31.1.06

lista etätyön hyvistä puolista

Teen nykyään aika paljon töitä kotona. Se olisi kamalaa, jos ei olisi ollenkaan toimistoa, jolla voi käydä juoruamassa kerran tai pari viikossa. Etätyö sopii minulle, koska olen tehokkaimmillani yksin. Olen työntekijänä ja opiskelijana vähän erakkoluonne. Toisaalta selkeitä työaikoja ei ole, mikä on välillä ärsyttävää.

Etätyössä on monta ylittämätöntä puolta:
- Voi nukkua myöhempään, koska työmatka on lyhyt - riittää, että avaa läppärin.
- Voi tehdä töitä pyjamassa.
- Kuulee kissan kehräystä työaikana. Kissan silittäminen rentouttaa mukavasti kesken työpäivän.
- Ei tarvitse tapella siitä, kierrätetäänkö meidän työpaikalla vai ei.
- Voi kuunnella radiota niin kovalla kuin haluaa. Ja juuri sitä kanavaa mitä haluaa.
- Ei tarvitse ottaa eväitä mukaan.

Olen silti sitä mieltä, että on ihan kivaa, jos saamme sellaisen isomman ja toimivamman toimiston, että siellä voi miellyttävästi käydä töissä.

28.1.06

uskonnollisesti aktiiviset

Langassa, joka ei ole Vihreän liiton lehti, mutta on vähän kuitenkin, oli juttu ihmisistä, jotka kiertävät erilaisia uskonnollisia tilaisuuksia. Minulle jäi epäselväksi, tekevätkö he sitä vain sunnuntaisin vai kenties muinakin päivinä. Jutun päähenkilö Tuomas osallistui antaumuksella niin muslimien, krishnojen, mormonien kuin ortodoksienkin pyhiin toimituksiin. Hän kokee kaikessa samaa pyhyyttä. Yksi pyhä ei riitä. Tai riittää, mutta sen saa kokonaisimpana, kun osallistuu sen kohtaamiseen monella eri tavalla.

Onkohan tällaisia ihmisiä ollut ennenkin? On hyvin vaikea kuvitella, että Tuomaksen kaltaiset ihmiset olisivat ilmestyneet tyhjästä vuonna 2006. Mieleeni ei tule esimerkkejä yhdestäkään tällaisesta tapauksesta, mutta se tarkoittaa vain sitä, että heistä ei ole kirjoitettu. Ehkä tämä on tabu? Ihmisellähän saa perinteisesti olla vain yksi uskonto. Väestörekisteriinkin saa merkitä vain yhden. Ei varmaan ole lain mukaista kuulua moneen uskontoon. Aikana, jona usko on vahvasti yksilön henkilökohtainen valinta, tilanne on outo, jopa väärä.

Huomasin olevani vanhanaikainen. Olen itsekin osallistunut useamman uskonnollisen ryhmän kokouksiin. (En tunnistanut Langan jutun mormonikuvauksen meininkiä sellaiseksi kuin olen tottonut.) Olen aina, jopa luterilaisen kirkon tilaisuuksissa, osoittanut selkeästi, että en usko kirkon oppiin, vaan olen paikalla pelkästään sivustakatsojana. Kyllä, minä kuulun luterilaiseen kirkkoon. Se johtuu eräästä erittäin nuoresta miespuolisesta henkilöstä. Minusta olisi erittäin loukkaavaa tosiuskovaisia kohtaan ottaa esimerkiksi initaatio Dalai Lamalta, koska en voi puhtain sydämin luvata antautuvani dharman opiskelijaksi ja noudattajaksi. Olen silti aina innoissani pyhistä tilaisuuksista, koska ne ovat älyttömän mielenkiintoisia. Saisinpa maalautettua tuon seinän, niin voisin vihdoin kiinnittää kaikki krusifiksit ja Jeesuksen kuvat siihen. Ja Dalain.

Mutta onko ylipäätään väärin käydä monen eri uskonnollisen yhteisön tilaisuuksissa? Ei tietenkään ole. Kukin tekee kuten haluaa. Rukoileminen ja uskonnollinen avarakatseisuus tuskin tekee pahaa yksilölle tai ympäristölle. Ihmettelen silti vähän, ettei oppien erilaisuus häiritse. Jos kaikki kelpaa, eikö silloin ole ihan sama, mitä tekee? Onko silloin mikään enää oikeasti pyhää? Uskooko silloin enää oikeastaan mihinkään?

