissaan suomalaisten vanhempien valinnanvapauden puolesta. Terroristien pelko ei siis menekään kaiken yli niin voimakkaasti kuin olen kuvitellut.

On olemassa juutalainen koulu, joten miksei saisi olla myös muslimikoulua tai kristillisiä kouluja? Suomen juutalaiset ovat useimmiten syntyneet Suomessa, heillä on koulun ulkopuolellakin siteitä tähän yhteiskuntaan. Kristityissä kouluissa käyvät ainakin vielä etupäässä suomalaiset. Niissä käyvät maahanmuuttajalapset ovat siis samassa tilanteessa kuin tavallisissa kouluissa olevat. Mutta Suomen muslimit ovat voittopuolisesti maahanmuuttajia. Lisäisikö oman koulun perustaminen ghettoutumisen riskiä? Kouluhan on tunnetusti yhteisö myös vanhemmille, jotka toimivat sen vanhempaintoimikunnissa ja jopa hallinnossa. Tällähän kyläkoulujen säilyttämistä perustellaan - oman yhteisön kasassa pitämisellä. Muslimit eivät ole kovin suuressa huudossa Suomessa tällä hetkellä, joten pelkään, että heidän omat koulunsa ruokkisivat uuden syrjäytettyjen ryhmän syntymistä.

Voi tietysti kysyä, onko yhtenäinen peruskoulu sellaista pakottamista, jota ei voi sallia. Ihmisille pitää antaa valinnan mahdollisuus, koska jokainen aikuinen ihminen osaa arvioida tekojensa seuraukset ja ottaa vastuun niiden seurauksista. Edusti mitä uskontokuntaa tahansa.

Vaikea kysymys. Etenkin, kun minä en oikein ymmärrä, miksei uskontoa voi harrastaa omalla ajallaan.

helpotus ja erouutinen

2006-02-13T15:39:00.000+02:00

Pähkinöistä tuli maha kipeäksi. Ei siis kannata.

Pyörätuolikriisi on ohi. Olo on ihanan huojentunut. Olisin halunnut suudella intohimoisesti miestä, joka toi varakumeja aamulla. Eikä se edes ollut mitenkään komea. Tämä kaikki on saanut minut taas ihmettelemään, miksi aina puhutaan pyörätuoliin joutumisesta.

Erosin kirkosta netin kautta. Tuli hyvä mieli, kun seurakunnasta tuli kirje, jossa kerrottin, kuinka pahoillaan kirkko on päätöksestäni. Sitä kuitenkin ymmärretään. Kirjeessä pyydettiin lähettämään palautetta, jakamaan eron syyt kirkon kanssa. Jos minulla olisi syvällisiä ajatuksia ratkaisustani, lähettäisin ne kirjeessä mainittuun osoitteeseen ensi tilassa. Mutta kun ei ole. Minusta ei vaan ole oikein kuulua johonkin, mikä perustuu Jumalaan uskomiselle, jos en usko yhtään mihinkään ylempään voimaan. Olen kiitollinen Vihreäsilmäiselle siitä, että hän herätti uinuvan omantuntoni tässäkin asiassa.

Mestari Kaaos on mahtava kirja. En haluaisi, että se loppuu ikinä. Mutta kyllä se taitaa parinkymmenen sivun päästä loppua. Kirjassa käydään hengästyttävään tahtiin läpi erinäisten maiden tilannetta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. En tiedä, kuinka paljon Popov on heittänyt mukaan omiaan, mutta osuvia huomioita hän tekee. Neuvostoliiton hajoamisesta seurasi nimenomaan sitä, mitä kirjan nimi lupaa: kaaosta, kaaosta ja lisää kaaosta. Toiseksi parasta kirjassa on, että siinä puhutaan paljon Dostojevskistä, Tolstoista ja Solzenitzynistä. Pelkästään noiden nimien mainitseminen ilahduttaa minua suuresti. Toisaalta huonoa kirjaa ei pelasta, vaikka siinä lukisi joka sivuilla jotain jostakin Suuresta mestarista.

pyhäpäivän hiljaisuudesta

2006-02-12T19:09:00.000+02:00

Olen edelleen vankina asunnossani. En ole tavannut ketään koko viikonloppuna. Enkä käynyt suihkussa. Tänään itkin vähän, mutta en ahdistusta, vaan Sirkka Turkan runoa, jonka luin Hesarin Kuukausiliitteestä. Eläinaiheiset tekstit, elokuvat ja kaikki muut itkettävät aina.

Olen syönyt paljon pähkinöitä. Kuten Tietojenkäsittelytieteilijä ystävällisesti muistutti, ne ovat rasvaisia eli lihottavia. Kun saan pyörätuolini korjattua, se ei ehkä kestä painoani ja jään ikuisesti kotini vangiksi.

Luin tenttiin muutaman kymmenen sivua. Opiskelut junnaavat pahasti, koska en jostain syystä osaa orientoitua niihin. Olen jo toisen vuoden opiskelija, mutta en vieläkään tajua, että olen sisällä ja nyt saisi oikeasti tehdä sitä, mistä viisi vuotta haaveilin. Toisaalta olen katkera yliopistolle. Jos se olisi ottanut minut sisään heti, en olisi täyttänyt aikaani kaikella muulla. Jotkut Tahot ottivat minut vakavasti, ehkä miellytän mieluummin niitä. Joo, tuo ajatus on lapsellinen ja tyhmä. Oikeasti kysymys on vain laiskuudestani.

Paljonkohan maksaisi sellainen palvelu, että pyörätuolinsa saisi korjautettua mihin aikaan vaan? Yritin löytää netistä tietoa siitä, onko missään kaupungissa apuvälineiden viikonloppukorjausta, mutta en löytänyt. En usko, että on. Pyörätuoli saa hajota siis vain virka-aikana. Ja jos se menee pahemmin hajalle, elämä täytyy pystyä lopettamaan muutamaksi päiväksi. Tätä voisi ehkä verrata sairastumiseen, mutta kun kysymys on pelkästä ulkoisesta raudasta, vertaus ontuu. Tai jos verrataankin, niin onhan päivystys, joka on auki aina.

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, etten ole tärkein kellekään. Tähän ongelmaan olen ajatellut parisuhteen auttavan, vaikka toisaalta tiedän, ettei se niin mene. Tänään Matroskin puski otsaansa minun otsaani vasten ja kehräsi onnessaan, niin kuin se aina tekee. Sille minä olen maailman tärkein ihminen. Luulen, että elän hetken tällä kauniilla, mutta vähän ohuella lohdulla.

tuomio ystävistä

2006-02-11T21:13:00.000+02:00

Tulin siihen tulokseen, että minulla on ihan surkeita ystäviä. Kukaan ei tarjonnut seuraansa, vaikka tiesi, että riudun yltiöavuttomana yksin kotona. Tämä koskee siis niitä, jotka tiesivät. Muut saavat anteeksi sen, etteivät tulleet kysyneeksi.

