kun ei enää voi tehdä mitään mutta on pakko olla työpaikalla

Minun ikäisteni keskuudessa suurin trendi tällä hetkellä on ero. Käyn itse läpi kolmea eroa, joissa kahdessa on kysymys lähisukulaisesta ja yhdessä läheisestä ystävästä. Yksi lähisukulainen ja läheinen ystävä ovat jo aika selvät, mutta toisen lähisukulaisen kanssa eroprosessi on vielä alussa. Ja minä tiedän, että tämä ero on vaikea ja raastava. Sekasotku vain pahenee, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ainoa mahdollinen ratkaisu. Kunhan kestän sinne asti. Siitä en ole yhtään varma. Voi sitä itkun ja tuskan määrää, mikä lähiaikoina minua odottaa.

Sosiaalidemokraattinen nuorisojärjestö on esittänyt Suomeen suljettuja listavaaleja. Se tarkoittaisi, että kansalaiset äänestäisivät puolueita, jotka olisivat etukäteen sopineet, missä järjestyksessä heidän ehdokkaitaan otetaan eduskuntaan. Paikat jaettaisiin puolueiden äänisaaliiden mukaan. Kuvittelevatko Demarinuoret oikeasti, että tällä systeemillä yksikään nuori tyyppi pääsisi eduskuntaan? Heidän oma puolueensa ei ole koskaan kovin innokkaasti liputtanut nuorien ehdokkaiden puolesta, mikä tekee tästä ehdotuksesta jotenkin liikuttavan. Voi sitä kähminnän ja epädemokraattisuuden määrää mitä se toteutuessaan toisi.

Löysin tänään itselleni yhden uuden sankarin. Hän on suomenruotsalaisen vasemmistolehden päätoimittaja. On aina virkistävää tavata avoimesti aatteellinen, kriittinen ja kantaa ottava ihminen. Haluaisin joskus olla yhtä rohkea.

paha mieli

Isompi pikkuveli kävi täällä pitkästä aikaa. Ajattelin, etten sano mitään vihreistä, mutta keskustelu kääntyi siihen suuntaan kuitenkin. Me olemme kuulemma linjattomia. Ja porvareita. Väistelemme vastuutamme, koska emme asetu oikeisto-vasemmisto-akselille. Meillä on vain huonoja puheenjohtajia. Olisi parempi, jos tätä keskustelua ei olisi koskaan käyty.

Minulle tulee nykyään paha mieli melkein kaikesta. En enää meditoi, koska alan aina itkeä. Vaikka toisaalta pitäisi varmaan nimenomaan meditoida, koska muuten en saa itkua tulemaan. Viime viikolla oli viisi hyvää päivää putkeen, se oli jo tosi hyvin. Mutta nyt olen koko ajan väsynyt, en saa mitään tehtyä ja vihaan itseäni. Seuraavaan YTHS-kertaan on viikko. Haluaisin itkeä, vaikka en oikeastaan tiedä miksi. Toisaalta huonompiakin päiviä on ollut. En ole vielä niin pohjalla kuin välillä olen ollut, mutta olen selvästi matkalla sinne.

Ja kaikki tämä, vaikka minulla on ihana työ, mahtava ViNO, hellyttäviä kissoja ja unelmieni asunto. Olen kiittämätön ja säälittävä. Laiska. Inhottava.

Niin ja mun pitäisi lopettaa tämä blogiin avautuminen.

ahdistusta

Käytiin eilen Q-teatterissa. Esityksen nimi, Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä, toi mieleeni presidentinvaalit, mutta tietenkään itse näytelmä ei liittynyt niihin mitenkään. Lavalla oli koko yksinäytöksisen esityksen ajan kolme naista, jotka huusivat, paiskoivat tavaroita ja itkivät. Yksi porukastamme sanoi, että kärsi päänsärystä koko ajan. Luulen, että se oli tarkoituskin. Minä itkin monta kertaa. Asioita toistettiin, huudettiin hysteerisesti, niinkuin huudetaan asioita, joiden ei voi millään uskoa olevan totta ja siksi ne on pakko sanoa tuhanteen kertaan. Naiset sanoivat suoraan sellaisia asioita, joita meille koko ajan tyrkytetään elämästä, etenkin työstä.

Heidi Hoossa ihmiset haluavat kaiken. Pitää saada aurinkoinen elämäntapa, rahaa, mielenkiintoinen työ, tunteet, vauhtia, bileitä, lapset ja mitä vielä. Tämän kaiken voi järjestää hotelleilla, huumeilla ja rahalla. Mutta vaikka mitä tekisi, ihmisyys hyökkää esiin. Tuntuu pahalta. Tuntuu niin pahalta, eikä voi tehdä mitään. Ja koska yksilö on periaatteessa vapaa tekemään ihan mitä vaan, hänelle voi vaan sanoa, että no muutu sitten. Tee niin, ettei enää tunnu pahalta. Mutta kun niin ei ehkä voi tehdä. Itse ei välttämättä pääse pois kierteestä, pahasta. Kaikki ei ole kiinni vain itsestä.

Tuntuu vaan niin hemmetin pahalta.

opiskelijoita ja yllättäen (?) kriisiytynyt puolue

Osallistuin eilen SYLin vuosijuhlaan. Se oli eksoottinen kokemus iltapukuineen, juomalauluineen ja kaikenlaisine koodeineen. On kauan siitä, kun olen viimeksi laulanut Maamme-laulua.