Minä tahtoisin opiskella teologiaa.

16.1.06

3,5 on pettymys

Vietin eilisen päivän etsimällä ihmisten nimiä vaaliluettelosta, arvioimalla henkilöllisyystodistusten aitoutta ja lopulta laskemalla ääniä. Vaalitoimitus on aina yhtä tylsä, mutta presidentinvaalien suuriin etuihin kuuluu ehdottomasti ehdokasnumeroiden kohtuullinen lukumäärä. Ääntenlasku käy jouhevasti. Silti vaalipöytäkirjaani pääsi virhe. Voikohan siitä joutua oikeuteen tms.?

Yritin järjestää Tampereen vihreille vaalivalvojaiset. Ne menestyivät huonosti, sillä juhliin ei tullut oikein ketään. Harmitti. Klubin henkilökunta puolestaan tuntui olevan kovin otettu baarinsa valitsemisesta tähän tarkoitukseen. Minusta yksi Tampereen vihreiden perusongelma on, että bileet ovat surkeita tai ainakin kohtuuttoman hiljaisia. Vaadin, että vihreät perustavat bilepoliittisen työryhmän, joka lunastaa valtakunnallisesti, ehkä jopa globaalisti, lupaukset siitä, että vihreillä on parhaat bileet!

On selvää, ketä äänestän toisella kierroksella. Tällaiset vaalit ovat huiman tylsiä, kun tietää tarkkaan, kuka voittaa. Toivottavasti sentään syntyy kunnon keskustelua. Kansalaiset, nyt on vastakkainasettelun aika!

10.1.06

vaalit tulee!

Olin tänään jakamassa vaalimainoksia Keskustorilla. Yksinäinen tempaukseni kesti tunnin, mutta tuntui ikuisuudelta, koska olin lahjakkaasti unohtanut villapaidan kotiin. Demareiden reipas, keski-ikäinen vaalikoppimies ihastui idealismiini, joka kuulemma kyllä häviää vuosien myötä. Hän sanoi, että voisi samaa ehdokasta kuin minä, jos tällä olisi todellinen mahdollisuus päästä läpi. Jos kaikki ajattelevat noin, kukaan muu kuin Muumimamma ei ikinä pääse läpi.

Juttelin muutaman miellyttävän tapauksen lisäksi vähemmän miellyttävän kansalaisen kanssa. Hän oli nuori tyttö, joka aikoi äänestää Pankinjohtajaa. Tytön mielestä pakolaiset ovat aiheuttaneet kaiken sen, mistä hän ei Suomessa pidä. Sanoin, että pakolaisia pitää ottaa Suomeen lisää ja heille pitää saada töitä. "Mutta kun ei niistä ole mihinkään", tyttö sanoi. Jessus.

Olin iloinen, että niin moni nuori tyyppi kieltäytyi mainoksesta, koska oli jo äänestänyt numeroa viisi.

Keskustelu Teatterintutkijan kanssa aiheutti huonon omantunnon ja sen, että kävin hakemassa Attilasta tenttikirjoja. Saatan jopa opiskella tämän lukukauden aikana.

Vaalilautakunnan arvovaltaisena puheenjohtajana tein tänään erinäisiä puheluita. Toiseksi viimeinen olisi jäänyt viimeiseksi, ellei sen aikana olisi käynyt ilmi, että äänestyspaikalla on invavessa, mutta se on kerrosta alempana kuin itse äänestys. Tämä siitäkin huolimatta, että tilan esteettömyyttä tiedusteltiin huolellisesti ennen kuin minut sijoitettiin juuri tuonne. No, kun kaikki ei tule mieleen niin ei tule. Ihan kuin ei olisi muutenkin huono päivä.

8.1.06

elämä on ihan Kafkaa

Ystäväni Pingismestari sai töitä yliopistosta. Hänelle osoitettiin työhuone, jonne ei päässyt pyörätuolilla. Toisin sanoen hän ei päässyt tekemään töitään, selvitystä vammaisten ihmisoikeustilanteesta. Seurasi pitkä sarja puheluita, kirjeitä, sähköposteja ja tapaamisia. Työnantajan asenteessa oli koko näiden neuvottelujen ajan toivomisen varaa. Parin kuukauden päästä työn alkamisesta rakennukseen tuli porrashissi, joten Pingismestari pääsee nyt töihinsä. Sitä ennen asia oli ainakin kahdessa lehdessä ja tietenkin vammaismaailman polttava puheenaihe.