Eksyin pitkästä aikaa CMX:n kysymyspalstalle. Kaikessa turhuudessaan se on äärimmäisen hauska. Nauroin kippurassa. Pitkästä aikaa.

värikkäiden seinien vankilasta

2006-02-11T17:36:00.000+02:00

En ole itkenyt tänään yhtään, kuten pelkäsin. Se ei vielä tarkoita, että asiat olisivat hyvin. En ole saanut tehtyä mitään järkevää, vaikka olisi tavallaan ylimääräistä aikaa. On paljon asioita, joita en voi tehdä ilman pyörätuolia, vaikka haluaisinkin. Esimerkiksi hetken halusin leipoa sämpylöitä, mutta se ei onnistu, jos ei ylety millään uuniin. Olen aina pitänyt konttaamista maailman parhaana liikkumismuotona, se on ollut tänään ainoa vaihtoehto. En voi valittaa: se tuntuu ihanalta. Harmi vaan, että tämä asunto (kuten asunnot yleensä) on suunniteltu käytettäväksi lattiatasoa ylempänä.

Luin eilen Italo Calvinon kirjan Ritari, jota ei ollut olemassa. Calvino ei ole koskaan kuulunut ehdottomiin suosikkeihini, mutta pidän hänen teksteistään kyllä. Edellä mainitussa kirjassa on loppupuolella suorastaan nerokas luku. Siinä mies yrittää tulla Graalin pyhän veljeskunnan jäseneksi noudattamalla heidän sääntöjään. Meininki alkaa arveluttaa. Lopulta hänen silmänsä avautuvat, kun veljeskunta listii kylällisen köyhiä ihmisiä perusteenaan vain "Graalin tahto". Luku on hieno kuvaus ihanteiden romahtamisesta ja siitä, mihin kollektiivinen ajattelu (tai no, ajattelemattomuus) voi pahimmillaan johtaa. Nyt voisi sanoa, että mieleeni tulivat viimeaikaiset tapahtumat, mutta enpä sanokaan. Aina on ollut höyrypäisyyttä, fundamentalismia ja kahakoita.

Luin myös vähän matkaa Jevgeni Popovin Mestari Kaaosta. Siitä en tajunnut vielä paljon mitään, mutta nautin kirjan tyylistä. Ne harvat kohdat, jotka avautuivat, olivat nerokasta piikittelyä neuvostojärjestelmästä. Ja sen jälkeisestäkin kyllä. Tuota kirjaa ei valitettavasti voi paljon kuvailla, se täytyy kokea itse.

Minä tahdon jonkun ystävistäni tänne. Nyt heti.

paniikkia, häpeää ja kodin tuntua

2006-02-10T19:32:00.000+02:00

Pyörätuolissa on se paha vika, että ne saattavat hajota. Niin kävi tiistaina, mutta silloin minulla oli varasisärenkaita. Niistä toinen osoittautui kelvottomaksi, mutta toinen toimi moitteettomasti. Tänään meni toinen rengas, eikä ollut enää varakumeja. Paikkaus ei auttanut. Minulle tuli siis kotiviikonloppu - pyytämättä ja yllätyksenä. Kun tiedetään, että olen viime aikoina lähinnä itkenyt ollessani yksin, tilanne ei miellytä yhtään. Jos olisi kunnossa, voisi tietty käyttää ajan hyödyksi lukemalla tenttiin ja tekemällä töitä. Katsotaan, ehkä saan koottua itseni,

Viime viikonloppu oli hauska. ViNOn hallitus kokoontui, yritin mennä elokuviin Tietojenkäsittelytieteilijän kanssa ja vietin aikaa maailman ihanimmalla tyttöparilla (niiden etunimissä on vain yhden kirjaimen ero!). Sillä aikaa vanhempani maalasivat kämppäni. Nyt on yksi vihreä, yksi keltainen, yksi oranssi ja kolme punaista seinää. Sain viimein muutaman Jeesuksen kuvan seinälle. Nyt alkaa tuntua kodilta.

Sain lähetettyä puoluetoimistolle vammaispoliittisen toimenpideohjelman. Siitä tuli surkea tekele. En tiedä, miten pystyn esittelemään sen valtuuskunnalle pyörtymättä häpeästä. Häpeääni lisää ehdottomasti se, että samassa kokouksessa Kansanedustajani esittelee ehdotuksensa Liiton liikennepoliittiseksi ohjelmaksi. Jos yhtään häntä tunnen, ohjelmaa voi kuvata pelkästään ylisanoilla.

lista etätyön hyvistä puolista

2006-01-31T12:55:00.000+02:00

Teen nykyään aika paljon töitä kotona. Se olisi kamalaa, jos ei olisi ollenkaan toimistoa, jolla voi käydä juoruamassa kerran tai pari viikossa. Etätyö sopii minulle, koska olen tehokkaimmillani yksin. Olen työntekijänä ja opiskelijana vähän erakkoluonne. Toisaalta selkeitä työaikoja ei ole, mikä on välillä ärsyttävää.

Etätyössä on monta ylittämätöntä puolta:
- Voi nukkua myöhempään, koska työmatka on lyhyt - riittää, että avaa läppärin.
- Voi tehdä töitä pyjamassa.
- Kuulee kissan kehräystä työaikana. Kissan silittäminen rentouttaa mukavasti kesken työpäivän.
- Ei tarvitse tapella siitä, kierrätetäänkö meidän työpaikalla vai ei.
- Voi kuunnella radiota niin kovalla kuin haluaa. Ja juuri sitä kanavaa mitä haluaa.
- Ei tarvitse ottaa eväitä mukaan.

Olen silti sitä mieltä, että on ihan kivaa, jos saamme sellaisen isomman ja toimivamman toimiston, että siellä voi miellyttävästi käydä töissä.

uskonnollisesti aktiiviset

2006-01-28T19:09:00.000+02:00

Langassa, joka ei ole Vihreän liiton lehti, mutta on vähän kuitenkin, oli juttu ihmisistä, jotka kiertävät erilaisia uskonnollisia tilaisuuksia. Minulle jäi epäselväksi, tekevätkö he sitä vain sunnuntaisin vai kenties muinakin päivinä. Jutun päähenkilö Tuomas osallistui antaumuksella niin muslimien, krishnojen, mormonien kuin ortodoksienkin pyhiin toimituksiin. Hän kokee kaikessa samaa pyhyyttä. Yksi pyhä ei riitä. Tai riittää, mutta sen saa kokonaisimpana, kun osallistuu sen kohtaamiseen monella eri tavalla.