Paluujunassa tapasin Virnun tulevan puheenjohtajan, Aluetieteilijän. Keskustelimme Virnun tulevaisuudesta, mutta myös aluekehittämisestä. Olen ollut hirveän huolissani Virnusta sen jälkeen, kun veljeni jätti sen puheenjohtajuuden, mutta nyt kaikki näyttää menevän jälleen putkeen. Virnulla on paljon toimintaa. Osa siitä on poliittista ja osa ihan puhdasta yhdessäoloa. Molempia tarvitaan. Jostain syystä minä olen aina vierastanut niin sanottua hauskoja illanviettoja, koska minulla ei yleensä ole kovin hauskaa niissä.

Luin Minna Sirnön haastattelua Hesarista ja pelästyin. Sirnö ilmoitti, että Vasemmistoliitto on hänen suuri rakkautensa. Jutussa annettiin ymmärtää, että hän on korvannut miehen puolueella. Minäkin leikittelen välillä samantyyppisellä ajatuksella. Puolueen tyypit ovat kivoja, puolueeseen voi sitoutua ja puolue harvemmin jättää. Mutta ei. Ei se olisi kunnon elämää. Täytyy olla muutakin. Ystäviä, teatteria ja mormonirientoja. Elämää.

Suvi-Anne Siimeksestä huomasin ajattelevani vähän samaa kuin SONKin puheenjohtaja. Hänestä tulisi oikein hyvä europarlamentaarikko. Parlamentti ei suinkaan ole mikään entisten suuruuksien roskalava, kuten välillä tunnutaan kuvittelevan, vaan mielenkiintoinen areena. Siimes on sen verran kovan tason poliitikko, että hänellä olisi siellä jotain saumaa vaikuttaakin, vaikka parlamentin valta onkin mitätön. Olen sympannut Siimestä pitkään, mutta viime vuosina hän on mennyt selvästi liikaa uusliberalismin kannalle. Toisaalta vaatii aikamoista luonnetta, että selviää kaikkien niiden äijien keskellä. Siimes on tehnyt puolueestaan jotenkin uskottavamman.

Yllätyin Vasemmistoliiton tilanteesta paljon. En tajunnut, että kriisi on noin syvä. Toisaalta en ole huolissani. Puolueille tapahtuu joskus suuria, eikä siihen kuolla. Voi käydä päinvastoin, tulla vahvuus. Paljon on kiinni siitä, kuka astuu remmiin seuraavaksi.

lakkoon

Oulussa oli hauskaa, vaikka tämä pirun flunssa vaivaakin. Hengasin pitkästä aikaa mormonien kanssa. Minulle on edelleen suuri mysteeri, miten ne pystyvät valvomaan yömyöhään ja heräämään aikaisin ihan peipposina. Ehkä juttu on ylikansallisen yhtiön riistotuotteesta, jota kaikkein tiukimmat mormonit eivät edes juo kofeiinin takia. Minä, paheellisen aineen suurkuluttaja, nukuin ohi yhden elokuvan ja monta keskustelua.

Vinon hallituksen kokous meni kaikin puolin hyvin. Sen aikana keskusteltiin mm. lapsentekolakosta. Puhuttiin, että pitäisi olla muitakin lakkoja, koska monilla aloilla selvästi riistetään ihmisiä. Aloin kuvitella, millaista olisi, jos kaikki vapaaehtoista työtä tekevät menisivät lakkoon. Mielikuva pysäytti. Kodit jäisivät hoitamatta, samoin lapset ja suurin osa vanhemmista. Hyväntekeväisyys ja kaikki muukin järjestötoiminta käytännössä lopahtaisi. Mormonikirkon toiminta lakkaisi täysin, koska siellä ei ole palkattua henkilökuntaa ollenkaan, muissa kirkoissa loppuisivat aika monet toiminnot. Kukaan ei ruokkisi lemmikkieläimiä. Moni taideteos jäisi syntymättä. Mielipidekirjoituksia ei olisi lehdissä julkaistaviksi. Netistä häviäisi aika monta hyödyllistä palvelua. Ja niin edelleen. Hui. Ehkä tällainen lakko tarvitaan. Aika pian.

kohtaaminen

Puolue asetti viikonloppuna itselleen vammaispoliittisia tavoitteita. Se tuotti minulle tyydytystä. Me teemme edes jotain, kun kaikki muut hokevat säästöjä, tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Niihin tavoitteisiin vammaiset harvemmin mahtuvat.

Eilen junaan tuli Riihimäellä sähkömopolla liikkuva nuori mies. Hän kertoi olevansa matkalla Lehtimäen opistoon, joka on erityisesti vammaisille ihmisille suunnattu kansanopisto. Mies ei ollut menossa sinne opiskelemaan, vaan pärjäämään. Hänen kotikuntansa on antanut kielteisen päätöksen hakemukseen, jolla hän anoi lisää työtunteja henkilökohtaiselle avustajalle. Entiset tunnit eivät riittäneet mihinkään, sillä avuntarve on lisääntynyt.

Mies kertoi tykkäävänsä liikkumisesta. Kodin lähellä on kuntosali, uimahalli ja ratsastustalli. Avustajan puute kuitenkin tarkoittaa sitä, että näitä palveluita ei miehelle ole. Hän ei voi käyttää niitä yksin.

Lehtimäellä on uimahalli, ratsastustalli ja kuntosali. Ja avustajia. Tämän riemun matkaseuralaiseni joutuu kuitenkin maksamaan itse, eikä se ilman Kelan hyvitystä ole mitenkään halpaa. Vielä pahempaa on, että ihminen joutuu muuttamaan satojen kilometrien päähän kauaksi elämästään vain siksi, että saisi välttämättömän avun.

Tuollaiset hetket tekevät aina surulliseksi. Kun ei voi tehdä mitään juuri nyt, juuri tälle ihmiselle.