Oikeustieteen opiskelijana Pingismestari tiesi oikeutensa ja päätti vaatia niiden toteutumista. Ihan oikein minun mielestäni. Niinpä hän vaati työpaikaltaan korvausta pestinsä menetetyistä viikoista. Vaatimus ei ollut kohtuuton, vaan siinä pyydettiin yliopistoa myöntämään virheensä ja maksamaan kohtuullinen summa Pingismestarille aiheutuneista ongelmista.

Jo ennen vaatimuksensa esittämistä Pingismestari oli alkanut saada epämiellyttäviä yhteydenottoja yliopiston johtoportaalta ja hallinnolta. Asetelma on kääntynyt niin, että häntä kohdellaan syyllisenä. Ystävääni syytetään asian suurentelemisesta, jopa toisten syrjinnästä. Luit oikein: syrjinnästä. Pingismestari on kuulemma työtilaansa pääsyä vaatimalla viivyttänyt muita kunnostustoimia ja näin haitannut muiden (ei-vammaisten) opiskelijoiden ja työntekijöiden elämää. Lisäksi hän on toiminut epäluottamusta herättävästi ja kiusallisesti tuomalla asian julkisuuteen. Häntä on uhkailtu ja syytelty muutenkin.

Tämä voisi olla Kafkan novelli, mutta ei ole.

7.1.06

suuren häpeän pienet hetket

Sain vapaalipun Telakalla vierailleeseen esitykseen Tommi. Se teki tämän päivän aikataulun ärsyttävän tiukaksi, mutta kyllä kannatti. Olen alkanut taas istuskella Telakalla, syödä ja tavata ystäviä. Tuntuu kuin olisin palannut omalle maallani. Näytelmän oli käsikirjoittanut Radiopuhelimet-yhtye, joka myös parilla ihmisellä vahvistettuna esitti sen. Se kertoi miehestä, jota häpeä seurasi koko hänen elämänsä. Varmaan siinä elämässä oli muutakin, mutta näytelmään oli koottu nimenomaan häpeän hetket. Tommi sai käytöshäiriöstään diagnoosin, joka ei herättänyt luottamusta tulevaisuuteen.

Tommissa oli hyvin vähän kohtauksia aikuisiältä. Totta. Lapsuuden juttujahan tässä eletään kerta toisensa jälkeen. Se on epäreilua, sillä lapsena ei tiedä vielä mitään, ei kukaan. Pahimmatkin koulukiusaajat saattavat olla aikuisena ihan järkeviä tyyppejä. Toisten käytös ei tunnu niin selittämättömältä. Aikuisuutta vältellään ihan syyttä. Miksei aikuinenkin voisi tehdä hauskoja asioita? Minä uskallan tehdä niitä vasta nyt.

Totta on sekin, että häpeä on pieniä hetkiä. Ne jäävät junnaamaan aivoihin, toistavat itseään, painavat itsetuntoa ja harmittavat. Ne kasvavat valtavan kokoisiksi, vaikka kaikki muut unohtaisivat ne saman tien.

Tommissa kuolema oli tumma hahmo ovenraossa. Häntä ei voinut tunnistaa. Mutta niin hän vaan tuli. Ja toi vaaleanpunaisen dinosauruksen ja kumisen norsun. Vai oliko se toisinpäin? Kuolemalla voisi spekuloida loputtomiin. Tai siihen asti, kunnes kuolee. Kaikenlaiset oletukset siitä ovat mielenkiintoisia. Ja tämä erityisesti. Sillä sen mukaan kuolemaa ei tarvitse sittenkään ottaa niin kovin vakavasti.

Ennen esitystä luin Voimasta Aki Kaurismäen haastattelua. Olin hänen kanssaan eri mieltä kansallisvaltioiden tarpeellisuudesta, mutta samaa mieltä Sinikka Mönkäreestä ja siitä, että hyväosaisten kuvaaminen ei ole mielenkiintoista. En ehtinyt haastattelussa edes puoleen väliin, mutta tämä jälkimmäinen lausunto vilahteli mielessäni koko Tommin ajan. Sekin olisi ollut hemmetin tylsä, jos päähenkilö olisi ollut kultalusikka suussa syntynyt menestyjä, jonka suurin häpeä olisi liittynyt farkkujen merkkiin. Täytyy lukea haastattelu loppuun.