Onkohan tällaisia ihmisiä ollut ennenkin? On hyvin vaikea kuvitella, että Tuomaksen kaltaiset ihmiset olisivat ilmestyneet tyhjästä vuonna 2006. Mieleeni ei tule esimerkkejä yhdestäkään tällaisesta tapauksesta, mutta se tarkoittaa vain sitä, että heistä ei ole kirjoitettu. Ehkä tämä on tabu? Ihmisellähän saa perinteisesti olla vain yksi uskonto. Väestörekisteriinkin saa merkitä vain yhden. Ei varmaan ole lain mukaista kuulua moneen uskontoon. Aikana, jona usko on vahvasti yksilön henkilökohtainen valinta, tilanne on outo, jopa väärä.

Huomasin olevani vanhanaikainen. Olen itsekin osallistunut useamman uskonnollisen ryhmän kokouksiin. (En tunnistanut Langan jutun mormonikuvauksen meininkiä sellaiseksi kuin olen tottonut.) Olen aina, jopa luterilaisen kirkon tilaisuuksissa, osoittanut selkeästi, että en usko kirkon oppiin, vaan olen paikalla pelkästään sivustakatsojana. Kyllä, minä kuulun luterilaiseen kirkkoon. Se johtuu eräästä erittäin nuoresta miespuolisesta henkilöstä. Minusta olisi erittäin loukkaavaa tosiuskovaisia kohtaan ottaa esimerkiksi initaatio Dalai Lamalta, koska en voi puhtain sydämin luvata antautuvani dharman opiskelijaksi ja noudattajaksi. Olen silti aina innoissani pyhistä tilaisuuksista, koska ne ovat älyttömän mielenkiintoisia. Saisinpa maalautettua tuon seinän, niin voisin vihdoin kiinnittää kaikki krusifiksit ja Jeesuksen kuvat siihen. Ja Dalain.

Mutta onko ylipäätään väärin käydä monen eri uskonnollisen yhteisön tilaisuuksissa? Ei tietenkään ole. Kukin tekee kuten haluaa. Rukoileminen ja uskonnollinen avarakatseisuus tuskin tekee pahaa yksilölle tai ympäristölle. Ihmettelen silti vähän, ettei oppien erilaisuus häiritse. Jos kaikki kelpaa, eikö silloin ole ihan sama, mitä tekee? Onko silloin mikään enää oikeasti pyhää? Uskooko silloin enää oikeastaan mihinkään?

Minä tahtoisin opiskella teologiaa.

3,5 on pettymys

2006-01-16T22:01:00.000+02:00

Vietin eilisen päivän etsimällä ihmisten nimiä vaaliluettelosta, arvioimalla henkilöllisyystodistusten aitoutta ja lopulta laskemalla ääniä. Vaalitoimitus on aina yhtä tylsä, mutta presidentinvaalien suuriin etuihin kuuluu ehdottomasti ehdokasnumeroiden kohtuullinen lukumäärä. Ääntenlasku käy jouhevasti. Silti vaalipöytäkirjaani pääsi virhe. Voikohan siitä joutua oikeuteen tms.?

Yritin järjestää Tampereen vihreille vaalivalvojaiset. Ne menestyivät huonosti, sillä juhliin ei tullut oikein ketään. Harmitti. Klubin henkilökunta puolestaan tuntui olevan kovin otettu baarinsa valitsemisesta tähän tarkoitukseen. Minusta yksi Tampereen vihreiden perusongelma on, että bileet ovat surkeita tai ainakin kohtuuttoman hiljaisia. Vaadin, että vihreät perustavat bilepoliittisen työryhmän, joka lunastaa valtakunnallisesti, ehkä jopa globaalisti, lupaukset siitä, että vihreillä on parhaat bileet!

On selvää, ketä äänestän toisella kierroksella. Tällaiset vaalit ovat huiman tylsiä, kun tietää tarkkaan, kuka voittaa. Toivottavasti sentään syntyy kunnon keskustelua. Kansalaiset, nyt on vastakkainasettelun aika!

vaalit tulee!

2006-01-10T17:10:00.000+02:00

Olin tänään jakamassa vaalimainoksia Keskustorilla. Yksinäinen tempaukseni kesti tunnin, mutta tuntui ikuisuudelta, koska olin lahjakkaasti unohtanut villapaidan kotiin. Demareiden reipas, keski-ikäinen vaalikoppimies ihastui idealismiini, joka kuulemma kyllä häviää vuosien myötä. Hän sanoi, että voisi samaa ehdokasta kuin minä, jos tällä olisi todellinen mahdollisuus päästä läpi. Jos kaikki ajattelevat noin, kukaan muu kuin Muumimamma ei ikinä pääse läpi.

Juttelin muutaman miellyttävän tapauksen lisäksi vähemmän miellyttävän kansalaisen kanssa. Hän oli nuori tyttö, joka aikoi äänestää Pankinjohtajaa. Tytön mielestä pakolaiset ovat aiheuttaneet kaiken sen, mistä hän ei Suomessa pidä. Sanoin, että pakolaisia pitää ottaa Suomeen lisää ja heille pitää saada töitä. "Mutta kun ei niistä ole mihinkään", tyttö sanoi. Jessus.

Olin iloinen, että niin moni nuori tyyppi kieltäytyi mainoksesta, koska oli jo äänestänyt numeroa viisi.

Keskustelu Teatterintutkijan kanssa aiheutti huonon omantunnon ja sen, että kävin hakemassa Attilasta tenttikirjoja. Saatan jopa opiskella tämän lukukauden aikana.

