30.12.06

joku otsikko

Vietin joulun vanhempieni seurassa. Siellä huomasin, että olen vanhapiikaistunut. Ärryin paljon aiempaa helpommin kaikenlaisesta metelistä, joka tulee viidestä ihmisestä ja viidestä lemmikistä. Haaveilin koko ajan kotiinpaluusta: hiljaisuudesta ja yksinolosta. Vetäydyin iltaisin jo kymmenen maissa lukemaan Karamazovin veljeksiä. Se on muuten erinomainen kirja. Ei sillä, että ihmisissä olisi ollut jotain vikaa. Ei vaan aina jaksa.

Olen iloinen, että ihmiset tietävät niin tarkkaan, mistä pidän. Lahjoissa ei ollut mitään muuta kuin kovin mieluisia asioita: lakua, teetä, kaunis paita ja niin edelleen. Etenkin se lahja, jonka sain ennen joulua, sai minut kikattelemaan itsekseni vielä tapanina.

Nyt sitten, ollessani kotona, olen elänyt hitaasti: jatkanut kirjaa, chattaillyt, vastaillut sähköposteihin. Omassa tahdissani. Tiedän, että flippaisin, jos tämä kestäisi kauan tai en tietäisi, että tämä loppuu joskus. Jo tänään tuli hetkeksi vähän yksinäinen olo.

Mietin jouluna virheitä, joita olen tehnyt tänä vuonna. Katuminen tekee silloin tällöin hyvää. Se on terveellistä, kunhan sen ei anna muuttua lamauttavaksi, jäytäväksi syyllisyydeksi. Ehkä ensi vuonna osaan olla toistamatta samoja virheitä.

17.12.06

tämä päivä ei ole mitään

Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilla on suuria suruja. Itsekin sain pakit, mikä ei tietenkään ole mitään kuolemaan, eroon tai muuhun sellaiseen verrattuna. Alan sitäpaitsi olla niihin niin tottunut, että kipukynnys on kasvanut merkittävästi. Pakit olivat silti omiaan lisäämään lievästi surumielistä virettäni. Välillä tulee suorastaan lohduton olo. Joulunvietto ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ensirakkauteni häät olivat kauniit. Nuori morsian oli niin kaikinpuolin ihana, että olin ainoastaan ylpeä ensirakkauden valinnasta. Olisin itsekin mennyt naimisiin sellaisen tytön kanssa. Aina aikaisemmin häissä olen rakennellut pilvilinnoja omasta hääpuvustani ja sulhasesta tai angstannut vanhapiikaisuuttani. Olen näköjään kehittynyt edes vähän: nyt olin vain syvän onnellinen nuoren parin puolesta.

Tänään en ole tehnyt yhtään mitään. Jälkeenpäin en varmaan muista, että tämä päivä on ollut olemassa. Vire on alakuloinen, mutta jotenkin lempeä. Tänään voisi vaikka itkeä, eikä sillä olisi niin väliä.

7.12.06

terveyskin on lahja - mutta keneltä?

Olin kauan kipeä, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin oli jo melkein myöhäistä. Nyt tuntuu jo paremmalta, jaksan varmaan viikonloppuna juhliakin. Mutta ärsyttää, koska tämän salakavalan sairauden aikana on jäänyt niin paljon tekemättä. Jouduin lopettamaan yhden kurssin. Tenttiin lukeminen on ollut toivotonta, koska en ole pysynyt hereillä. Työtä makaa kasoittain. Aaaargh! Sairaana ei kiinnostanut muu kuin nukkuminen, joten ei ollut stressiäkään.

Mutta nyt on parempi olo. Ei koko ajan väsytä, itketä ja ole kylmä. En flippaa joka toinen päivä mitättömistä syistä. Osaan taas lukea kalenteria ja tehdä suunnitelmia. Mikä parasta, minulla ei ole keliakiaa, vaikka sitäkin epäiltiin. Olen saanut lääkkeitä, joiden luvattiin vähentävän naiseuden mukanaan tuomia ongelmia. Yleensä ottaen kaikki on parhain päin.

Joululahjojen ostaminen on vaikeaa. Haluaisin ostaa maailmaa parantavia lahjoja, esimerkiksi vuohia kehitysmaiden ihmisille, mutta tiedän, etteivät lahjottavani sellaisesta pahemmin ilahdu. Olen eri mieltä monien tuttujeni kanssa siitä, ettei lahjoja pitäisi olla, koska minä pidän lahjoista. On mukavaa ilahduttaa muita ja ilahtua. Eri asia on, pitääkö niitä hankkia nimenomaan jonkun tietyn uskonnon juhlana. Minä voisin esimerkiksi juuri nyt haluta lahjaksi lampun ruokapöydän ylle, että olisi helpompi lukea lehtiä.