Toivon, että Franz Kafka ilmestyisi uniini, että voisin keskustella hänen kanssaan. Elävistä taiteilijaneroista tärkeimmän kanssa olenkin jo puhunut. Minä rakastan Franz Kafkaa.

Kaipaan syliä. Koko ajan ja paljon.

4.1.06

ihquu

Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, jotka tekevät pelottavia asioita, kuten ottavat lävistyksiä. En muista, koska olisin ollut yhtä paskat housussa kuin toissapäivänä odottaessani korun pujottamista alahuuleeni. En muista sitäkään, koska olisi ollut yhtä hyvä olo kuin toimenpiteen jälkeen. Olen kaksi päivää haltioissani ihaillut sitä, kantanut huolta sen puhtaudesta ja opetellut juomaan ja puhumaan sen kanssa. Koskaan ei ole liian myöhäistä elää hurjahko teini-ikä!

Rakas Vino vie juuri niin käsittämättömän paljon aikaa kuin olin kuvitellut. Minulla on paljon ideioita opiskelijavaltuuskuntaa varten. Vinon hallitus on tänä vuonna täynnä älykkäitä ja aikaansaavia ihmisiä, joten sen kanssa on takuulla ilo tehdä töitä. "Sä olet aina ihan fiiliksissä, kun olet menossa Vinoon", Vihreäsilmäinen sanoi tänään junassa. Eikä tuon paremmin voisi kuvata tunteitani tätä järjestöä kohtaan. Hitto, että olen ihan pian liian vanha tähän. Voikohan mistään muusta innostua näin paljon?

Lueskelin vanhoja Suomen Kuvalehtiä. Yleensä luen vain numeron viikossa, enkä ole koskaan tajunnut, että SK vihaa vihreitä. Jokaisessa lukemassani numerossa arvosteltiin tai ivattiin meidän kansanedustajiamme tai puoluettamme. Tämä on kovin sääli, sillä minä pidän Suomen Kuvalehdestä. Siinä on oikein hyviä juttuja. Ja Jukka Ukkola. Vihervihan lisäksi kävi ilmi ainakin, että amerikkalaisilla lapsilla on enemmän aivotoimintaa nukkuessaan kuin telkkaria katsoessaan. Jos minulla olisi lapsia, näyttäisin niille varmasti liikaa videoita ja telkkaria, kun tahtoisin ne itsekkäästi pois jaloista. Minä olisin kamala äiti! Onneksi on lapsentekolakko.

Mielenterveyteni ei näköjään enää kestä syvällisiä keskusteluja tärkeistä asioista. Se on valtava sääli.

1.1.06

ihanat sanat, lauseet, kappaleet ja luvut

On hemmetin epäaikuismainen olo. Ei kukaan järkevä ihminen vietä koko päivää pyjamassa kieriskellen ahdistuksessa ja itseinhossa. Mutta sellaista minun elämäni on. Onneksi olen sentään omassa kodissani, enkä vanhempieni luona. Siellä ahdistus purkautui tylyytenä, joka ei parantanut minun oloani ja toisaalta pilasi yleisen tunnelman.

Iloa on kuitenkin pilkahtanut. Tällä kertaa riemua on tuonut suomen kieli. Olen lukenut kaunokirjallisuutta, aiemmin mainitsemani Tyttökerhon lisäksi olen aloittanut Tarun Sormusten herrasta. Sitä ennen luin tietenkin Hobitin. Aina välillä olen lukenut Pentti Saarikosken runoja (huomasin muuten, että se kirja pitäisi varmaan palauttaa isälleni, koska se on ollut minulla lainassa jo viisi vuotta). Kaiken kruunaa paras joululahjani: Teatterigurun itsekirjoittamat lauluntekstit, joita on kahdeksan.

Olen maistellut lauseita, käännellyt ja väännellyt niitä mielessäni, humaltunut niiden soinnista. En tarvitsisi edes tarinaa tai ajatusta, kunhan on hyvin muotoiltuja lauseita, kappaleita, lukuja. Tietenkin uudet ja ihmeelliset ajatukset ovat plussaa. Olen nyt hellinyt itseäni niin valvavalla kieliannoksella, etten valitettavasti voi antaa teille yhtään esimerkkiä. Niitä on kirjat ja lappuset täynnä, katsokaa itse. Eläköön kaikki taitavat sanankäyttäjät!