Vaalilautakunnan arvovaltaisena puheenjohtajana tein tänään erinäisiä puheluita. Toiseksi viimeinen olisi jäänyt viimeiseksi, ellei sen aikana olisi käynyt ilmi, että äänestyspaikalla on invavessa, mutta se on kerrosta alempana kuin itse äänestys. Tämä siitäkin huolimatta, että tilan esteettömyyttä tiedusteltiin huolellisesti ennen kuin minut sijoitettiin juuri tuonne. No, kun kaikki ei tule mieleen niin ei tule. Ihan kuin ei olisi muutenkin huono päivä.

elämä on ihan Kafkaa

2006-01-08T22:57:00.000+02:00

Ystäväni Pingismestari sai töitä yliopistosta. Hänelle osoitettiin työhuone, jonne ei päässyt pyörätuolilla. Toisin sanoen hän ei päässyt tekemään töitään, selvitystä vammaisten ihmisoikeustilanteesta. Seurasi pitkä sarja puheluita, kirjeitä, sähköposteja ja tapaamisia. Työnantajan asenteessa oli koko näiden neuvottelujen ajan toivomisen varaa. Parin kuukauden päästä työn alkamisesta rakennukseen tuli porrashissi, joten Pingismestari pääsee nyt töihinsä. Sitä ennen asia oli ainakin kahdessa lehdessä ja tietenkin vammaismaailman polttava puheenaihe.

Oikeustieteen opiskelijana Pingismestari tiesi oikeutensa ja päätti vaatia niiden toteutumista. Ihan oikein minun mielestäni. Niinpä hän vaati työpaikaltaan korvausta pestinsä menetetyistä viikoista. Vaatimus ei ollut kohtuuton, vaan siinä pyydettiin yliopistoa myöntämään virheensä ja maksamaan kohtuullinen summa Pingismestarille aiheutuneista ongelmista.

Jo ennen vaatimuksensa esittämistä Pingismestari oli alkanut saada epämiellyttäviä yhteydenottoja yliopiston johtoportaalta ja hallinnolta. Asetelma on kääntynyt niin, että häntä kohdellaan syyllisenä. Ystävääni syytetään asian suurentelemisesta, jopa toisten syrjinnästä. Luit oikein: syrjinnästä. Pingismestari on kuulemma työtilaansa pääsyä vaatimalla viivyttänyt muita kunnostustoimia ja näin haitannut muiden (ei-vammaisten) opiskelijoiden ja työntekijöiden elämää. Lisäksi hän on toiminut epäluottamusta herättävästi ja kiusallisesti tuomalla asian julkisuuteen. Häntä on uhkailtu ja syytelty muutenkin.

Tämä voisi olla Kafkan novelli, mutta ei ole.

suuren häpeän pienet hetket

2006-01-07T21:36:00.000+02:00

Sain vapaalipun Telakalla vierailleeseen esitykseen Tommi. Se teki tämän päivän aikataulun ärsyttävän tiukaksi, mutta kyllä kannatti. Olen alkanut taas istuskella Telakalla, syödä ja tavata ystäviä. Tuntuu kuin olisin palannut omalle maallani. Näytelmän oli käsikirjoittanut Radiopuhelimet-yhtye, joka myös parilla ihmisellä vahvistettuna esitti sen. Se kertoi miehestä, jota häpeä seurasi koko hänen elämänsä. Varmaan siinä elämässä oli muutakin, mutta näytelmään oli koottu nimenomaan häpeän hetket. Tommi sai käytöshäiriöstään diagnoosin, joka ei herättänyt luottamusta tulevaisuuteen.

Tommissa oli hyvin vähän kohtauksia aikuisiältä. Totta. Lapsuuden juttujahan tässä eletään kerta toisensa jälkeen. Se on epäreilua, sillä lapsena ei tiedä vielä mitään, ei kukaan. Pahimmatkin koulukiusaajat saattavat olla aikuisena ihan järkeviä tyyppejä. Toisten käytös ei tunnu niin selittämättömältä. Aikuisuutta vältellään ihan syyttä. Miksei aikuinenkin voisi tehdä hauskoja asioita? Minä uskallan tehdä niitä vasta nyt.

Totta on sekin, että häpeä on pieniä hetkiä. Ne jäävät junnaamaan aivoihin, toistavat itseään, painavat itsetuntoa ja harmittavat. Ne kasvavat valtavan kokoisiksi, vaikka kaikki muut unohtaisivat ne saman tien.

Tommissa kuolema oli tumma hahmo ovenraossa. Häntä ei voinut tunnistaa. Mutta niin hän vaan tuli. Ja toi vaaleanpunaisen dinosauruksen ja kumisen norsun. Vai oliko se toisinpäin? Kuolemalla voisi spekuloida loputtomiin. Tai siihen asti, kunnes kuolee. Kaikenlaiset oletukset siitä ovat mielenkiintoisia. Ja tämä erityisesti. Sillä sen mukaan kuolemaa ei tarvitse sittenkään ottaa niin kovin vakavasti.

Ennen esitystä luin Voimasta Aki Kaurismäen haastattelua. Olin hänen kanssaan eri mieltä kansallisvaltioiden tarpeellisuudesta, mutta samaa mieltä Sinikka Mönkäreestä ja siitä, että hyväosaisten kuvaaminen ei ole mielenkiintoista. En ehtinyt haastattelussa edes puoleen väliin, mutta tämä jälkimmäinen lausunto vilahteli mielessäni koko Tommin ajan. Sekin olisi ollut hemmetin tylsä, jos päähenkilö olisi ollut kultalusikka suussa syntynyt menestyjä, jonka suurin häpeä olisi liittynyt farkkujen merkkiin. Täytyy lukea haastattelu loppuun.

Toivon, että Franz Kafka ilmestyisi uniini, että voisin keskustella hänen kanssaan. Elävistä taiteilijaneroista tärkeimmän kanssa olenkin jo puhunut. Minä rakastan Franz Kafkaa.

Kaipaan syliä. Koko ajan ja paljon.

ihquu

2006-01-04T23:25:00.000+02:00

Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, jotka tekevät pelottavia asioita, kuten ottavat lävistyksiä. En muista, koska olisin ollut yhtä paskat housussa kuin toissapäivänä odottaessani korun pujottamista alahuuleeni. En muista sitäkään, koska olisi ollut yhtä hyvä olo kuin toimenpiteen jälkeen. Olen kaksi päivää haltioissani ihaillut sitä, kantanut huolta sen puhtaudesta ja opetellut juomaan ja puhumaan sen kanssa. Koskaan ei ole liian myöhäistä elää hurjahko teini-ikä!

Rakas Vino vie juuri niin käsittämättömän paljon aikaa kuin olin kuvitellut. Minulla on paljon ideioita opiskelijavaltuuskuntaa varten. Vinon hallitus on tänä vuonna täynnä älykkäitä ja aikaansaavia ihmisiä, joten sen kanssa on takuulla ilo tehdä töitä. "Sä olet aina ihan fiiliksissä, kun olet menossa Vinoon", Vihreäsilmäinen sanoi tänään junassa. Eikä tuon paremmin voisi kuvata tunteitani tätä järjestöä kohtaan. Hitto, että olen ihan pian liian vanha tähän. Voikohan mistään muusta innostua näin paljon?

Lueskelin vanhoja Suomen Kuvalehtiä. Yleensä luen vain numeron viikossa, enkä ole koskaan tajunnut, että SK vihaa vihreitä. Jokaisessa lukemassani numerossa arvosteltiin tai ivattiin meidän kansanedustajiamme tai puoluettamme. Tämä on kovin sääli, sillä minä pidän Suomen Kuvalehdestä. Siinä on oikein hyviä juttuja. Ja Jukka Ukkola. Vihervihan lisäksi kävi ilmi ainakin, että amerikkalaisilla lapsilla on enemmän aivotoimintaa nukkuessaan kuin telkkaria katsoessaan. Jos minulla olisi lapsia, näyttäisin niille varmasti liikaa videoita ja telkkaria, kun tahtoisin ne itsekkäästi pois jaloista. Minä olisin kamala äiti! Onneksi on lapsentekolakko.

Mielenterveyteni ei näköjään enää kestä syvällisiä keskusteluja tärkeistä asioista. Se on valtava sääli.

ihanat sanat, lauseet, kappaleet ja luvut

2006-01-01T17:36:00.000+02:00

On hemmetin epäaikuismainen olo. Ei kukaan järkevä ihminen vietä koko päivää pyjamassa kieriskellen ahdistuksessa ja itseinhossa. Mutta sellaista minun elämäni on. Onneksi olen sentään omassa kodissani, enkä vanhempieni luona. Siellä ahdistus purkautui tylyytenä, joka ei parantanut minun oloani ja toisaalta pilasi yleisen tunnelman.

Iloa on kuitenkin pilkahtanut. Tällä kertaa riemua on tuonut suomen kieli. Olen lukenut kaunokirjallisuutta, aiemmin mainitsemani Tyttökerhon lisäksi olen aloittanut Tarun Sormusten herrasta. Sitä ennen luin tietenkin Hobitin. Aina välillä olen lukenut Pentti Saarikosken runoja (huomasin muuten, että se kirja pitäisi varmaan palauttaa isälleni, koska se on ollut minulla lainassa jo viisi vuotta). Kaiken kruunaa paras joululahjani: Teatterigurun itsekirjoittamat lauluntekstit, joita on kahdeksan.

Olen maistellut lauseita, käännellyt ja väännellyt niitä mielessäni, humaltunut niiden soinnista. En tarvitsisi edes tarinaa tai ajatusta, kunhan on hyvin muotoiltuja lauseita, kappaleita, lukuja. Tietenkin uudet ja ihmeelliset ajatukset ovat plussaa. Olen nyt hellinyt itseäni niin valvavalla kieliannoksella, etten valitettavasti voi antaa teille yhtään esimerkkiä. Niitä on kirjat ja lappuset täynnä, katsokaa itse. Eläköön kaikki taitavat sanankäyttäjät!

hänen mustavalkoisuutensa

2005-12-27T23:59:00.000+02:00

Ensimmäinen Begemot oli 18-vuotissyntymäpäivälahjani. Se oli mustavalkoinen, viisas, suuri, mukavuutta rakastava kissa. Begemot oli saanut nimensä Mihail Bulgakovin mestarillisesta teoksesta Saatana saapuu Moskovaan, jota ei voi ylistää tarpeeksi. Venäjän sana begemot tarkoittaa virtahepoa ja yhdistetään myös muissa kielissä jollain tavalla Pimeyden ruhtinaaseen. Jos nimi on hieno, niin oli kissakin. Se asui vanhempieni luona, koska oli oppinut käymään ulkona. Begemot oli lievästi vammainen: se ei osannut naukua eikä pitää kieltään suussa (jälkimmäinen johtuu siitä, että sen leuka oli pysyvästi vinossa). Se oli vasta 8-vuotias, kun näin sen viimeksi. Sitten se katosi, jäi todennäköisesti auton alle. Suru on valtava, vaikka tapauksesta on jo muutama kuukausi.

Tänään elämääni saapui Begemot II. Sekin on mustavalkoinen, mutta toistaiseksi pienempi. Se on syntynyt lokakuun alussa. Jos uskoisin uudelleen syntymiseen, toivoisin, että tämä olisi edeltäjänsä uusi ruumis, mutta en usko. Kissanpennut ovat yleisesti ihania ja tämä tyyppi vaikuttaa oikein mukavalta erikseenkin. Tässä menee nyt pari päivää niin, että uusi kissa ja jo täällä asuneet kissat vaanivat toistensa jokaista liikettä, eivätkä käyttäydy yhtään normaalisti. Sitten outous unohtuu ja tulokas löytää paikkansa tässä perheessä. Onneksi minulla on parisänky, sillä muuten viereeni ei millään mahtuisi kolmea kissaa.

Mutta ahdistus saisi kyllä mennä kokonaan ohi.

Tyttökerho

2005-12-25T18:54:00.000+02:00

Isosisko antoi minulle joululahjaksi Laura Honkasalon uutuuden Tyttökerho. Se kertoo Katrista, joka haaveilee lakkaamatta rakkaudesta, löytää sellaisen ja tajuaakin, ettei se oikeastaan ole yhtään minkään arvoista. Isosiskolla oli varmasti syynsä ostaa juuri tämä kirja minulle, joka jatkuvasti tilitän mieselämääni, joka on enemmän tai vähemmän säälittävää räpellystä.

Nautin kirjasta. Ajattelin lukiessani omaa elämääni ja samastuin sekä päähenkilöön että yhteen sivuhenkilöistä. Lopulta se ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta. Tiedän jo, että parisuhde ei ole arvo sinänsä ja vain sisäinen tasapaino voi tehdä ihmisestä oikeasti onnellisen.

Kirjan kuvaus miehistä tuntuu houkuttelevan todelta. Kaikki ihanat miehet tuntuvat kaipaavan seksiä ja korkeintaan ystävyyttä, mutteivät missään nimessä parisuhdetta. Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu, kun mies sanoo, että olen kiva ja nätti ja haluttava, mutten kiinnosta sillä lailla. Olen kuullut sanottavan, että tämä kirja kuvaa meidän sukupolveamme: kaikki pitäisi saada, mutta mihinkään ei olla valmiita. Ristiriitaista on sikälikin, että kirjassa halveksitaan ja halutaan samoja asioita, esimerkiksi rivitaloasuntoja.

Mutta vaikka kirja kovasti julistaa sinkkuuden ihannetta, kaikki päähenkilön tiiviistä tyttöporukasta (häntä itseään lukuunottamatta) päätyvät yhteen jonkun kanssa, ihan sovinnaisesti ja heterosti. Mies, joka lopulta kelpaa, on ihan tavallinen. Taiteelliset ja mielenkiintoiset miehet näyttävät olevan yksinomaan pahasta. Pitäisiköhän minunkin aikaa viettää enemmän aikaa TTY:llä?

Kirjasta jäi sellainen olo, että vaikeiden ihmisten kanssa ei tarvitse olla ystävä. Kusipäämies Milo petti naistaan, joka oli hankala ja masentunut (myöhemmin kävi ilmi, että masennus taisi johtua Milosta). Päähenkilön masentunut ystävä Nuppu vietti aikaa sairaalassa ja sitten vanhempiensa mökillä, eikä enää sen jälkeen ollut ensinkään masentunut. Ehkä otin tekstin tapani mukaan liian henkilökohtaisesti, mutta ahdistuin sen välittämästä ajatuksesta. Ei voi olettaa, että kukaan haluaa olla vaikean ihmisen kanssa oikeasti. Hän on taakka, jonka kanssa ollaan korkeintaan siinä toivossa, että hän joskus muuttuisi takaisin entiselleen. Hankalan ihmisen kanssa oleminen ei ole ystävyyttä, koska siinä ei rentoudu, vaan sen jälkeen on pakko mennä rentoutumaan ei-hankalien ystävien kanssa. Tottahan se varmaan onkin, muttei tietenkään kovin miellyttävä totuus kaltaiselleni vaikealle ihmiselle.

Tyttökerho jatkaa Honkasalon ensimmäisen romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun puhetta pysymättömyydestä. Siinä kaivataan lapsuutta, isoäitiä, isää, tiivistä ystävyyttä ja vaikka mitä muuta. Se on minun sukupolveni tärkein läksy. Että oppii nauttimaan elämästä, vaikka tietää, ettei mikään ole pysyvää.

huonosti nukutun yön jälkeen

2005-12-20T15:51:00.000+02:00

Joululoma alkaa ylihuomenna. Alan olla jo liian väsynyt työntekoon, odotan vain lomaa. On jotenkin tosi rankkaa, en saanut viime yönäkään nukuttua kaikien päässä risteilevien ajatusten takia. Tosi inhottavaa, että kaikki aika kuluu nykyään omien asioiden vatvomiseen.

Eilen meille kerrottiin, miten ollaan Vinon hallituksessa. Meininki ei ole pahemmin muuttunut, paitsi että nyt meitä varoitettiin loppuun palamisesta. Tällainen työ on hemmetin yksinäistä, koska sitä tekee niin paljon vain omasta halustaan. Onneksi tähän kiinnitetään nyt huomiota, jos se vaikka vähän auttaisi.

Periaatteessa lähin kollegani otti ensi vuoden virkavapaata ja tilalle tulee ystävä. Olen tyytymätön vaihdoksen prosessiin, mutta iloinen lopputuloksesta. Isosisko (joka ei ole isosiskoni, mutta kuvittelee olevansa) puhui minulle opiskelun tärkeydestä, vaikka teenkin töitä. Totta on, että olisi syytä opiskellakin. Olen ollut huono opiskelija tänä vuonna, mutta yritän tosissani petrata tulevana vuonna.

Välillä pysähdyn miettimään, onko tässä kaikessa mitään mieltä. Että entä jos minun pitäisikin lopettaa tämä keskinkertainen järjestösähellys ja keksiä jotain ihan muuta? Entä, jos politiikka on oikeasti ihan perseestä, eikä me sittenkään voida muuttaa sitä?

taajuuksilla

2005-12-17T23:24:00.000+02:00

En ole suuri scifin ystävä, mutta nyt on menossa Frank Herbertin Dyyni. Siitä johtui mieleeni ajatus, että uskonto vaatii virittymisen omalle taajuudelleen. Siis hengellisiä asioita ei aisti, jos ei ota niiden hengellisyyttä vastaan. Minä esimerkiksi en ole koskaan saanut kiksejä sen enempää mormonismista kuin buddhalaisuudesta. Jeesuksen kuva tuo minulle jossain mielessä rauhaa, mutta se liittyy enemmän ihmissuhteisiini kuin uskonelämääni.

Ja minä, jos kuka, olen yrittänyt tulla uskoon. Kysymys ei ole yrittämisen puutteesta. Olen pyytänyt Jumalaa sydämeeni, mutta todistusta ei vaan ole tullut. Se on outoa, sillä pelkän haluamisen pitäisi periaatteessa riittää. Mutta minä en kaiketi ole onnistunut löytämään oikeaa taajuutta. Siis oikeaa asennetta.

Taajuusajattelu pätee aika moneen muuhunkin asiassa. Koulussa en tuntunut millään pääsevän matemaattiselle taajuudelle, joten minun oli mahdotonta menestyä missään matemaattisessa. Ihmissuhteissa tuntuu joskus yksinkertaisesti mahdottomalta päästä samalle aaltopituudelle jonkun kanssa.

Kysymys saattaa olla pelkästään asenteesta, sillä taajuusajattelu johtaa liian helppoon luovuttamiseen. Olen sitä mieltä, että kaikista ihmisistä on pyrittävä pitämään, eikä sitä periaatetta voi kiertää millään tekosyyllä. Taajuudet olisivat sitäpaitsi aika surkea tekosyy.

Taajuudet johtavat kysymykseen siitä, onko olemassa jumala, joka säätää ihmisiä jonkun logiikan mukaan eri taajuuksille. Millään muulla tavalla on mahdotonta selittää se, että jotkut omaksuvat buddhalaisen, toiset krisitillisen ja kolmannet jonkun muun taajuuden. Ukkeli ruuvimeisselin kanssa hienosäätämässä vauvojen aivoja on oikeastaan aika huvittava mielikuva.

Ei ikinä pitäisi kertoa äidilleen ahdistuksestaan. Sitä huolestumisen määrää on vaikea kestää.

irrallisia

2005-12-16T21:50:00.000+02:00

Olin eilen niin huonona, etten mennyt töihin ollenkaan. Ahdistus onneksi väheni päivän aikana. Tänään on ollut jo paljon kohtuullisempaa. Mutta voisi olla parempikin olo.

Kävin eilen onnittelemassa Vastedesta 20-vuotisesta taipaleesta. Juhlat olivat hauskat, ainakin niin kauan kuin minä olin siellä. Lähdin aikaisin, koska minua väsytti ja ahdisti. Pidin keskinkertaisen puheen, jonka aikana olin erityisen hermostunut siitä, että YTHS:n setä istui yleisössä.

Joulun jälkeen joku näistä muuttaa minun luokseni. Sitten on kissanristiäiset.

Yhteiskunnallisesti olen edelleen huolissani maahanmuuttajista. Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että heidän asemaansa heikennetään koko ajan koko EU:ssa? Ihan liian surullista, että sitä jaksaisi edes käsittää kunnolla.

prostituoidut

2005-12-12T20:30:00.000+02:00

Luotettu kantajani raportoi ViNOn liittokokokouksesta niin hyvin, ettei minun varmaan tarvitse. Liittarissa oli kivaa ja olin tyytyväinen valintoihin. Edessä on mielenkiintoinen vuosi paitsi varapuheenjohtajuuden, myös opiskelijavaltuuskunnan ansiosta. Minulla ei vielä ole mitään valmista linjaa valtuuskunnalle, mutta tässä vaiheessa ei ehkä tarvitsekaan olla. Persoonallisuuteni on varmaan muuttunut, kun olen näin innoissani siitä.

Tulin surulliseksi, kun luin Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ottaneen kantaa seksin oston kriminalisoinnin puolesta. Olin ennen itsekin samaa mieltä, mutta olen järkiintynyt. Jos seksin ostosta tehtäisiin rikos, se siirtyisi maan alle, ja prostituoitujen asema huononisi vielä nykyisestäänkin.

Eivät asiat ole tälläkään hetkellä hyvin, etenkään maahanmuuttajaprostituoitujen kannalta. He eivät voi hakea sosiaaliturvaa eivätkä terveydenhoitoa tai mitään muutakaan yhteiskunnan tarjoamaa, koska viranomaisen kohtaaminen tarkoittaisi karkoitusta. He pelkäävät myös parittajien kostoa, eikä kukaan suojele heitä siltä. Prostituoitujen ihmisoikeudet ovat tabu. Kaikkein surullisinta on, että naisjärjestöt eivät välitä näistä naisista, vaan puhuvat kuin moraaliset porvaristantat konsanaan. Niitä ei tunnu kiinnostavan tavallisen seksityöläisen elämä ja mielipiteet ollenkaan. No, prostituoidut eivät ole ensimmäinen ryhmä, jonka parhaan toiset tahtovat kovin kärkkäästi määritellä. Kyllähän minunkin pitäisi tietää, että olisi parempi vaan lakata tämä vammaispalveluiden puutteesta valittaminen ja olla kiitollinen siitä, että jokainen vammainen sentään pääsee ainakin kerran päivässä vessaan.

En kannata prostituutiota sinänsä. Olisi parempi, jos kenenkään ei tarvitsisi myydä itseään. Kysymys on vallasta, eikä seksiin pitäisi liittyä valtaa, vaan kiintymystä. Tottakai pitäisi edistää yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei ole pakko olla prostituoitu. Mutta jos joku haluaa myydä itseään tai joutuu tekemään niin, yhteiskunnan ei pitäisi viedä häneltä ihmisarvoa. Minulla ei ole mitään oikeutta viedä kenenkään ihmisarvoa vain siksi, että hän tekee jotain, mihin minä en suostuisi.

Mieliala kohenee hiljalleen, mutta syön liikaa, enkä ole vieläkään alkanut urheilla. Kohta olen pyöreä kuin pulla, eikä sitten ole kivaa.

asia elämän top kolmessa

2005-12-09T10:21:00.000+02:00

Kävin eilen katsomassa Atomintutkija-nimisen näytelmän Telakalla. Teatteri on parasta elämässä, heti saunan ja lakritsin jälkeen. Etenkin hyvä teatteri. Mutta on huonostakin teatterista hyötynsä. Sitä ei huvita seurata intensiivisesti, mutta kun on istuttava hiljaa paikallaan, tulee mietittyä omia asioitaan. Oli teatteriesitys hyvä tai huono, sen jälkeen päässä on uusia ajatuksia. Ei ole mitään syytä edellyttää, että yksikään uusista ajatuksista liittyisi itse esitykseen. Huono teatteri on vähän kuin levottoman ihmisen meditaatiota.

Atomintutkija ei, kuten sanottu, ollut huono, vaan loistava. Se oli koottu kohtauksista, joihin sisältyi yhteiskuntakritiikkiä, huumoria ja kaikenlaista muuta. Kaikki ei jäänyt mieleen, mutta se onkin hyvän teatterin tuntomerkki. Hyvässä esityksessä on niin paljon, että vaikkei tajuaisi jotain, saa kuitenkin paljon.

Amerikkaan rikkautta etsineiden tarinat kiehtovat minua. Atomintutkijassakin oli kohtaus miehestä, joka oli lähtenyt valtameren taakse. Hänestä tuli talokauppahuijari, vaikka aluksi näytti, että hänestä ei tule edes isää lapselle, jonka hän oli saanut alulle. Näitä ihmisiä pidetään sankareina, heistä ollaan ylpeitä. Onpa rohkeaa lähteä toiselle puolelle maapalloa, aloittaa uusi elämä. Samaan aikaan omia rajojamme vartioidaan mustasukkaisesti. Maahanmuuttajalla pitää olla todistettava nyyhky- tai kauhutarina, että hän saisi edes oikeudenmukaisen käsittelyn. Ja sittenkään ei välttämättä saa turvapaikkaa. Ettei kukaan vaan käyttäisi hyödykseen tätä onnelaa, ottaisi meiltä pois sitä mikä meidän on. Jos meidän hyvinvointimme on rakennettu toisten kärsimykselle, minä en tahdo sitä.

Atomintutkija kertoi pieniä tarinoita. Ja juuri sellaiset ovat suurimpia, kunhan osaa katsoa. Telakalla osataan. Ihminen on tärkeä, koska hän on ihminen. Mielenkiintoinen sinänsä. Sen näkemisen pitäisi olla teatterin perustehtävä.

valtuuskunnan kokouksen jälkeen

2005-12-07T20:13:00.000+02:00

YTHS:n setä sanoi, että olen liian itsekriittinen. Siinä ei ole mitään uutta. Toisaalta itsekriittisyys on hyvä ominaisuus, koska ilman sitä ei voi kehittyä. Armollisuus itseäni kohtaan tuntuu sellaiselta ylellisyydeltä, johon minulla ei ole varaa.

Valtuuskunnan kokouksessa viikonloppuna oli hauskaa, vaikka olinkin tosi ahdistunut. Tuntuu hyvältä tietää, että on olemassa kokonainen puolue ihmisiä, joita kiinnostaa ahdistuneisuuteni. Pauhasin vammaispolitiikasta pitkät pätkät. On kummallista, ettei eduskunnan lisärakennus ole täysin esteetön, vaikka sitä on kuulemma tehty tosi hartaasti ja demokraattisesti. Jos valtuuskunnan puheenjohtaja joskus estyy olemasta paikalla, minun pitäisi ottaa johto, mutta jos en pääse puheenjohtajan korokkeelle, voin unohtaa sen homman saman tien.

Valtuuskunnassa puhuttiin feminismistä. Minusta olisi typerää, jos Vihreä liitto ei nimittäisi itseään feministiseksi puolueeksi. Nimittäin feminismi ei ole keltään pois. Se tarkoittaa parhaimmillaan, että ihminen voi olla sellainen kuin on, riippumatta sukupuolesta tai muusta ominaisuudesta (kuten vammaisuudesta). Ymmärrän myös telaketjufeministien vihaisuuden. Ei mikään ihme, että suututtaa, kun miehillä on edelleen täysin mielivaltaisia etulyöntiasemia ties missä. Toisaalta naiset ovat pahasti plussalla joissain asioissa. Toisaalta joidenkin feministeiksi itseään kutsuvien pitäisi miettiä uudestaan, nähdä ihmiset laajemmin kuin pelkästään sukupuolittain. Feminismistä on iloa vasta sitten, kun se avaa ihmisen silmät sorrolle ja syrjinnälle ja saa taistelemaan niitä vastaan. Laajasti ottaen myös eläinten oikeudet voi vaivattomasti liittää feminismiin, koska myös eläimet ovat sorrettuja, tuntevia olentoja.

Osallistuin elämäni ekaa kertaa mielenosoitukseen. Se oli aika jees. Oli vahva vaikuttamisen tunnelma, vaikka eihän sitä tiedä, vaikuttaako se loppujen lopuksi mihinkään. Aion jatkossakin osallistua miekkareihin. Jos ei tee mitään, ei tapahdukaan mitään.

Itsenäisyyspäivä sujui varsin pienieleisesti. Tapasin ystäviä. Ne ovatkin ehdottomasti kotimaan ja koko maailman paras anti.

ei pahat päivät ole hyviä

2005-11-30T23:29:00.000+02:00

En tiedä, kuinka kauan kukaan jaksaa minua enää. Hajoan joka toinen päivä. Minusta tuntuu, että pilaan ystävyyden, joka on tärkeä ja kaunis. Niinkuin olen tehnyt liian monta kertaa ennenkin. Otan kaiken liian vakavasti. Oma moka. Omaa mokaa ihan kaikki. Anteeksi.

palvelemaan ihmistä

2005-11-27T19:44:00.000+02:00

Oli itkuinen päivä. Mutta nyt on parempi olo. Sinänsä aika pelottavaa, että jokin niinkin mitätön asia kuin uni voi viedä ihmisen näin pois raiteiltaan.

Kirjassa Talous ja demokratia on mielenkiintoisia artikkeleita maailman tilanteesta. Olen vielä puolessa välissä, mutta vakuuttunut siitä, että kirja on tosi hyvä. Artikkelit ovat sopivan pituisia ja tasoisia minulle, joka en ole asiantuntija sen aiheissa.

Intialainen kirjoittaja vaatii, että länsimaiden maataloustuet on lakkautettava kohtuuttomuudessaan, suomalaisen mielestä ne ovat kestämättömän pieniä. Molemmat ovat oikeassa. Maanviljelijän on käytännössä mahdotonta saada elantonsa ruoan tuottamisesta, koska kauppa on vääristynyttä. Kannatan ehdottomasti kirjan pääsanomaa: lokalisaatiota. Yhteiskunnan olisi pyrittävä siihen, että ihmiset voisivat kuluttaa mahdollisimman paljon lähellä tuotettuja elintarvikkeita, miksei muitakin tuotteita. Tämä vaatii toki jonkinasteista protektionismia, mutta jos sillä voidaan lisätä ihmisten hyvinvointia ja vielä parantaa ympäristön tilaa, se on ihan suotavaa.

Tärkeä pointti kirjan Hyvinvointivaltio-osasta: politiikka on kääntynyt. Ennen mietittiin, miten kauppa- ja talouspolitiikka voivat turvata hyvinvoinnin, nykyään hyvinvointia on perusteltava sillä, että se edistää kauppaa ja taloutta. Hirveän usein tulee itsekin sorruttua samaan, löytää itsensä selittämästä, että kyllä tämä sosiaalitoimi on meidän kilpailukyvyn kannalta olennaista. Hei, haloo!

vastustaja, jonka kanssa ei voi taistella

2005-11-26T16:09:00.001+02:00

Äiti sanoi aamulla, että vaikutan onnelliselta. On mukavaa, jos edes näytän siltä. Eilen illalla ja tänään on ollut tosi heikko olo, enkä oikein osaa ajatella sen paremmin onnellisia kuin onnettomia.

Olin tiistaina puhumassa seminaarissa, jonka aihe oli esteetön opiskelu. Olin tyrmistynyt, kun auditorion etuosaan, jossa puheenvuoro piti pitää, oli portaita. Olin siis matkustanut Ouluun asti puhuakseni tilaisuudessani, johon en edes päässyt! Olin vähällä lähteä saman tien takaisin. Pidin kuitenkin puheenvuoroni, tosi vihaisen. Sen saama suosio ärsytti lisää. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vammaisten sorron esiinnostamista pidetään aiheellisena ja rohkeana. Mutta jos sitä oikeasti pidettäisiin aiheellisena ja rohkeana, eivätkö kuulijat myös tekisi jotain?

Vammaispolitiikassa on se perustavanlaatuinen ja vakava ongelma, että se hyssytellään kuoliaaksi. Kaikki ovat yhtä mieltä vammaisten oikeuksien turvaamisesta, mutta johonkin se yksimielisyys unohtuu, kun jutuista oikeasti päätetään. Tuollakin, Oulun yliopistolla, on varmaan todettu, että kyllä nuo portaat on huonot, mutta salin muuttaminen esteettömäksi maksaisi liikaa. Ja kyllä joku kohtuus täytyy olla. Yliopistoa ei voi pitää pahana, vaan täytyy ymmärtää "tosiasiat" eli raha. Näin vammaispoliittinen keskustelu on taas vaiennettu tehokkaasti ja melkoisen pysyvästi. Melkein toivoisin, että joku avoimesti vastustaisi esteettömyyttä. Sen kanssa voisi taistella kunnolla. Sikäli museovirasto on ihanteellinen instanssi.